Mitä nörtti yleensä vapaa-ajallaan tekee? Istuu koneella pelaamassa tai koodaamassa ja juo huoneen lämpöistä kokista? Eikä ainakaan harrasta minkään sortin liikuntaa? No, osittain oikein. Kokiksen pitää olla kylmää ja kyllä nörttikin urheilee. Lauantaina 18.8.2018 Nörttitytöt osallistuivat oman viestijoukkueensa voimin Helsinki City Triathlonille. Sarjana oli naisten viesti jossa yksi ui 300 metriä, yksi pyöräili 9 kilometriä ja yksi juoksi 3 kilometriä. Nörttityttöjä edustivat Anna C. Kaipainen uinnissa, Paula Niemi pyöräilyssä sekä allekirjoittanut juoksussa.

Kaikki sai alkunsa siitä kun Anna bongasi minun postaamani triathloniin liittyvän viestin Facebookissa. Hetken houkuttelun jälkeen olin mukana ja seuraava askel oli löytää pyöräilijä. Tällainen löytyi Nörttityttöjen liikuntakerhosta, kun Paula ilmoittautui mukaan. Pari viikkoa ennen kisaa pidimme strategiapalaverin, jossa Anna kertoi kisan kulusta ja käytiin reitti läpi. Joukkueen tavoite oli lyhyesti ja yksinkertaisesti päästä maaliin sekä pitää hauskaa. Voin jo sen verran paljastaa, että kumpikin tavoite saavutettiin. Kuinka kisa sitten sujui?

Joukkue vasemmalta oikealle: Anna (uinti), Paula (pyöräily) ja Riikka (juoksu)

Uinti

Osallistuin Helsinki City Triathlonin yksilösarjaan kahtena vuonna, muutama vuosi sitten, ja melkein halusin osallistua taas tänä vuonna. Se melkein-osa tuli juoksemisesta: en ole juossut pitkään aikaan. Mikä ratkaisuksi? Joukkuekilpailu! Minusta oli tosi hienoa, että Riikka ja Paula lähtivät niin innolla mukaan.

Tänä vuonna päätin jopa treenata – ensimmäisen triathlonini taisin selvittää peruskunnolla, ja toisen pelkällä sisulla, kun nilkat sanoivat sopimuksensa irti juoksun alkumetreillä. Tänä vuonna kävin monta kertaa uimassa lyhyitä matkoja. Analysoin myös tekniikkaani sekä vapaa- että rintauinnissa ja pyrin muuttamaan sitä tehokkaammaksi.

Uintiosuus käynnissä

Kuinka sitten kävikään? Uintimatka on 300 metriä, rata 50 metriä suuntaansa. Ensimmäisen 10 metrin jälkeen huomasin, että kyllä, vapaauintini kuluttaa edelleen liikaa energiaa: en pääsisi altaasta omin voimin, jos uisin 300 metriä vapaauintia. Vaihdoin rintauintiin, jota jaksan uida maailman tappiin. Noin 40 metrin kohdalla huomasin, että en lainkaan noudata uutta tekniikkaa, vaan menen vanhalla. Päätin vain selvitä altaasta omin voimin ylös, kuten olin luvannut Nörien joukkueelle. Viimeiselle kierrokselle sain vielä lisäenergiaa, ja ohitin edelläni uineen henkilön. Hengissä vaihtoon!

Hassu juttu muuten. Koska internet on ikuinen, löysin aiempien vuosien tulokseni. Ensimmäisenä vuonna uintiaikani oli 7:40 (2:34/100m). Toisena vuonna 7:27 (2:29/100m). Tänä vuonna aika oli 7:22 (2:28/100m). Pientä parannusta on siis havaittavissa, mikä on yllättävää.

-Anna

Pyöräily

Olen elämäntapapyöräilijä: ajan läpi vuoden säässä kuin säässä ja teen kaikki huvi- ja hyötymatkat pyörällä. Kilometrejä kertyy vuosittain noin 5000 km. Osa polkemistani matkoista on hyötypyöräilyä kaupungissa, osa pidempiä retkiä pääkaupunkiseudulla. En ole erityisen tavoitteellinen pyöräilyssäni, vaan tähän asti olen ajanut omaan tahtiini vapauden tunteen ja pyöräilyn riemun vuoksi.

Ylipäätään olen aloittanut liikkumisen vasta liki nelikymppisenä, ja aktiivista pyöräilyä on kertynyt vuodesta 2011. Sitä ennen koululiikunta oli tappanut kaiken liikunnan ilon: en koskaan pärjänyt pallolajeissa tai ylipäätään missään sellaisessa, jota koulussa 80-luvulla harrastettiin. Lukion jälkeen en ole liikkunut vapaaehtoisesti lainkaan. Vasta pyöräily ja keväällä aloitettu juoksukoulu ovat osoittaneet, että liikunta voikin olla mukavaa silloin, kun sitä tekee vain itseään varten.

Kun Anna ehdotti, että lähtisin mukaan triathlonin pyöräosuudelle, ajatus oli jännittävä. Monta uutta asiaa: pyöräily kilpailussa, omilla rajoilla poljettava nopea matka ja joukkueurheilu. Lupauduin kuitenkin mukaan siksi, että ajatus oli niin pelottava. On hyvä tehdä asioita, jotka kauhistuttavat niin paljon, että haluaa heti luovuttaa.

Pyysin kovakuntoista naapuria kirimieheksi ja aloitimme yhteiset lenkit toukokuussa. Kesän mittaan kävimme yhdessä ajamassa lenkkejä, joiden tavoitteena oli saada keskinopeuttani kovemmaksi. Naapuri polki edellä, minä sitkeästi ja sykkeet korkealla perässä. Lenkeillä treenasin myös rohkeutta mm. ajamalla mäkiä jarruttamatta ennen kuin se oikeasti on tarpeen. Joka lenkillä on pysähdytty kahville ja pullalle, ja usein kotimatkalla jätskillekin.

Paula kääntöpisteellä, reitin jyrkin mutka

Sain naapurista lainaan omaa pyörääni kevyemmän cyclocross-pyörän. Ajoin osan lenkeistä pyörällä tottuakseni sen erilaiseen ohjaukseen ja vaihteistoon. Lisäksi kävin treenaamassa tekniikkaa mieheni kanssa Hartwall-Areenan parkkipaikalla: ajelin kahdeksikkoa, kiersin tolppia ja treenasin tiukkoja kurveja. Kävimme vielä ennen kisapäivää kilpailualueella tutustumassa tulevaan rataan ja testaamassa tiukkoja mutkia. Näistä treeneistä oli tosi paljon hyötyä, sillä tunsin oloni pyörän kanssa varmemmaksi.

Kisapäivän aamuna jännitti, mutta vähemmän kuin vielä muutama viikko aikaisemmin. Ehdin nimittäin osallistua triathlonia edeltävänä viikonloppuna superaloittelijana Puss Campiin eli naisten alamäki/enduro/cross country-leiriin Sappeella. Upean leiriviikonlopun jälkeen ajattelin, että jos uskallan ajaa polkupyörällä rinnettä alas, pärjään kyllä triathlonissakin!

Minun osuuteni alkoi, kun Anna nousi altaasta ja juoksi vaihtoon. Hain pyörän ja juoksin sen kanssa pois uimastadionilta. Pyörän selkään sai nousta vasta punaisella viivalla merkatussa paikassa. Juostessa ehti hengästyä melkoisesti ja pyörän päälle nousu oli vauhdissa hankalaa. Ohitin kuitenkin heti lähdön jälkeen ensimmäisen kilpailukumppanin ja poljin korkealle nousseesta sykkeestä huolimatta niin kovaa kuin jaksoin. Tärkeimpänä mielessäni olivat aiemman treenin aikana saamat ohjeet “vauhti tappaa ylämäessä”, “älä jarruta” ja “älä ota tyhmiä riskejä”. Poljin siis ylämäkiin niin kovaa kuin järkevästi jaksoin mutta en kuormittanut itseäni liikaa, tulin alamäet alas niin kovaa kuin pääsin (huiput olivat noin 43 km / h) ja otin hyvin tarkasti ja varoen tiukat mutkat ja muut vaaran paikat. Mieheni ja naapurin kirimies olivat kannustamassa kääntöpaikalla, josta lähdettiin laskemaan takaisin alas Talvipuutarhan ohi. Pyrin ajamaan kiinni edellä menijöitä ja ohitinkin vielä muutaman naisen lisää.

Poljin molemmat kierrokset jaksamiseni rajoilla, mutta ajaminen ei tuntunut kauhealta tai mahdottomalta. Vasta kun ajoin vaihtoon, jätin pyörän ja juoksin Riikan luo, olo oli huono ja jalat eivät olleet liikkua niin kuin normaalisti. Yllättävän nopeasti pyöräilystä kuitenkin toipui. Sen jälkeen mielen valtasi voitonriemu: pystyinpäs! Osuuteni aika oli 20:35 ja yllätyksekseni naisten joukkuekilpailun nopein pyöräilyaika. Kannatti siis lähteä mukaan, vaikken oikein uskonutkaan pärjääväni.

-Paula

Juoksu

Olen harrastanut liikuntaa enempi, vähempi aktiivisesti oikeastaan koko elämäni. Lajeihin mahtuu oikeastaan mitä nyt ikinä aikuisbaletin ja jääkiekon väliin ikinä mahtuu. Kestävyysjuoksusta innostuin useampi vuosi sitten, ja juoksinkin ensimmäisen puolimaratonin vuonna 2010. Tähän päivään mennessä olen juossut kolme puolimaratonia ja kesällä 2018 ensimmäisen maratonin. Tällä hetkellä harjoittelen kestävyysjuoksua toista kautta juoksuvalmentajan avustuksella. Pitkän aikavälin tavoitteeni ovat ultramaratonit, joista ensimmäinen on suunnitteilla syksylle 2019. Kestävyysharjoitteluani voi seurata omasta blogistani.

Triathlon on periaatteessa kiinnostanut minua aina sen haastavuutensa takia. Hetken Anna sai taivutella minua mukaan. Oikeastaan suostuin sillä hetkellä kun tajusin, ettei minun tarvitsisi muuta tehdä kuin juosta. Sehän sujuu.

Ankkurikin pääsi maaliin

En oikeastaan jännittänyt kisaa ennen yhtään. Paikan päällä alkoi sellainen hyvä ylivire nousta esiin. Minulle ei ollut mitään tarkkaa aikaa, että koska pitäisi olla vaihtopisteellä valmiina, joten katsoin sarjamme lähdön. Siinä kohtaa alkoi se hermostuneisuus tuntua, joten siirryin vaihtopisteelle odottamaan. Pian Paula juoksikin pyörän kanssa ohi ja hyppäsi satulaan. Hyvä ylivire jatkui ja muistaakseni vähän hihkuin, kun näin Paulan vihdoin kurvaavan vaihtoon. Olin siinä odotellessa seurannut miten muut joukkueet suorittivat vaihdon, joten osasin huutaa Paulalle jo kaukaa vinkkejä. Ajanottochip jalkaan, numero päälle ja menoksi.

Matkaa ei tosissaan ollut kuin 3 kilometriä, joten se oli paineltava täysillä. Oma tavoitteeni oli alittaa 5 minuuttia kilometrillä tuolla matkalla ja maksimivauhtini olikin 4:07 min/km. Keskivauhti oli 5:43 min/km. Maasto oli aika tiukkaa ja sisälsi paljon jyrkkiä nousuja sekä laskuja, joten tuo viiden minuutin alitus kilsalla tavoite jäi saavuttamatta. Paras vauhtini oli ensimmäisellä kilometrillä 5:12 min/km ja sitten… huomasin, että minulta aukesi kengännauha. Pari sijaa menetettiin tuon pienen vastoinkäymisen takia; toisen kilometrin vauhtini oli vaivaiset 6:05 min/km, aika iso pudotus. Kolmannella kilometrillä sain vähän kirittyä ja vauhti oli 5:47 min/km. Oman osuuteni aika oli 17:03. Keskisykkeeni oli 168 ja maksimisyke 206, mitä en ihmettele. Sen verran tiukkoja ne nousut olivat.

-Riikka

Maalissa

Kokonaisuudessaan joukkueviesti sujui erittäin hyvin. Yhteensä aikaa kului koko joukkueelta 00:47:08 ja olimme naisten sarjassa sijalla 7/9. Kokonaisuudessaan viestijoukkueista Nörttitytöt sijoittuivat sijalle 26/41. Saavutimme kaikki tavoitteemme, eli pääsimme maaliin, meillä oli hauskaa emmekä olleet viimeisiä. Ei siis lainkaan huonommin kolaa kittaavilta nörteiltä.

Nähdäänkö Nörttitytöt jatkossakin Helsinki City Triathlonilla? Vähän suunnittelimme jo tulevaa, joten on hyvin todennäköistä, että nähdään. Varmasti meillä kaikilla on parannettavaa omissa ajoissamme ja etenkin itselläni jäi niin paljon hampaan koloon tuon kengännauhan takia. Yksilölähdöt sekä SM-viestien Masters-sarja (yhteenlaskettu ikä vähintään 130 vuotta) mainittiin. Toistaiseksi tällä joukkueella olemme vielä liian nuoria Masters-sarjaan, mutta yksilölähdöt sekä tämän muotoinen joukkueviesti ovat hyvinkin mahdollisia vuonna 2019.

Joukkue maalissa