Aloitin opinnot Pelastusopistossa elokuussa 2016, ja kirjoitin sitä ennen tunnelmistani tänne. Opiskeluajoista bloggasin talven kynnyksellä sekä Poliisiammattikorkeakoulun jaksolta toukokuussa. Lupasin palata asiaan seuraavana syksynä, mutta opinnot, harjoittelut ja simuviikot veivät naista kuin litran mittaa. Valmistuinko ikinä? Pääsinkö töihin? Kaduttaako? 

 

Syksymmällä, seuraavana kesänä, melkein sama asia… Ajan kulun vauhdikkuus ja päivien vilahtaminen sormien lomasta pääsivät yllättämään kirjoittajan aivan täysin. Ja täytyy tunnustaa, tässä on nyt ollut vähän muutakin mielen päällä…

 

Antoivat hätäkeskuspäivystäjäopiskelijoille poliisiautot leikkikaluiksi. Vähän riskaabelia, varsinkin kun yhdellä meistä ei edes ole ajokorttia… (Ajoimme suljetulla radalla, joten huoli pois.)

 

Mutta palataanpa hieman ajassa taaksepäin, viime kesään ja syksyyn. Kuten edellisellä kerralla kirjoitin, olin kesätöissä Hätäkeskuslaitoksen palkkalistoilla. Ilmoitinlaitepöydässä työskentely avasi hyvin sitä, millaisesta työyhteisöstä on kyse, ja sitä myötä syksyllä koittanut neljän viikon harjoittelujakso tuntui vähän vähemmän pelottavalta. Ihmiset ja tilat olivat jo tuttuja, joten saatoin keskittyä jännittämään ihan vaan sitä työtä itseään. Mutta mennään ensin vielä vähän enemmän ajassa taaksepäin…

 

Viimeinen päivä PolAMK:lla oli haikea.

Kesän jälkeen palasimme vielä toviksi aikaa Poliisiammattikorkeakouluun, ja siellä vietetyt viikot konkretisoivat sen, että tässä eletään nyt ihan oikeasti niitä lopun aikoja. PolAMK:n jakson jälkeen kurssimme, 24 henkilöä, pistettiin puoliksi, ja toinen puolikas palasi Kuopioon istumaan simulaattoriin samalla kun toinen puolikas, johon itse kuuluin, lähti viranomaiskenttäharjoitteluun. Tuo harjoittelu oli yksi opintojen antoisimmista asioista, sillä sen aikana pääsi näkemään miten hätäkeskuspäivystäjän tekemä työ näkyy kentällä suorittavan viranomaisen toiminnassa. Kahden viikon harjoittelujakso oli jaettu karkeasti niin, että viikko oltiin poliisin matkassa, ja viikko ensihoidon ja pelastustoimen mukana. Kaikkialla täysin ummikko päivystäjänpoikanen otettiin todella hyvin vastaan ja oli ilo oppia tuntemaan tulevia yhteistyöviranomaisia.

Osana poliisiharjoittelua kävin katsomassa jalkapalloa ensimmäistä kertaa elämässäni.

Kenttäharjoittelun jälkeen palasin Kuopioon. Olin varma, että eksyn matkalla rautatieasemalta opistolle, olinhan edellisen kerran ollut Savonmaalla toukokuussa. Vaan äkkiä Kuopio-elämään taas tottui, ja juuri kun oli tottunut, koitti paluu takaisin kotiin viideksi viikoksi. Ensin päästiin vähän hengähtämään syysloman merkeissä, ja sitten koittikin paljon jännitetty ja kovasti odotettu hätäkeskusharjoittelu. Neljän viikon harjoittelun aikana koulussa saadut opit syventyivät, tuli opittua paljon lisää ja päästyä edes jotenkin kiinni työn syrjään.

Koulun löytäminen oli joinain aamuina todellinen ongelma.

Sekä kenttä- että työharjoittelu olivat antoisia, mutta raskaita. Päivän jälkeen ei ihan valtavasti ollut virtaa mihinkään, eikä unta tarvinnut houkutella. Oppiminen osaa olla yllättävän rankka prosessi. Päivääkään en vaihtaisi pois, ja olisin voinut molempia harjoittelujaksoja venyttää vielä muutamalla viikolla, sen verran kivaa oli päästä tekemään asioita oikeasti.

 

 

Niin sanottu viimeinen rutistus koitti työharjoittelun jälkeen. Istuimme viimeiset viikot tiiviisti hätäkeskussimulaattorissa, ja huomasi hyvin äkkiä, että opettajat eivät ole päästämässä meitä helpolla. Keikkoihin tuli kierrettä, kaikki ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin miltä päälle päin näytti ja päivät olivat välillä hyvin, hyvin raskaita. Huomasi onneksi myös, että jotain on tapahtunut, ja puheluihin vastaaminen oli paljon helpompaa, kuin keväällä. Toki edelleenkin tuli niitä tyylikkäitä mokauksia, mutta simulaattorissa niiden tekeminen oli turvallista. Ammattimaisuutta alkoi kuitenkin löytyä, onneksi.

VR metkuineen tuli puolentoista vuoden aikana hyvin tutuksi.

Joulukuun alussa toivoin lähteväni Kuopiosta toiseksi viimeistä kertaa kotiin, sillä jäljellä oli enää loppukoe ja sen jälkeen viimeinen viikko, johon kuului mm. loppuseminaari, palautetilaisuus ja paljon odotettu valmistujaisjuhla. Toiseksi viimeistä kertaa siksi, että itsenäisyyspäivän iltana ajelin Kuopioon suorittaakseni seuraavana aamuna oman loppukokeeni. Tiesin kyllä, että osaan tarvittavat asiat, mutta pelkäsin samalla, että jännittäisin niin paljon, etten saisi tehtyä tarvittavia asioita riittävän nopeasti. Loppukoe on hätäkeskuspäivystäjopiskelijoilla puhtaasti käytännön koe: tietty määrä hätäpuheluita, jotka pitää suorittaa tietyssä ajassa, ja tietyillä lopputuloksilla. Kaikki toiminnot pisteytetään, ja mikäli pisteet riittävät etkä ole mokannut pahasti, pääset läpi. Tässä vaiheessa täytyy myöntää, että en ihan hirveästi omista suorituksistani muista, sen verran jännitti. Pääsin oman loppukokeeni läpi ensiyrittämällä, ja pääsin kotimatkalle kevyin mielin.

Siinä se sitten lopultakin oli.

Viimeinen viikko meni hujauksessa, ja juhlallisuuksien jälkeen pakkasin tavarani autoon ja poistuin Kuopiosta todistus taskussa. Olo oli vähintäänkin hämmentynyt, puolentoista vuoden urakka oli takana. Se elokuinen aamu, kun istuin ensimmäistä kertaa opiston ravintolassa aamupalalla tuntui olevan samaan aikaan sekä ihan valtavan kaukana menneisyydessä että noin suunnilleen viime kuussa. Myönnän, vähän meinasi olla haikeakin olo. Opiskelu antoi niin paljon, enkä nyt tarkoita vain sitä ammattia. Tiivis puolitoista vuotta sai aikaan ystävyyksiä, jotka toivottavasti kestävät läpi elämän.

 

 

Mutta entäs opiskelujen jälkeen? No, töitä, onneksi. Aloitin tammikuussa kotikaupunkini hätäkeskuksessa, ja nyt, puolen vuoden työskentelyn jälkeen tiedän olevani oikealla alalla. Työ ei ole helppoa, eikä aina kovin mukavaakaan, mutta onneksi minulla on huiput työkaverit. Tukea, kannustusta ja erittäin huonoja vitsejä on aina tarjolla, ja se on hätäkeskuspäivystäjän työssä tärkeää. Jos ei pystyisi puhumaan töissä eteen tulleista asioista työkavereiden kanssa, ne asiat saattaisivat tulla kotiin mukaan, ja se olisi pitkän päälle erittäin kuluttavaa.

12-tuntiset työvuorot pääasiassa samojen ihmisten kanssa saattavat tuntua jostakusta todella rasittavalta ajatukselta, mutta olen huomannut, että ne ovat rikkaus. Kun oppii tuntemaan oman porukkansa, ei tarvitse jännittää ja voi olla oma itsensä: työkaverit ovat kuitenkin se toinen perhe, jonka kanssa viettää puolet vuorokaudesta. Oma työperheeni on parasta A-laatua.

Ja ei, ei kaduta. Välillä saattaa harmittaa, turhauttaa ja väsyttää, mutta kertaakaan ei ole vielä kaduttanut.

Tammikuussa alkoi perehdytys. Oppiminen jatkuu läpi virkauran.