SPOILERIVAROITUS: Tässä artikkelissa puhutaan HBO:n The Handmaid’s Tale -TV-sarjasta ja sen tapahtumista. Tekstin alkuosa spoilaa ensimmäistä tuotantokautta. Väliotsikon “Toinen tuotantokausi” jälkeen teksti spoilaa myös toisen tuotantokauden tapahtumia.


© HBO Nordic / Take Five/Hulu

HBO:lla ja nyt myös Ylellä pyörivät The Handmaid’s Tale eli Orjattaresi on amerikkalainen TV-sarja, joka perustuu Margaret Atwoodin samannimiseen romaaniin vuodelta 1985. En ole lukenut Atwoodin kirjaa, joten puhun tässä tekstissä ainoastaan tästä TV-sarjasta. Sarjan ensimmäinen kausi oli viime vuoden suurimpia TV-tapahtumia ja sarja kahmi Emmy-voittoja ja sarjaa kehuttiin varsinkin sen valitettavan ajankohtaisesta feministisestä ja ihmisoikeuksia puolustavasta viestistä.

The Handmaid’s Tale kertoo Junen tarinan, joka on sijoitettu Waterfordien perheeseen orjattareksi. Ympäristökatastrofin seurauksena ihmisten hedelmällisyys on laskenut hälyttävän alas ja syntyvistäkin lapsista moni kuolee nuorena. USA:ssa puhkeaa sisällissota, joka johtaa Gileadin valtakunnan perustamiseen, jossa kaikki hedelmälliset ja epämoraalisiksi leimatut naiset on alistettu valtaapitävien perheiden synnytyskoneiksi. Sarjan ensimmäisellä kaudella näytetyissä takaumissa näemme miten pienistä teoista ja pienistä rajoitteista alkaa pikkuhiljaa kasvaa yhä järkyttävämpiä lakeja ja lopulta yhteiskunta on lyhyessä ajassa ajautunut sisällissodan kautta totalitaristiseen maailmaan, jossa Silmän vakoojat vahtivat kansalaisia ja ihmiset elävät jatkuvassa epäluulossa ja pelossa.

The Handmaid’s Talen ensimmäinen tuotantokausi ansaitsi kaikki saamansa palkinnot ja kehut. Sarja on laitettu kasaan niin taitaen, että mikään siinä ei riko sitä jännitystä ja kauhua, jota katsoja tuntee päähenkilön puolesta tämän joutuessa järkyttäviin tilanteisiin kerta toisensa jälkeen.

Kauden loistavimpia hetkiä on kun komentaja Fred Waterford (Joseph Fiennes) kutsuu Junen huoneeseensa yllättäen ja sääntöjen vastaisesti. Onko kyseessä ansa? Mitä komentajan huoneesta paljastuu? Elisabeth Mossin esittämän Junen kylmänhikinen pelko tunkee katsomoon. Jos Junelle tapahtuu jotain pahaa, hän ei voi saada apua, sillä hän ei saisi edes olla tekemisissä komentajan kanssa ilman lupaa, eikä hänellä ole muutenkaan ihmisarvoa. Olemme jo nähneet kuinka orjattaria tökitään sähköpiiskoilla mitä vähäisimmistä syistä ja silvotaan epäkunnioittavasta asenteesta.

Toinen sarjan erinomaisen kamalista kohtauksista koetaan kun June päätyy lääkärin luokse gynekologiseen tutkimukseen, jossa lääkäri ohimennen toteaa, että komentaja Waterfordhan on todennäköisesti steriili, mutta tämä kiva setätohtori tässä voisi nyt nopeasti hoitaa lisääntymisongelman. Lääkäriä emme ole nähneet verhon takaa, mutta hän on asettunut Junen eteen ja pitää kättään tämän jalalla. Tilanne on kammottava. Lääkäri kurkkaa verhon takaa yhtään häpeilemättä ehdotustaan. Mites olisi? Kamera on kiinni Junen kasvoissa, joka saa väkisin pidettyä äänensä kurissa ja kieltäytyy avusta. Eipä tässä mitään. Lääkäri poistuu huoneesta ja näemme kauhun Junen kasvoilla. Tähänkö maailma on mennyt?

The Handmaid’s Talen tarina on sen verran kauhistuttava, että olisi ollut erittäin helppoa esittää kaikki valtiovallan edustajat ja varsinkin Waterfordien talous pelkkinä hirviöinä. Kuitenkin TV-sarjassa on esitetty nerokkaasti, että vaikka Gilead on yhteiskuntana kamala, meidän on helppo ymmärtää miten näin pääsi käymään. Varsinkin jaksossa “A Woman’s Place” (S01E06) tilanne lätkäistään niin Junelle kuin katsojallekin päin näköä kuin märkä rätti. Meitä ei kiinnosta sinun ihmisoikeutemme, koska me olemme pulassa ilman sinun munasarjojasi. Yhteisön hyöty on sinua tärkeämpää.

Sama jakso paljastaa meille myös jotain sangen surullista Serena Waterfordista (Yvonne Strahovski). Käy ilmi, että komentajan vaimo, jonka tehtävänä on olla hiljaa, näyttää siivolta ja osallistua kuukausittaisiin “seremonioihin” (tässä sarjassa osoitetaan myös miten sanavalinnoilla on väliä), onkin itse ollut luomassa omaa vankilaansa. Serena näytetään puhumassa yleisölle, hän on kirjoittanut kirjan, ehkä kaksi, ja osallistunut aktiivisesti Gileadin yhteiskunnan luomiseen Fredin seurassa ja kannustamana. Mutta kun unelma kristillisestä Gileadista toteutuu, Serena jää oven ulkopuolelle. Hänen ei anneta enää puhua. Hänen ei anneta lukea. Hän joutuu joka kuukausi istumaan vieressä kun hänen miehensä raiskaa taloon tuotua naista. Näemme myös, että takaumissa Serenalla ja Fredillä on ollut kiihkeä suhde, mutta nyt Fred ei enää halua Serenalta mitään paitsi edustusvaimon. Kauden lopussa Serena syyttää Junea, talonsa vähiten oikeuksia omaavaa henkilöä, “olisit voinut jättää edes jotain minulle”. Serena onkin sarjan traagisin hahmo, jota tavallaan haluaisi vihata ja olla vahingoniloinen, mutta eihän hänkään halunnut tätä.

Waterfordien talouden ainoa henkilö, jolla menee “hyvin”, onkin itse komentaja, Fred Waterford, eikä hänkään vaikuta kovin tyytyväiseltä tilanteeseensa. Hän on luonut yhteiskunnan tiukkoine lakeineen ja rikkoo itse samoja lakeja koko ajan. Hän on vaimonsa rakastama, mutta liitossa on selvästi suuria ongelmia Fredin omasta käytöksestä johtuen. Hän joutuu tuomitsemaan kollegansa julmaan rangaistukseen teoista, joita hän itse tekee koko ajan ja on hyvin tietoinen siitä, kuinka ohut kaula hänen omaakin päätään kannattelee. Toisaalta hän on tämän yhteiskunnan voittajia – jos vain olisi tyytyväinen sallitun rajoissa.

Toinen tuotantokausi

© HBO Nordic / Take Five/Hulu

The Handmaid’s Talen ensimmäinen tuotantokausi päättyi ymmärtääkseni siihen, mihin Atwoodin kirjakin, joten koko toinen tuotantokausi on sarjan käsikirjoittajien omaa keksintöä. Valitettavasti tämä näkyy paitsi sarjan käsikirjoituksen myös muun tuotannon suhteen. The Handmaid’s Talen toinen tuotantokausi on valtava pettymys ja jos voisin, poistaisin sen kokonaan sarjan historiasta.

Ensimmäisen tuotantokauden lopussa June nakataan vankina autoon ja sarja päättyy epätietoisuuteen siitä, kuinka Junen käy. Meidän ainoa toivomme on Waterfordien autonkuljettajan ja Junen rakastajan Nickin (Max Minghella) sanat, että Junen tulee luottaa häneen ja poistua Silmien mukana rauhallisesti. Tie vie kuitenkin julmaan rangaistukseen, jonka kaikki seudun orjattaret saavat kieltäydyttyään kivittämästä mieleltään järkkynyttä orjatar Janinea (Madeline Brewer). Lopulta valtiovallalle selviää, että June on raskaana ja hänet säästetään fyysisiltä rangaistuksilta. Tästä aukeaa myös mahdollisuus pakenemiseen. Muistelen lukeneeni jostain, että tämä toinen tuotantokausi tulisi keskittymään erityisesti orjattaria ja muita naisia pakenemaan auttavaan maanalaiseen verkostoon. Junen pakomatkan seuraaminen toimiikin vielä hyvin, joskin piilopaikkana toimivassa entisessä lehtitalossa sarja sortuu pateettisuuteen Junen rakentaessa muistoalttareita teloitetuille journalisteille. Sinänsä väkevä sanoma nykymaailmaan, jossa asiansa oikeaoppisesti hoitavan lehdistön kimppuun käydään valtaapitävien toimesta syyttämällä heitä valheiden levittämisestä ja nostattamalla vihaa heitä kohtaan.

The Handmaid’s Tale ei kuitenkaan voisi toimia jos June pääsisi karkuun, joten tietenkin pakomatka epäonnistuu, June pidätetään, ihmisiä teloitetaan ja June palautetaan Waterfordien luokse. Sen jälkeen sarja menettää täysin sisäisen kompassinsa ja logiikkansa. Ulkomaailmalle kerrotaan, että June eli “Frediläinen” oli joutunut kidnapatuksi, mutta Waterfordit sekä autonkuljettaja Nick ovat tienneet totuuden tapahtuneesta. Miksi Serena ja Fred eivät millään lailla tuo ilmi pettymystään siihen, että June oli yrittänyt paeta maasta? Sen sijaan he päästävät tämän ulos aivan kuten ennenkin eivätkä mainitse asiaa saati mitenkään osoita epäluottamustaan Junea kohtaan.

Myös Junen oma käytös on kummallista. Ensimmäisellä kaudella suurin osa sarjan jännitteestä tuli siitä, että Junella ei ole mitään valtaa saati oikeuksia talossa, jossa hän asuu. Olemme nähneet Junen pakottavan itkun pois ja hymyn huulille, jotta hän saa haluamiaan asioita komentajalta – mutta onnistumiset ovat aina tulleet kalliilla hinnalla. Nyt yhtäkkiä June esitetään suorastaan röyhkeän itsevarmana asemastaan, hymyillen ja ottaen kontaktia komentajaan.

Samalla Junen ja Serenan suhteesta tulee oikea tuuliviiri. Serenalla on paljon syitä vihata Junea, mutta nyt kun June on tuotu takaisin, Serena kuvainnollisesti seisoo päällään miellyttääkseen Junea, vetääkseen kuitenkin heti seuraavassa kohtauksessa maton hänen jalkojensa alta. Tämä asetelma toistuu yhä uudestaan ja uudestaan. Ensimmäisellä kaudella saimme sentään selvästi tietoomme jokaisen henkilön motiivit ja mitä hän kuvittelee saavuttavansa käytöksellään, mutta nyt emme tiedä mikä sarjan naisia vaivaa. Yksi selitys voisi olla, että koska June on raskaana, hän saa erivapauksia tekemistensä suhteen, mutta kuten olemme nähneet aikaisemmin, orjatar ei tarvitse silmiään, kieltään tai vapautta hoitaakseen tehtäväänsä. Junen ja Serenan käytöksessä ei ole mitään järkeä.

Valitettavasti muillakaan sarjan hahmoilla ei mene sen paremmin. Paras esimerkki tästä on jakso “Women’s Work” (S02E08), jossa orjatar Janinen synnyttämä lapsi on kuolemanvaarassa. Ensimmäisellä kaudella näimme, kuinka Janine on asutettuna Putnamien talouteen ja synnyttää lapsen talouden isännälle Warrenille. Käy ilmi, että Warren on antanut Janinen ymmärtää heidän suhteestaan enemmän, minkä vuoksi tilanne kärjistyy pisteeseen, jossa Janine uhkaa tappaa itsensä ja heidän lapsensa hyppäämällä sillalta alas. Koska orjattaret kieltäytyvät kivittämästä Janineä, tämä lähetetään siirtokuntiin louhimaan myrkyllistä maa-ainesta. Epäloogisen juonenkäänteen vuoksi Janine tuodaankin takaisin orjattareksi toisella tuotantokaudella. Vielä epäloogisemman käännöksen juoni tekee kun Putnamit sallivat tämän heille äärimmäisen vastenmielisen orjattaren tulla tapaamaan useita kertoja lastaan aivan kuin tämä olisi maailman normaalein asia. Tähän asti orjattaret ovat olleet ali-ihmisiä, halveksuttuja ja lutkiteltuja moraalittomia naisia, joilla ei ole mitään ihmisoikeuksia saati oikeutta synnyttämiinsä lapsiin. Putnamien rouva, Naomi, osoitti ensimmäisellä kaudella niin syvää epäluottamusta ja inhoa Janinea kohtaan, etten voi ymmärtää miksi hän yhtäkkiä antaa Janinen olla kahden kesken lapsensa kanssa. Janine myös yritti tappaa lapsensa hyppäämällä sillalta. Miksi kukaan ja kaikkein vähiten orjattarista vastaava täti Lydia (Ann Dowd) päästäisi Janinen lapsen luokse?

Olen itse vapaaehtoisesti lapseton enkä usko lasten ja äitien väliseen automaattiseen rakkauteen saati lasten automaattisesti autuaaksi tekevään voimaan. Mielestäni äitiyteen liitetään yhteiskunnassamme aivan liikaa lähes myyttisiä ominaisuuksia, mikä on hieman väsyttävää ja jopa raskasta kaltaisilleni henkilöille sekä heille, jotka eivät onnistu täyttämään tätä asetettua tavoitetta elämässään. Mielestäni ihmisillä pitäisi olla oikeus päättää itse haluammeko me lapsia vai emme ja meillä on oikeus päättää omista kehoistamme ja elämistämme. Mielestäni tämä on myös yksi feminismin peruslähtökohdista. The Handmaid’s Talen ensimmäinen tuotantokausi ja oletan että myös Atwoodin kirja ovat feministisen fiktion merkkiteoksia ja puhuvat meille kaikille kuuluvista perusoikeuksista. On vaikea pukea sanoiksi miten pettynyt olin kun Putnamien lapsi kokikin jakson lopussa ihmeparantumisen päästyään äitinsä kanssa kosketuksiin. Sinänsä hyvä (ja jälleen valitettavan ajankohtainen) sanoma, että lapsia ei tulisi erottaa vanhemmistaan, mutta mikä tämä ihmeparantumisjuttu oli? Äitiys on niin pyhää, että se parantaa lapsetkin?

Huonon käsikirjoittamisen lisäksi toisen tuotantokauden ongelmaksi nousee se, että sarjan tekijät eivät nähtävästi ole yhtään ymmärtäneet, miksi ensimmäinen tuotantokausi toimi niin hyvin. Meille näytetään edelleen piinallisen pitkiä lähikuvia Junen kasvoista ja on hidastuksia, mutta kohtauksissa, joissa ei ole mitään järkeä. Ensimmäisellä tuotantokaudella kamera siirtyi Junen kasvoihin ja käytti hidastuksia korostamaan tilanteiden salakavalaa kamaluutta ja jännitettä. Varsinkin silloin kun ruudulla tapahtui jotain niin meidän ja Junenkin entisestä todellisuudesta poikkeavaa, kuvauksessa käytettiin hidastuksia ja lähikuvia korostamaan tilanteiden shokkiarvoa. Nyt toisella tuotantokaudella kamera on Junen kasvoissa kiinni kun sarjassa ei tapahtu mitään. Meillä on hidastuksia, joilla ei ole mitään väliä ja joissa kukaan ei ole vaarassa. Kohtauksia, jotka eivät edistä juonta millään lailla, lisää painoarvoa mihinkään tai selitä tapahtumia. Kohtauksia, jotka vain hämmentävät katsojaa hidastuksen voimalla.

Lisäksi sarjaan tulee yllättäen aimo annos sadismia, mikä on todella yllättävä veto feministiseksi sarjaksi. Ensimmäisellä tuotantokaudella meille on jo tullut hyvin selväksi, että Gilead ei ole kiva paikka elää juuri kenellekään vaan kansaa hallitaan pelolla ja “poliisivoimien” harjoittamalla väkivallalla. Vielä kauden alussa orjattarien kidutus oli tavallaan perusteltua, koska heille haluttiin antaa opetus niskuroinnista, mutta kauden loppupuolella sarjan tekijätiimillä karkaa mopo pahasti. Meille on jo näytetty ja aivan suoraan ja peittelemättä kerrottu, että “seremonia” on oikeasti kerran kuukaudessa tapahtuva raiskaus. Miksi meidän piti nyt nähdä raiskaus väkivaltaisena huutoitkuraiskauksena? Toiko se jonkin uuden lisän tähän kärsimykseen, joka ei olisi meille jo selvä? Toki seremonian pidättyväisyys tekee katsomisesta meille katsojille helpompaa, mutta jos verrataan vaikka jaksossa “The Bridge” (S01E09) olevaa Janinen seremoniaa, niin sen seuraaminen oli todella vaikeaa vaikka se tapahtuikin “siististi” ja seremoniallisessa hengessä. Lisäksi en ymmärrä, miksi tällä toisella kaudella meille näytetään yhdessä ja samassa jaksossa ei vain yksi vaan kaksi vastenmielistä “seremoniallista” raiskausta. Tämä ei mielestäni vastaa lainkaan niitä arvoja, jotka minä olen tähän sarjaan liittänyt. Täsmennän vielä, että ongelmana ei siis ole raiskausten näyttäminen tai raiskausten käsittely vaan se tapa millä näin tehdään. Minun naamaani ei tarvitse hieroa miten kamalaa raiskaaminen on, sillä ymmärrän sen vähemmästäkin. Minä en halua mässäillä sadismilla vaan haluan saada väkivaltani ilman kaikkia lisämausteita.

Eniten minua harmittaa toisessa tuotantokaudessa kaikki ne menetetyt tilaisuudet tehdä viihdettä, jolla on merkitystä. Mietin, että ehkä The Handmaid’s Tale yhdessä Trumpin valtaannousun ja ympäri maailmaa kasvavan naisvihamielisen liikehdinnän kanssa sai aikaan sen, että aika oli valmis viime vuonna syntyneelle #metoo-liikkeelle. Olisin halunnut nähdä enemmän kantaaottavuutta nykymaailman tilanteisiin The Handmade’s Talen toisella tuotantokaudella. Teloitetun lehdistön lisäksi sarja ei tuonut meille mitään uutta. Ensimmäisen tuotantokauden aikana Junen aviomies Luke (O. T. Fagbenle) sekä paras ystävä Moira (Samira Wiley) pakenivat Kanadaan. Nyt toisella tuotantokaudella näimme pieniä otoksia heidän elämästään Kanadassa, mutta jälleen sarja menetti mahdollisuutensa. Sarja olisi voinut käyttää Lukea ja Moiraa peilatakseen pakolaisten asemaa ja elämää uudessa maailmassa ja kuinka tärkeää on että annamme turvapaikkoja niitä tarvitseville. Sarja myös menetti mahdollisuutensa näyttää Luken ja Moiran työskentelyä Gileadin vapauttamiseksi ulkomailta käsin esimerkiksi ottamalla yhteyttä päättäjiin, lehdistöön, pitämällä puhetilaisuuksia jne. Sentään kauden jälkipuoliskon parhaassa jaksossa “Smart Power” (S02E09), jossa Waterfordit matkustavat Kanadaan, näemme Luken ja Moiran tekevän edes jotain Gileadin orjattarien hyväksi. Mutta itse ihmettelin miksei esimerkiksi Luke ottanut yhteyttä lehdistöön ja kertonut, että minä olen muuten tuon komentaja Waterfordin orjattaren aviomies ja olen yrittänyt vapauttaa vaimoani sieltä. Takuulla lehdistö olisi innostunut siitä. Sen sijaan autonkuljettaja Nickin piti kirjaimellisesti mätkäistä Luken käteen hänen seuraava siirtonsa ja siihenkin tarvittiin näköjään kaveriporukka ympärille kokoustamaan ennen kuin he keksivät lehdistön olemassaolon.

Koska olin kuullut etukäteen toisen tuotantokauden käsittelevän erityisesti maanalaista pakoverkostoa, olin myös toivonut, että siihen olisi käytetty enemmän aikaa ja ajatusta. Mietinkin, että tässä toisessa kaudessa oli oikeastaan kaksi kautta (pakomatka sekä Serenan asema ja suhde Juneen) puristettuna yhteen, mikä aiheutti sen, että kumpaankaan näistä ei paneuduttu tarpeeksi paljon. Tämä taas saattaa selittää, miksi hahmojen toiminta tuntui niin epäloogiselta; meille ei taustoitettu tarpeeksi heidän toimiaan ja motiivejaan.

Kun sarjan toisella tuotantokaudella näytettiin myös siirtokuntien elämää, olisin toivonut, että siitäkin olisi saatu enemmän irti. Kurjaa oli. Ihmiset kuolivat. Naisia paimennettiin taas sähköpiiskalla. Miksei meille vaikka näytetty kuinka Emily (Alexis Bledel) lähtee pakomatkalle kohti Kanadaa siirtokunnasta.

Ylipäänsä Janine, Emily, Luke ja Moira jätettiin tällä kaudella niin sivuosaan, että heidän olemassaolonsa lähes unohti. Sen sijaan meille tarjottiin uusia hahmoja kuten Moiran entinen rakastettu Odette, jonka kohtalosta meidän olisi pitänyt välittää vaikka hänellä oli ollut ehkä viisi minuuttia ruutuaikaa ja itselleni ei ainakaan ollut valjennut, että Odette ja Moira seurustelivat, siinä vaiheessa kun näimme hänet kuolleena. Toinen uusi hahmo oli Junen äiti Holly, jonka June ja Moira huomaavat siirtokunnasta otetussa valokuvassa. En tiedä miksi minun olisi pitänyt välittää tästä, sillä Hollyllä oli vielä vähemmän ruutuaikaa kuin Odettella eikä kumpaankaan heistä enää palattu sarjassa tämän jälkeen. Sentään Nickin yllätysvaimo Eden (Sydney Sweeney) sai hieman enemmän ruutuaikaa, mutta heidänkin suhde jätettiin kummalliselle “Nick pitää nyt mykkäkoulua”-tasolle, joka ei edennyt minnekään ensitapaamisesta. Olisin halunnut nähdä kuinka Nick edes yrittää suoriutua uudesta roolistaan, ja kuinka todella nuori Eden todennäköisesti huomaa, ettei avioelämä olekaan kuin saduista vaikka sääntöjä noudattaisikin kirjaimellisesti. Tai ehkä he olisivatkin rakastuneet oikeasti toisiinsa ja sekin olisi ollut kiinnostavampaa kuin tämä nykyinen junnaaminen.

Jos käsikirjoittajat olisivat halunneet tuoda mukaan uusia hahmoja, sarjan ensimmäinen tuotantokausi esitteli meille jo suuren määrän mysteerejä. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä takaumissa lisää Waterfordien aiemmasta orjattaresta, jonka kuolemasta Serena syyttää Frediä. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, miksi Waterfordien martta Rita (Amanda Brugel) oli niin kiintynyt edelliseen orjattareen. Meille paljastui myös koko sarjan ensimmäisessä jaksossa, että June oli ollut aiemmin toisessa perheessä orjattarena. Miksi June lähetettiin sieltä pois? Lisäksi orjattarista huolehtivasta täti Lydiasta olisi ollut mielenkiintoista oppia lisää. Vaikka täti Lydia tekee kamalia asioita orjattarille, Ann Dowdin roolihahmo ei silti vaikuta täysin sydämettömältä orjattaria kohtaan. Millainen vakaumus häntä ajaa?

The Handmaid’s Tale tulee saamaan myös kolmannen tuotantokauden. Toivottavasti silloin näemme paluun hyvään kamalaan viihteeseen.