Maria Mozhdah esittää Nishaa Iram Haqin elokuvassa Mitä meistä puhutaan (Hva vil folk si). © Mer Film

Päätin vuoden alussa osallistua haasteeseen, jonka tarkoituksena on katsoa vähintään 52 naisohjaajan elokuvaa vuodessa. Törmäsin tähän haasteeseen eräällä yhdysvaltalaisella sivustolla, mutta olin toki pohtinut jo aiemmin omia katsomistottumuksiani. Mietin esimerkiksi sitä, kuinka perusteltuja ovat olleet valintani katsoa enimmäkseen hyviä arvioita saaneita elokuvia tai tunnettujen ohjaajien, eli useimmiten miesten, ohjaamia elokuvia. Syistäni osallistua haasteeseen lisää myöhemmin.

Miksi sukupuolella sitten on väliä? Eivätkö feministit tavoittelekaan sitä, että sukupuolella ei olisi merkitystä? Kyllä, mutta emme elä vielä siinä maailmassa, jossa sillä ei olisi väliä. Elokuva-ala on todella sukupuolittunutta. Yhdysvaltojen tilanteesta tilastoja on helposti löydettävissä esimerkiksi täältä. Niin kauan kun tilanne on näin räikeän epätasainen ja valtaapitävissä asemissa enimmäkseen vain miehiä, on tarpeellista kiinnittää erityistä huomiota tekijöiden identiteettiin ja tukea niitä, jotka sitä tarvitsevat. Kyse on tietenkin muustakin kuin sukupuolesta, mutta tämä haaste keskittyy ainoastaan siihen. Saatan osallistua seuraavaksi eri haasteeseen.

Olen joutunut tekemään oletuksia ohjaajien identiteetin suhteen nimen ja ulkonäön perusteella, ellen ole törmännyt heidän omiin lausuntoihinsa identiteettiään koskien. Minusta on aivan yhtä tärkeää ellei tärkeämpää tukea myös muiden kuin naisten tai miesten ohjaamia elokuvia, mutta en halua väärinsukupuolittaa tahallani ketään ja laittaa naisotsikon alle muita kuin naiseksi itsensä luokittelevien elokuvia. Tietenkin muut kuin binääriin asettuvat elokuvantekijät ovat yhtä arvokkaita tuettavia kuin naiset, mutta tämän nimenomaisen haasteen otsakkeen alle en heitä laita: pyydän sen sijaan suosituksia heidän elokuvistaan tulevia projekteja ajatellen. Lana ja Lilly Wachowskin elokuvat tietenkin kuuluvat tähän haasteeseen, sikäli kun niitä katson tämän vuoden aikana. Myös ne elokuvat, jotka he ovat tehneet silloin, kun heidät tunnettiin toisilla etunimillä. Mikäli elokuva puolestaan on kahden ohjaajan yhteistyönä tehty elokuva ja vain toinen ohjaajista on nainen, olen ottanut elokuvan haasteeseen mukaan.

Inspiraationa olen käyttänyt käyttäjien elokuva-arvosteluihin keskittyneen Letterboxd.comin käyttäjän Vanessan listausta naisohjaajien elokuvista. Päälle 6000 elokuvan listassa riittää selattavaa. Listan rajausmahdollisuudet auttavat jossain määrin kiinnostavien elokuvien löytämisessä, mutta harmillisesti suodattimet, joilla pääsee rajaamaan elokuvia sen mukaan, mistä suoratoistopalvelusta ne löytyvät, auttavat vain niitä käyttäjiä, jotka pääsevät käsiksi näiden palveluiden yhdysvaltalaisiin versioihin.

Toivon, että ehdin myöhemmin käsitellä vielä syvemmin sitä, minkälaisia elokuvia olen projektin aikana nähnyt ja ovatko niiden sisällöt ja teemat eronneet merkittävästi siitä, mitä olen aiemmin katsonut. Tämä teksti kuitenkin käsittelee enemmän syitä haasteeseen osallistumiselle, sekä haasteita naisohjaajien elokuvien näkemisen suhteen.

Kuinkas sitten kävikään?

Lähes puolet haasteajasta on nyt kulunut. Tuossa ajassa olen päässyt varsin hyvään vauhtiin – listallani on kirjoitushetkellä katsottuna jo 39 naisen ohjaamaa elokuvaa. Kokeilu on ehdottomasti ollut positiivinen asia. Pelkästään. Olen katsonut useita sellaisia elokuvia, jotka olisivat jääneet katsomatta, ellei minulla olisi ollut tällaista vähän keinotekoistakin kannustinta siihen. Kun olen katsonut elokuvia ”puhtaasti” aiheen kiinnostavuuden tai elokuvan saamien arvioiden perusteella, tai sen perusteella, mitä olen pitänyt ohjaajan tai muiden tekijöiden aiemmistä töistä, olen ollut aika pitkälti olemassa olevien, pitkälle historiaan juontuvien rakenteiden vietävissä, kun en ole pohtinut tarkemmin syitä sille, miksi haluan antaa rahani juuri tälle elokuvalle jonkun toisen sijaan.

”Mitkä rakenteet?” kuulen kysyttävän. Elämmehän tasa-arvon maailmassa, jossa on väliä ainoastaan sillä, kuinka hyvä elokuva on, ei sillä kuka sen teki. Vai kuinka? Olen täysin eri mieltä. Menemättä suuremmin siihen, minkä sukupuolen edustajista ylipäänsä tulee elokuvaohjaajia, -kirjoittajia, -kuvaajia tai -tuottajia, missä suhteissa, ja miksi, niin kyse on (hyvin yksinkertaistetusti) siitä, kuka elokuvantekijä läpäisee seuraavan ketjun: kuka tekijä (ja millä tarinalla) saa rahoituksen, kenellä on parhaat suhteet muihin tekijöihin, kenen tuotantoon uskotaan eniten (jotta elokuvaa markkinoidaan laajalti), mitkä elokuvat on totuttu hyväksymään merkittävien elokuvien kaanoniin, kuinka laajalti niitä levitetään, ja viimeisenä: tekeekö riittävän moni katsoja päätöksen maksaa sen katsomisesta.

Minulla on valta tehdä ainoastaan tuo viimeinen päätös: maksaa jonkun elokuvan katsomisesta. Voin myös kirjoittaa niistä, ja suositella ystävilleni, mutta verrattuna esimerkiksi Helsingin Sanomien toimittajiin tai kansainvälisiin kriitikoihin, tämä valtani on verrattain pieni. Koska naisohjaajat ovat todella aliedustettuina alalla ja etenkin valkokankaalla, päätin siis käyttää valtaani edes ketjun toisessa päässä. Se ei tarkoita, että boikotoisin miesten tekemiä elokuvia, se tarkoittaa vain ja ainoastaan, että haluan katsoa ja tukea enemmän naisten tekemiä elokuvia.

Itse asiassa olen tänä vuonna tähän mennessä katsonut tämän projektin ansiosta elokuvia kovemmalla tahdilla kuin pitkään aikaan, eli monet näistä elokuvista ovat tulleet bonuksena siihen listaan, mitä olisin todennäköisesti katsonut muutenkin. Ei sillä, boikotissakaan ei olisi mitään väärää, en vain itse usko sen tehoon, minkä lisäksi haluan aivan itsekkäästi myös nähdä paljon elokuvia. Elokuvateatterissa.

Tahtoisin elokuviin

Greta Gerwigin Lady Bird.

Huomionarvoista, mutta ei lainkaan yllättävää, on nimittäin ollut se, että elokuvateatterissa istumalla 52:n elokuvan listaa ei täytetä. Ei varsinkaan, jos katsojalla ei ole mahdollisuutta osallistua Helsingin (tai ulkomaiden) elokuvafestivaaleille. Näistä 39:stä elokuvasta olen nähnyt tammikuusta lähtien normaalilevityksessä vain seitsemän elokuvaa. Näistä suosikkeihini lukeutuivat Greta Gerwigin loistava esikoisohjaus Lady Bird ja Iram Haqin omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva Mitä meistä puhutaan. Laajassa levityksessä olleiden lisäksi näin myös yhden rajatussa levityksessä olleen elokuvan, Lynne Ramsayn You Were Never Really Here’n, josta lisää myöhemmin.

Kuten niin monelle elokuvan ystävälle, myös minulle on todella tärkeää nähdä elokuva isolta kankaalta, pimeässä teatterissa, kunnon äänentoistolla ja mahdollisimman vähillä häiriöillä (paitsi kanssakatsojien häiriöitä tarkoitan myös omiani – liian usein kotona katsominen keskeytyy syystä tai toisesta, oli se sitten viihdykettä kaipaava koira, puhelinsoitto tai pelkästään oma levottomuus). Siksi elokuvateattereiden yksipuolinen tarjonta tässä asiassa on aiheuttanut katkeruutta.

Tänä vuonna ensi-iltansa saaneista elokuvista minulla olisi ollut ylipäänsä mahdollisuus nähdä naisohjaajien elokuvia teatterissa vain yksitoista. Ensi-iltaelokuvia Suomessa on tänä vuonna ollut laskujeni mukaan 89 kpl 20.6.2018 mennessä. Naisohjaajien elokuvia on siis päässyt valkokankaille levitykseen vaivaiset 12,4% kaikista elokuvista. En ole tästä yllättynyt, surullinen kylläkin. ”Tasa-arvon Suomessa” suomalaisten elokuvien vastaava suhdeluku on kaksi kolmestatoista, eli 15,4%. Prosenttiluku näyttää aavistuksen paremmalta, mutta ei edelleenkään hyvältä. Otanta on toki vielä pieni, mutta jotain osviittaa se antaa.

Festivaalit, henkireikäni

Onneksi festivaalit parantavat hieman synkkää tilannetta valkokankailla. Kevään festivaaleista ehdin tänä vuonna Tampereen elokuvajuhlille, Cine Aasia Helsinkiin ja Season Film -festivaaleille. Tampereella työvuorot rajoittivat katsomistani jonkin verran, mutta naisohjaajia löytyi lyhytelokuvien näytöksistä kiitettävästi, ja erityisesti Queerscenes-kokonaisuudet kunnostautuivat muunkin representaation suhteen kuin tämän naisohjaajiin rajaamani projektin.

Cine Aasia Helsinki oli ottanut ohjelmistoa koostaessaan huomioon #metoo -kampanjan, ja aihepiiriä sivuavia elokuvia esitettiin muutama. Naisohjaajat olivat myös esillä, mutta itse pääsin katsomaan vain yhden naisohjaajan elokuvan, etelä-korealaisen Glass Gardenin (ohj. Shin Su-won).

Season Film Festival teki minut todella iloiseksi. Neljän päivän sisällä näin kahdeksan elokuvaa, joista peräti neljä oli naisohjaajien elokuvia, ja kaksi niistä projektin tähänastista parhaimmistoa. Mademoiselle Paradis’ta ja Grace Jones: Bloodlight and Bami’sta enemmän täällä. Festivaaleilla näkemäni Breadwinner löytyy muuten kirjoitushetkellä Netflixistä nimellä Parvana.

Niin lähellä, mutta ei kuitenkaan

Haasteen ensimmäisen puolen vuoden aikana en pettynyt pelkästään sen suhteen, kuinka vähän naisohjaajien elokuvia saadaan kankaille, vaan myös sen suhteen, että entuudestaan suosikkeihini lukeutuvien ohjaajien elokuvat jäivät tulematta levitykseen kokonaan (Ava DuVernayn A Wrinkle in Time) tai ne saivat vain hyvin suppean levityksen (Lynne Ramsayn You Were Never Really Here).

A Wrinkle in Time roikkui pitkään tulevien elokuvien julkaisulistoissa eri päivämäärillä, mutta on nyt tippunut kokonaan pois. Epäilemättä päätöksen takana on rationaalisiksi miellettyjä syitä haaleista kritiikeistä (johon linkkaan vastineeksi Brie Larsonin viimeaikaisen ulostulon aiheesta) odotettua huonompaan menestykseen muualla maailmassa.

Toisaalta olemme nähneet Suomenkin valkokankailla sekä kriittisesti että rahallisesti flopanneita elokuvia ennenkin. Siksi en voi olla miettimättä, onko DuVernayn elokuvien levittämättä jättämispäätösten takana muitakin syitä liittyen esimerkiksi oletettuun katsojasegmenttiin. Hänen edellinen pitkä fiktioelokuvansa Selma (2014) jäi myös levittämättä Suomessa. En voi kuin arvailla, mutta sääli se joka tapauksessa on. A Wrinkle in Timen kaltainen fantasiaelokuva olisi ollut ehdottomasti valkokankaan tarpeessa.

Vaikeaa on

Joaquin Phoenix ja Ekaterina Samsonov Lynne Ramsayn elokuvassa You Were Never Really Here. © Scanbox Entertainment.

You Were Never Really Here’n tapauksessa kävi hieman onnellisemmin, lopulta. Elokuvantekijänä Lynne Ramsayn ongelmista pienin on nimittäin Suomen teatterilevitys, sillä elokuvien valmiiksi saamisessakin on hänellä ”sattumalta” ollut ongelmia, muun muassa vaikeaksi leimaaminen. ”Vaikeus” , eikä edes suoranainen muiden ihmisten kaltoin kohteleminen, ei jostain syystä haitannut vaikkapa Stanley Kubrickin tai Alfred Hitchcokin uraa – nähtäväksi jää, haittaako se lopulta montaakaan #metoo -kampanjan yhteydessä mainittua nimeä pitkällä aikavälillä ulkomailla tai Suomessa.

Ramsayn uusi ja kehuttu elokuva pääsi lopultaan sentään rajoitettuun levitykseen täälläkin, oltuaan ensin tämän kevään Night Visions Festivalin avajaiselokuvana. Sitä ei kuitenkaan nähty Finnkinon teattereissa normaalilevityksessä, mikä esimerkiksi Tampereella tarkoitti sitä, että elokuvaa pyöritettiin ainoastaan Arthouse Cinema Niagarassa. Käyn toki Niagarassa mielelläni, mutta ongelma on se, että teatterissa on käytössä vain yksi sali, ja levityksessä monta muutakin näyttämisen arvoista elokuvaa, jotka muuten jäävät valtavirtaan keskittyvien teatteriketjujen suosimien kassamagneettien jalkoihin. Näytöksiä yhdestä tietystä elokuvasta on siis hyvin vähän.

Onneksi olin sopivalla paikkakunnalla ja valppaana oikeaan aikaan, ja pääsin näkemään elokuvan teatterissa. Pidin elokuvasta valtavasti erityisesti poikkeuksellisen hienon kerronnan ja Jonny Greenwoodin säveltämän musiikin ansiosta (mahdollisesti hänen paras elokuvasävellyksensä tähän asti – ja se on paljon sanottu P.T. Andersonin luottosäveltäjästä). Etenkin jälkimmäinen olisi tehnyt huomattavasti pienemmän vaikutuksen kotiteatterissa siitäkin huolimatta, että olen kyllä panostanut kotini äänentoistoon.

Kirjastot kotona ja muualla

Entä ne loput 31 elokuvaa? Kuulun heihin, jotka edelleen haluavat omistaa elokuvien tallenteita ja ostavat niitä myös lisää. Haaste oli minulle hyvä syy hieman törsätä. Kirjastokortille on tullut myös jonkin verran käyttöä. Tampereen seudun kirjastojen valikoima on yllättänyt minut todella positiivisesti. Elokuvista 11 katsoin omalta tai kirjaston tallenteelta. Tallennekatseluihin kuuluivat myös ainoat uusintakatsomiset tähän mennessä, Wonder Woman (2017) ja Valasratsastaja (2002). Kumpikin olivat aikanaan teatterilevityksessä, onneksi. Seitsemän näistä yhdestätoista ei ollut.

Haasteen ansiosta täydensin omaa kokoelmaani muun muassa Andrea Arnoldin ja Kelly Reichardtin elokuvilla, ja molemmat ohjaajat nousivat suosikkieni kärkikaartiin. Etenkin alkuvuodesta katsomani Arnoldin American Honey pyörii edelleen elävästi mielessäni. Kelly Reichardtin elokuvia ei ole Suomessa nähty valkokankaalla festivaalien ulkopuolella lainkaan, Andrea Arndoldin elokuvia vain yksi (Humiseva harju, vuonna 2012). Pidän asiaa suurena vääryytenä.

Mulle heti nyt

Suoratoistopalvelut ovat olleet tärkein työkaluni impulsiivista katselua ajatellen. Netflixistä onnistuin löytämään useita naisten tekemiä dokumentteja, joita minun ei tule muuten katseltua kovinkaan paljon. Taso on ollut vaihteleva, mutta parhaimmillaan todella hyvä. Erityisesti suosittelen vuoden 1990 dokumenttia Paris is Burning New Yorkin drag-yhteisöstä. Dokumentti ei tosin ole täysin ongelmaton varsinkaan nykynäkökulmasta: kritiikistä kiinnostuneiden kannattaa tosin tutustua myös dokumenttia käsitteleviin teksteihin, jotka löytyvät kätevästi koottuna tästä arvostelusta.

HBO Nordicin tarjonta elokuvien suhteen on ankeampaa ja hakeminen sieltä hankalaa, mutta onnistuin sentään löytämään Carrie Fisherin ja Debbie Reynoldsin suhdetta kuvaavan, vähän ennen heidän kuolemaansa kuvatun dokumentin Bright Lights: Starring Carrie Fisher and Debbie Reynolds, jota yksikään Leiassa roolimallin nähnyt Star Wars-fani tuskin katsoo kuivin silmin.

Kaksi Netflixistä katsomaani fiktioelokuvaa olivat tämän vuoden parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaana ollut Mudbound, jonka kuvauksesta ehdolla ollut Rachel Morrison oli ensimmäinen naisehdokas kategoriassa, ja Lovesong (2016). Mudboundia ei nähty teattereissa siitä syystä, että se on Netflixin omaa tuotantoa, ja se sai Yhdysvalloissakin vain suppean teatterilevityskierroksen. Se olisi kuitenkin todella kaivannut täydellisiä katsomisolosuhteita ja tarkempaa kuvaa kuin mitä Netflix tarjoaa erityisesti useiden varsin hämärien, mutta täynnä valon ja varjon nyansseja olevien kohtausten vuoksi.

Aiemmin mainitsemani Ava DuVernayn Selma oli myös aikanaan parhaan elokuvan Oscar-ehdokas ja jäi silti levittämättä Suomessa. Ohjaajat Ava DuVernay ja Mudboundin ohjannut Dee Rees ovat, muuten, molemmat mustia naisia, ja rasismi on ainakin Mudboundin ja Selman keskeisiä teemoja. Niiden ja A Wrinkle in Timen keskeiset näyttelijät ovat rodullistettuja ihmisiä. Syyt levityspäätöksiin Suomessa ovat monisyiset, eivätkä ole aina edes kiinni kohdemaan levitysyhtiöstä etenkään Netflixin tapauksessa, mutta joidenkin ohjaajien elokuvilla ja niiden aiheilla tuntuu olevan enemmän vaikeuksia näissä asioissa kuin toisilla. Onneksi Black Pantherin takana oli sentään riittävän järeä koneisto tuomaan se Suomen kankaille.

Riley Keough ja Jena Malone Kim So Yongin elokuvassa Lovesong. © Strand Releasing

Jälkimmäinen Netflixistä katsomani draamaelokuva Lovesong on ”pienempi” draamaelokuva kahden naisen ystävyydestä, mikä sopi suureen televisioon aivan mainiosti. Se oli juuri niitä elokuvia, joita en olisi edes tullut huomanneeksi, jos en olisi tähän haasteeseen ryhtynyt. Lovesong oli myös iloisimpia yllätyksiä tähän mennessä, eikä vähiten uuden suosikkinäyttelijäni Riley Keoughin roolityön ansiosta.

Jatketaanko katsomista?

Vuotta on vielä vähän yli puolet jäljellä, ja vaikuttaa siltä, että haasteen 52 elokuvaa tulevat tätä tahtia katsottua, ellei määrä jopa ylity. Pyrin siihen, että ylittyy. Materiaali ei onneksi ole vielä loppumassa: omasta hyllystä löytyy vielä uuttakin katsottavaa, suoratoistopalveluiden valikoima muuttuu vielä moneen kertaa ja kirjasto vaikuttaa luotettavalta. Elokuvateatteriasiassa luotan eniten syksyiseen Rakkautta ja Anarkiaa –festivaaliin Helsingissä.

Finnkinon julkaisulistoilta puolestaan löytyy (tällä hetkellä) The Darkest Minds -niminen scifi-trilleri, jonka katsomista puoltaa mahtavan Gwendoline Christien läsnäolo, mutta mistä olen muuten tässä vaiheessa vain varovaisen optimistinen. Muita mahdollisuuksia ovat komedia The Spy Who Dumped Me, Mielensäpahoittajan jatko-osa, dokumentti Ingmar Bergmanista sekä kaksi lastenelokuvaa, jotka eivät kyllä perinteisesti ole olleet alaani. Toivon kovasti, että vuoden edetessä vaihtoehtoja elokuvateatteriin ilmaantuu vielä lisää.

Aiheesta lisää muualla:

Katsomieni elokuvien lista Letterboxdissa, mistä löytyy myös osasta niistä kirjoittamani arvostelut (englanniksi)

Lisää insipiraatiota yli kuuden tuhannen naisohjaajan elokuvan listasta. HUOM! Lue muita kommentteja edes vähän ennen kuin kommentoit sinne Wachowskien elokuvien tai yhteistyönä kuvattujen elokuvien olemisesta listalla. Ihan oikeasti. Lue muita kommentteja ensin. Asiasi on todennäköisesti käyty jo sata kertaa läpi aiemmin.

Osallistu haasteeseen (vielä ehtii!)

Tilastoja naisista elokuva-alalla Yhdysvalloissa