Olen nauttinut Kaari Utrion uudemmista, 1800-luvun alkupuoliskolle sijoittuvista komediallisista teoksista. Hurmaannuin erityisesti Seuraneidistä (Amanita, 2013), joka tarttui mukaani kirjastosta.

Kirjassa ollaan vuodessa 1830. Tapahtumat sijoittuvat osittain Kajaaniin ja Iisalmeen, osittain Helsinkiin. Mukana on hupaisia ja Utrion kirjoille ominaisiakin tyyppejä: iäkäs, suorapuheinen neiti, kaunis mutta piittaamattoman kylmä perijä, seurapiireissä kokematon mutta käytännöllinen nuori nainen, porvareita halveksivia aatelisia ja toisaalta rikkautensa vuoksi vetovoimaisia kauppiaita.

En tahtonut aluksi päästä tarinaan sisälle: miespuolinen rakkausoptio vaikutti epäilyttävältä ja hahmojen päistikkainen rakastuminen kauniin ulkokuoren tähden kyllästytti välittömästi. Mutta eipä aikaakaan kun ahmin jo sivuja. Tutut rakkaustarinan kliseet on mukavasti käännetty ja kierretty, nimihenkilö itse eli Linda Melin osoittautuikin kivan poikkeukselliseksi hahmoksi ja ajankuva vei mennessään.

On ihanaa lukea kuvauksia kaupankäynnistä, tervanpoltosta ja asiakirjojen arkistoinnista. Utrion kirjoissa on usein tehokkaita ja aikaansaavia hahmoja, jotka panevat asiat järjestykseen. Siinä on jotain todella viehättävää, vähän kuin katselisi videoita, joissa järjestetään esineitä suoriin riveihin tai värien mukaan. Rauhoittava vaikutus on myös historiallisella jatkumolla. Jotenkin on päästy Venäjään liitetystä, takapajuisesta suuriruhtinaskunnasta kattavaan infrastruktuuriin ja digiaikaan. Utrion kuvaillessa hahmoja, jotka haluavat perustaa uuden sahan tai padon, on helppoa kuvitella miten juuri tällaisten ihmisten ansiosta olemme nyt nykytilanteessa.

Kirjoitan alempana melko suoraan kirjan tapahtumista, joten jos suunnittelet itse lukevasi Seuraneidin ja haluat yllättyä, ei kannata jatkaa tämän pidemmälle.

Kaari Utrio: Seuraneiti. Amanita, 2013

 

Aah mikä romanssi!

“Portailla oli nyt kaksi ruotimummoa. Kun Carleson ilmaantui porstuaan, he alkoivat veisata virttä. Claes ei tiennyt, pitikö hänen pysähtyä kuuntelemaan. Mamsellikamarin ovi aukesi.
– Serkku on antanut heille rahaa, Linda sanoi syyttävästi.
– Vain kopeekan, Carleson puolusteli.
– No, nyt heitä on kaksi, ja serkku saa antaa kaksi kopeekkaa, kun on kerran aloittanut.” S. 146

Utrion kerronta on joutuisaa ja hersyvää. Herähdin nauramaan monta kertaa ja vielä useammin olin mielissäni lämminhenkisestä huumorista, jota kirjan tilanteissa esiintyy. Samoista ajoista voisi varmasti kirjoittaa pelottavasti ja inhorealistisesti, onhan hahmoilla usein vain vähän takeita turvallisuudestaan ja hyvästä tulevaisuudesta. Tällaisella otteella teos on kuitenkin oivallista viihdettä. Hygieniaa ei tarvitse murehtia eikä kellään ole esimerkiksi kuukautisia, ja lukija voi luottaa elämän isojenkin ongelmien ratkeavan parhain päin. Jos hahmolla on pahat mielessään, hänelle käy vielä huonosti, kun taas päähenkilöt saavat rahaa ja hyvän aviopuolison.

Rakkaustarina tarvitsee toisiinsa vetoa tuntevat päähenkilöt ja esteitä heidän välilleen. Tässä kirjassa este on se, että Linda Melin rakastuukin kirjan alussa toiseen. Toinen päähenkilö, Claes Carleson, odottaa nöyrästi miten lopulta käy, välillä surussaan epätoivoisena, välillä alistuneena siihen, että hänen on autettava rakastettuaan menemään naimisiin toisen kanssa. Ihastuin tähän juonikuvioon päätäpahkaa. Linda ja Claes tutustuvat ja alkavat luottaa toisiinsa täysin ilman mitään painostusta tai edes aavistusta suhteesta. Kuitenkin lukija näkee, että he sopivat täydellisesti toisilleen. Samaan aikaan luotin siihen, että he päätyvät yhteen, ja kuitenkin myös jännitin hirveästi sitä miten kirjassa käy. Romantiikassa ennalta-arvattavuus ei todellakaan pilaa tarinaa.

Lukisin erittäin mielelläni myös toisenlaisia tarinoita tästä ajasta, esimerkiksi palvelusväen tai muun työväestön näkökulmasta, LHBTQ-hahmoista, yliluonnollisella värityksellä… Miksi heteronormatiivinen, avioliittoon tähtäävä rakkaustarina edes toimii niin hyvin? Ehkä kyse on vain tottumuksesta, kun olen tämäntyyppisiä tarinoita lukenut alle kymmenvuotiaasta asti. Toisaalta tässäkin kirjassa on paljon genren hyviä puolia ilman huonoja, kuten mainitsemani mieshahmon nöyryys ja seksin sekä avioliittoelämän kuvaamatta jättäminen. Lukija saa kuvitella itse, millaista elämää päähenkilöpari lopulta viettää yhdessä, tai olla kuvittelematta, jos avioelämä 1830-luvulla ahdistaa.
 

Jee mikä päähenkilö!

Linda Melinin tarina on sadunomainen – kuvankaunis mutta hyväsydäminen pappilan tytär keskeltä Itä-Suomen erämaita pääsee pääkaupunkiin, jossa hänelle ostetaan upeita vaatteita ja hän pääsee seurapiireihin. Lindalle juhlissa liehuminen ei kuitenkaan ole toiveiden täyttymys: pitäisi muistaa kaikki nämä uudet, arvostaan tarkat ihmiset – ja Linda on kasvosokea! Hänelle myös vinoillaan siitä, että hän tietää miten asiat toimivat ja keskustelee niistä mielellään. Ylhäiset naiset eivät kirjassa myöntäisi tuntevansa kirjanpitoa tai tervamiilun toimintaa vaikka niistä jotain osaisivatkin.

Päähenkilön kasvosokeus on erinomainen lisä sinänsä melko kapealla muotilla tehtyyn hahmoon. Linda myös pitää laskemisesta ja kirjanpidosta. Kirjan ratkaisevalla hetkellä hän toimii kuten oikeaksi kokee välittämättä sovinnaisuudesta. Tämän päähenkilön puolella on mielellään!

Romanssinjanoisena olisin toivonut loppuun vielä lisää mehustelua onnellisella loppuratkaisulla, mutta se lienee fanifiktion heiniä. Toisaalta Seuraneidissä rytmitys toimii kuitenkin erinomaisesti ja tarinan huippukohdan saavuttaminen sekä asioiden ratkeaminen yhtäaikaisesti on lukijalle mitä tyydyttävintä. Irrallisia langanpätkiä ei tarvitse jäädä siivoamaan sivutolkulla.
 

Yhteenveto

Erittäin suositeltava kirja sekä romanssin, huumorin että historian osalta! Muutkin bloggaajat ovat pitäneet kirjasta: esim. Amman lukuhetki -blogissa kirja on innoittanut nauttimaan viihteestä, vaikka kirjoittaja ei ole romantiikan ylin ystävä, ja houkutellut historianopiskelijaa lähes muistiinpanojen tekemiseen kiinnostavilla faktoilla.

Kirjoittaja on saanut kirjan ilmaiseksi lainaan kirjastosta.