Heti alkuun tunnustus: en ole varsinainen supersankarifani, ja harvoin vaivaudun elokuvateatteriin asti Marvelin tai DC:n uutuuksien perässä. Black Panther on kuitenkin herättänyt laajalti positiivista mediahuomiota ja kerännyt joka puolelta kehuja, joten lopulta päätin minäkin suunnata elokuvateatteriin ihmettelemään wakandalaissankareiden seikkailuja. Sitä päätöstä en joutunut katumaan.

Black Panther kertoo nuoresta T’Challasta, joka heti elokuvan alussa perii vastikään kuolleelta isältään kotimaansa Wakandan valtaistuimen sekä kuningassuvussa periytyvät Black Panther -supervoimat. Nuoren kuninkaan valtakausi alkaa kuitenkin kivisesti, kun wakandalaisjuuret omaava mutta Yhdysvalloissa kasvanut Erik ilmestyy Wakandaan haastamaan T’Challan perinteiden mukaiseen kaksintaisteluun valtaistuimesta. Pian T’Challan on pelastettava niin Wakanda kuin koko maailma Erikin vaaralliselta suunnitelmalta. Kaiken kaikkiaan tarina on jännittävä ja helppo seurata myös alkuperäisiin sarjakuviin perehtymättömälle katsojalle, hahmot ovat kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja, ja visuaalisesti elokuva on lumoava yhdistelmä futuristista teknologiaa, iloisen värikästä afrikkalaiskulttuuria sekä näyttävää toimintaa.

© Marvel Studios 2018

Heti ensimmäisenä elokuvassa huomioni kiinnittyi siihen, kuinka näyttelijäkaarti koostuu pääosin tummaihoisista näyttelijöistä. Pakollisena valkoisena miehenä on otettu mukaan Martin Freeman näyttelemään CIA-agenttia, mutta hänen roolinsa on lopulta lähinnä ihmetellä vierestä, kuinka wakandalaissankarit pelastavat päivän. Tämä on virkistävää vaihtelua Hollywoodin tavanomaisiin näyttelijävalintoihin, joissa ikävän usein muut kuin valkoihoiset näyttelijät jäävät lähinnä yksittäisiin sivurooleihin. Miellyttävä pieni yksityiskohta on myös hahmojen afrikkalainen aksentti sekä muutamat kohtaukset, joissa päähenkilöt puhuvat isiXhosaa: kyseessä on yksi Etelä-Afrikan kielistä, jonka tunnistaa erityisesti naksahtavista kurkkuäänteistä.

Black Pantheria on kehuttu roolitusten lisäksi erityisesti afrikkalaiskulttuurin kuvaamisesta, eikä se ole ihme. Fiktiivinen Wakandan kuningaskunta on teknisesti edistynyt, hyvinvoiva ja rauhaisa maa, joka muiden maiden sotaisan vaikutuksen pelossa on päätetty huipputeknologialla naamioida köyhäksi kolmannen maailman valtioksi. Katsoja pääsee kuitenkin T’Challan mukana kurkistamaan oikeaan Wakandaan, jossa futuristinen teknologia sekä perinteiden kunnioittaminen kulkevat käsi kädessä, ja Wakandan katukuva onkin ihastuttavan värikäs, elävä ja monipuolinen. Wakanda ei voisi enempää erota Hollywoodin tavanomaisesta Afrikka-kuvastosta, joka tuntuu pääosin koostuvan köyhyydestä, nälänhädästä ja kurjuudesta. Oma tietämykseni Afrikan eri maista ja kulttuureista on kiusallisen heikkoa, mutta Tre Johnsonin artikkelin mukaan Wakandan kulttuuriin on otettu vaikutteita muun muassa Keniasta, Namibiasta ja Etelä-Afrikasta. Johnsonin artikkeli käsittelee Black Pantherin merkitystä afroamerikkalaisen kulttuurin näkökulmasta, ja suosittelenkin lukemaan sen, jos aihe kiinnostaa.

© Marvel Studios 2018

Myös elokuvan antagonisti on hyvin mielenkiintoinen hahmo. Erik on wakandalaista sukua, mutta kasvanut Yhdysvalloissa ilmeisen köyhässä lähiössä ja palkattu nuorella iällä sotilasvoimiin. Hän on täynnä vihaa, joka kohdistuu sekä Yhdysvaltain syrjiviin rakenteisiin että omassa hyvinvoinnissaan piilottelevaan Wakandaan. Erikin suunnitelma on vallankaappauksen kautta jakaa Wakandan ylivoimaisia aseita maailman vähäosaisille ja syrjityille, jotta nämä voisivat nousta kapinaan valtaapitäviä vastaan ja muuttaa yhteiskuntaa. Vaikka Erikin poltteleva viha, arvaamattomuus ja väkivaltaisuus tekevät hänestä pelottavan hahmon, toisaalta hänen tarkoitusperänsä ovat ymmärrettäviä erityisesti hänen taustaansa sekä nykyistä poliittista tilannetta vasten peilaten. Erikiä on siis vaikea oikeastaan mieltää varsinaisesti pahikseksi, vaikka hänet elokuvassa antagonistin rooliin onkin asetettu.

Ylipäänsä Erik ja päähenkilö T’Challa tarjoavat jännittävän vastaparin, jossa T’Challa edustaa pehmeämpää, diplomaattista ja rauhaa vaalivaa maskuliinisuutta, kun taas antagonisti Erik toteuttaa aggressiivista ja väkivaltaista miehisyyttä. Toinen elokuvan vastakkainasettelu on kaksikon erilaiset kokemukset tummaihoisena olemisesta: T’Challa on kasvanut varakkaassa ja turvallisessa Wakandassa ja on selvästi syvästi juurtunut maansa kulttuuriin ja perinteisiin, kun taas Erik on kasvanut tummaihoisena nuorena miehenä Yhdysvaltain lähiöissä. Heidän kokemuserojaan kuvastaa hyvin elokuvan loppupään kohtaus, jossa T’Challa tarjoutuu parantamaan vakavasti haavoittuneen Erikin. Erik kuitenkin valitsee kuoleman todeten, että jo hänen esi-isänsä tiesivät, että on parempi hypätä mereen kuin viettää elämänsä vankeudessa – osoittaen näin, että hän näkee juurensa Yhdysvaltoihin orjalaivoissa tuotujen mustien keskuudessa, ei Wakandassa.

© Marvel Studios 2018

Vielä yksi ihastuttava piirre ovat elokuvan naishahmot, joihin on selvästi kerrankin jaksettu panostaa. T’Challan lähipiiriin kuuluu teräksinen naiskolmikko, joista jokainen on omalla tavallaan persoonallinen: T’Challan pikkusisko Shuri on nörtähtävä nuori nainen, joka suunnittelee veljensä asut ja varusteet, uudismielinen Nakia toimii peitetehtävissä Wakandan vakoojana ja haastaa usein T’Challan käsitykset Wakandan politiikasta, ja kuninkaallisen kaartin kapteeni Okoye puolestaan on tiukka ja ylpeä ammattilainen, joka on valmis laittamaan maansa edun rakastettunsa edelle. Kaikki kolme pääsevät elokuvassa loistamaan omalla tavallaan, ja tämän nörttitytön sydäntä lämmitti naisten tyylikäs mutta käytännöllinen puvustus sekä äärettömän coolit taistelukoreografiat – aivan erityistä iloa tuotti kohtaus, jossa hienolle klubille iltapuvussa soluttautunut Okoye heti taistelun alettua nykäisee pois peruukin käyttäen sitä siinä sivussa väliaikaisena aseena. Toinen pieni mutta herkullinen yksityiskohta on klubin välikohtausta seuraava takaa-ajokohtaus, jossa hetkellisesti kuvataan Nakian paljasta jalkaa painamassa kaasua – epäkäytännölliset korkokengät on heitetty pois tieltä toiminnan alkaessa.

Kaiken kaikkiaan Black Panther on vauhdikas, hyvin kirjoitettu sekä visuaalisesti upea elokuva, joka ehdottomasti on kaiken saamansa mediahuomion ja posiitivisen suitsutuksen arvoinen. Isolla budjetilla tehty ja vielä isommat lipputulot kerännyt elokuva on hyvä esimerkki siitä, kuinka suurten elokuvayhtiöiden on aika ottaa rohkeammin riskejä, jotta elokuvamaailma vähitellen muuttuisi inklusiivisemmaksi ja monipuolisemmaksi. Toivoakseni Black Pantherin esimerkin kannustamana saisimmekin tulevaisuudessa nähdä enemmän ison budjetin elokuvia, joissa muutkin kuin valkoiset heteromiehet pääsevät loistamaan.

Artikkelin kirjoitti Helmi Riihonen: “Helmi Riihonen on suomen kielen maisteriopiskelija, joka vapaa-ajallaan laulaa a cappellaa, pelaa videopelejä ja kirjoittaa, ja yrittää siinä sivussa vielä ehtiä vähän piirtää ja lukea kirjojakin. Suosikkipeleihin lukeutuvat muun muassa Dragon Age, Mass Effect, Ni no Kuni ja Darkest Dungeon, ja tämän lisäksi Helmi tykkää vaahdota muun muassa kielitieteestä ja japanilaisesta kulttuurista.”