Muistatko mitä tunsit, kun luin ensimmäisen kerran kirjan, jonka päähenkilö ei ollut valkoihoinen, hyväosainen mies tai nainen? Tunsitko iloa nähdessäsi naista haastateltavan oman alansa asiantuntijana? Kun lempisarjassasi oli liikuntarajoitteinen henkilö?

Me kysyimme, Nörttityttöjen kirjoittajat vastasivat.

 

Hello Ruby & Wonder, molemmat omalla tavallaan merkittäviä kirjoja. (Kuva: MinnaKoo)

 

“Olen lukenut viime aikoina paljon vaikuttavia teoksia, joiden päähenkilö ei ole valkoihoinen, hetero tai yhteiskunnan kauneusihanteen mukainen. Angie Thomasin Viha jonka kylvät, joka kertoo tummaihoisesta, slummissa asuvasta tytöstä, Becky Albertallin Minä. Simon, Homo Sapiens joka kertoo homopojasta, R.J. Palacion Ihme, joka kertoo kasvojen epämuodostuman kanssa syntyneestä pojasta ja Holly Bournen Normaali-trilogia, missä käsitellään vahvasti feministisiä teemoja sekä ensimmäisen osan päähenkilön pakko-oireita, ovat vain muutamia loistavia esimerkkejä siitä, kuinka fiktiivisen hahmon kokemusmaailman kautta pääsee astumaan aivan toisenlaisen ihmisen saappaisiin. Sellaisten hahmojen, jotka ovat vähemmistössä, syrjittyjä tai näkymättömäksi vaiettuja. Nämä kirjat on suunnattu lapsille ja nuorille (mutta aikuislukijanakin nautin näiden kirjojen lukemisesta ja koin saavani paljon paletilleni) ja en voi ylistää enempää, että kustantajat ovat täällä Suomessakin huomioineet nämä maailmanlaajuisesti kiitetyt teokset. On tärkeää, että jokainen voi löytää kirjallisuudesta hahmoja, joihin he voivat samaistua. On myös tärkeää kirjoittaa erilaisista hahmoista heille, jotka ovat enemmistön edustajia. Monipuolisuus auttaa lisäämään hyväksyntää erilaisia ihmisiä kohtaan, etenkin jos perheen tai lähiympäristön arvot eivät tuo moninaisuutta esille positiivisena asiana.” – Niina

 

“Aivan siihen leffateatterin tuoliin asti, vielä mainoksiakin katsellessa ajattelin, että naishahmojen lisäys Star Wars -elokuvissa oli hieno juttu nuorille ja lapsille. He rohkaistuisivat näkemään maailman avoimena ja kasvattaisivat esimerkillään paremman yhteiskunnan, kun jediritarin urasta kannustetaan haaveilemaan omasta sukupuolesta riippumatta. Vielä alkutekstienkin rullatessa myhäilin vain, miten hienolta pikkutytöistä varmasti tuntuu nähdä kohta kankaalle palaava Ray seikkailemassa. Ja sitten Last Jedin tarina aukesi avaruustaistelukohtauksella, jossa vilisi naishahmoja. Nieleskelin yllättyneenä  kummaa palaa kurkussani, kun hävittäjätiimille teräviä komentoja antoi ihan tavallisen näköinen, täysin vaatetettu nainen ja kun kapinaliiton naissotilaille ei tuntunut näkyvän loppua pommittajalaivueessakaan, huomasin silmieni kostuneen ja teki mieli jotenkin halata koko elokuvaa. Olo oli käsittämättömän kiitollinen ja kevyt. En tiennyt kaivanneeni itse representaatiota, mutta itselle tärkeässä fandomissa itselle lähestyttävien hahmojen kohtaaminen tuntui hämmentävän ja pelottavan upealta.” – nimetön, 30 v.

 

“Star Wars: The Last Jedi ja Black Panther molemmat yllättivät positiivisesti vahvalla naisrepresentaatiollaan. The Last Jedissä iloitsin erityisesti siitä, että kapinallisten upseeristossa oli useampia selvästi kypsempiä naishahmoja. Mutta todellisen vaikutuksen tekivät Black Pantherin upeat naiset Nakoya, Suri ja Okoye. Vaikka he kaikki olivat osa kuningas T’Challan tukijoukkoa, heillä kaikilla oli myös oma, T’Challan agendasta erillinen tavoite. Erityisesti Okoyen hahmo teki vaikutuksen. Itse Mustaa Pantteriakin kovempi taistelija, joka ei kuitenkaan lankea “vahvan naisen” troopiin, vaan hänellä on rakastava puoliso ja vahva velvollisuudentunto nimenomaan Wakandaa kohtaan. Jopa rakkausintressi Nakoya oli hyvin kirjoitettu: Hän ei ollut perinteinen neito pulassa, jonka pääsankari saa lopulta palkinnoksi, vaan päin vastoin, hän toimii enemmänkin pelastajan roolissa. Ylipäätään Black Pantherin naishahmoissa minun teki vaikutuksen heidän itsenäisyytensä, moniulotteisuutensa ja aktiivisuutensa tarinassa. Kenellekään heistä ei vain tapahtunut asioita, vaan hahmot vaikuttivat hyvin vahvasti tapahtumien kulkuun ja tarinan etenemiseen, ajoittain jopa enemmän kuin päähenkilö T’Challa.” – Reetta

 

“Tykkään katsoa toimintaelokuvia ja olen katsonut niitä jo parikymmentä vuotta. 1990-luvulta asti monet miestoimintasankarit ovat tulleet tutuiksi. Kun menin katsomaan uutta Ghostbustersia vuonna 2016, olin täysin valmistautumaton siihen, miltä minusta tuntuisi nähdä persoonallinen queer-naishahmo tykittelemässä humoristisessa toimintapätkässä. Kun leffan loppupuolella Kate McKinnonin näyttelemä Jillian Holtzmann antaa haamuille päihin, kohtaus sähköisti minut: olin ällistynyt siitä innostuksen ja kiihottumisen määrästä, joka yhtäkkiä valtasi minut. Halusin olla Jillian Holtzmann; halusin olla hänen kanssaan. Halusin nähdä lisää tällaisia hahmoja tällaisissa elokuvissa!” – nimetön, 36 v.

 

“Luin vasta muutaman teoksen Sarah J. Maasin Throne of Glass -sarjasta. Ensimmäistä kirjaa lukiessani pureskelin sitä, etten oikeastaan pitänyt nuoresta naispäähenkilöstä. Se tuntui liiankin yllättävältä. Oliko kirjassa oikeasti naispäähenkilö, joka ei ollut kiltti ja kunnollinen, kaikkien ihailema, vaan tappeli suu irvessä, käytti ronskia kieltä ja käyttäytyi itsekkäästi ja kurittomasti? Tällaisia miespäähenkilöitä on pilvin pimein, mutta samanlaisiin naispäähenkilöihin olen törmännyt huomattavasti harvemmin. Kirjallisuus on naishahmojen monipuolisuudessa edelläkävijä, mutta tällaisia monimutkaisia, moniulotteisia ja ei niin helposti pidettäviä naishahmoja sietäisi olla paljon enemmän myös tv-sarjoissa ja elokuvissa. Ei naisen aina tarvitse olla kaikille kiva ja yleismukava.” – Tuuli

 

“Joka kerta, kun Linda Liukas esiintyy jossain ja puhuu intohimoisesti tietokoneista, internetistä, ohjemoinnista ja Hello Ruby -kirjoista tunnen suurta ylpeyttä tätä nuorta, positiivista esikuvaa kohtaan. Linda on osoitus siitä, että teknologia ei ole vain miesten ala. Yksi suosikeistani on The poetry of programming TEDxCERN-tapahtumasta.” – Minna