Nörttitytöt vierailivat tällä kertaa Season Film Festivaalilla, jonne saimme käyttöön muutaman pressilipun ja lisäksi erinomaisia vinkkejä tarjonnasta. Oli ihanaa nähdä, että nörtit ja feministit selvästi haluttiin mukaan festivaalien kohderyhmään, joten tietenkin lähdimme innolla mukaan. Riikka ja Katja edustivat tällä kertaa Nörttityttöjä, ja tämä juttu on koottu heidän ajatuksistaan elokuvia, festivaalin seminaaria ja yleisiä tunnelmia koskien.

Festivaalit onnistuivat omalla kohdallani erinomaisesti. Kävin katsomassa kahdeksan elokuvaa, joista yksikään ei ollut huono, ja suurin osa vähintäänkin viihdyttäviä ellei erinomaisia. Melkein kaikissa oli havaittavissa feministisiä teemoja, mutta toivon, että tulevaisuudessa niitä voisi käsitellä enemmän myös nykypäivän tasolla, eikä ainoastaan historian esimerkkien kautta. Tasa-arvo ei ole valmis, vaikka sorron muodot eivät olisikaan enää niin räikeitä kuin “kauan sitten.” Suosikkeihini lukeutuivat The Breadwinner, Insyriated, Ryuichi Sakamoto: Coda, Grace Jones: Bloodlight and Bami ja Mademoiselle Paradis. 

Riikka

Kaikista eniten festivaalista kertovat kuitenkin tietenkin ne elokuvat, jotka sinne on valittu. Tänä vuonna Season Film Festival oli valinnut erityisen paljon feministejä kiinnostavia elokuvia. Tässä arvosteluja niistä elokuvista, joita festarireportterimme Katja ja Riikka olivat valinneet katsottaviksi:

 

Grace Jones: Bloodlight and Bami (2017)

Sophie Fiennesin ohjaama dokumentti Grace Jonesista on kuvattu jo vuonna 2005 ja siitä eteenpäin. Se ei ole elämäkertadokumentti, vaan enemmänkin muotokuva taiteilijasta, jonka voimakkaan lavapersoonan takaa näkyy vilauksia ihmisestä ja hänen menneisyydestään. Elokuva ei siis toimi oppituntina Grace Jonesin urasta, mutta siitä sitä ei voi kritisoida, sillä Jones ansaitsisi kyllä dokumentin jos useammankin. Tämä on vain näkökulmavalinta. Kenties on jonkun toisen homma (toivottavasti) toteuttaa Jonesin uraa syväluotaavan dokumentin myöhemmin.

Suuressa mittakaavassa on nimittäin hyvin tärkeää, että Grace Jones: Bloodlight and Bami on edes olemassa. Kuten Guardianin artikkeli lokakuulta 2017 huomauttaa, naisartisteista ei juuri ole dokumentteja, joissa ei käsiteltäisi kyseisen naisartistin nousua ja tuhoa. Rahoituksen saaminen projektille ei ollut helppoa, vaan Fiennes törmäsi samaisen artikkelin mukaan Jonesin uraa ja hahmoa vähätteleviin kommentteihin mm. tähden huomionhakuisuudesta etsiessään tukijoita dokumentilleen.

Vaikka dokumentti ei tyypillisen musiikkidokumenttiformaatin tavoin kertaa Jonesin uraa sen alusta tähän päivään asti, se ei tarkoita etteikö katsoja oppisi hänestä mitään. Päin vastoin, dokumentissa on hyvin intiimejä kohtauksia, joissa Jones käy läpi lapsuuttaan ja ottoisänsä Mas P:n ”kasvatusmetodeja”, eli lasten fyysistä pahoinpitelyä. Hän myös mainitsee havahtuneensa siihen, että hän itse ikään kuin kanavoi tätä aggressiivista Mas P:n hahmoa lavaesiintymisessään. Tämän enempää dokumentissa ei analysoida, vaan taitavasti rytmitetyt, toisiaan täydentävät kohtaukset lavan takana löytyvästä inhimillisestä hahmosta ja lavalla esiintyvästä dramaattisesta taitelijasta jättävät tilaa katsojan omille tulkinnoille.

Kohtaukset Grace Jonesin keikoilta ovat todella näyttäviä, kuten kuka tahansa hänen konserteissaan käynyt tietää. Kohtaukset lavan takaa ovat vastakohta paitsi sisällöllisesti, myös laadullisesti. Kuva on rakeinen, ja käsivarakamera heiluu. Mutta mitä muutakaan voi odottaa pienen budjetin dokumentilta ja yhden henkilön kuvaamasta materiaalista? Se myös sopii dokumentin henkeen.

Grace Jones: Bloodlight and Bami onnistuu myös hienovaraisesti purkamaan iänikuista diiva-myyttiä, joka tuntuu määrittävän erityisesti oman arvonsa tuntevia naisartisteja. Jones nähdään dokumentissa vihaisena ja vaativana, mutta aivan syystä. Jos keikkapalkkiosta ei olla päästy yhteisymmärrykseen ennen keikkaa, ei keikka voi alkaa. Niin yksinkertaista se on. Kun Jones ei koe ranskalaisen TV-yhtiön hänelle hankkimien taustatanssijoiden sopivan hänen arvoihinsa, hän kertoo sen. Ja osaa vielä olla empaattinen kyseisiä tanssijoita kohtaan.

Ihailin Grace Jonesia ennen tämän dokumentin näkemistä. Nyt ihailen häntä vielä enemmän.

Riikka

 

Mademoiselle Paradis (Licht) (2017)

Mademoiselle Paris onnistuu kuvaamaan sekä 1700-lukua että omaa aikaamme. (Pressikuva, Season Film Festival.)

Tositapahtumiin perustuva Mademoiselle Paradis näyttää lyhyen ajanjakson lapsena sokeutuneen, lahjakkaan pianistin ja tulevan säveltäjän, Maria Theresia von Paradis’n (jota elokuvassa näyttelee Maria Dragus), nuoruudesta. Tarina sijoittuu rokokoo-ajan Itävältaan vuonna 1777, jolloin Paradis’n vanhemmat veivät teini-ikäisen tyttärensä kokeellisia hoitoja järjestävän Franz Mesmerin (Devid Striesow) hoiviin siinä toivossa, että tämä pystyisi parantamaan heidän tyttärensä sokeudesta. Mesmerillä oli tuolloin teoria animaalisesta magnetismista, mesmerismistä, josta myöhemmin kehittyi hypnoosi, ja tätä teoriaansa hän elokuvassa testaa käytännössä eri tavalla vammaisiin ihmisiin.

Hoidossa ollessaan Resin, kuten Paradis’ta tuttavallisemmin elokuvassa kutsutaan, näkö alkaa hiljalleen palautua. Se, johtuuko tämä Mesmerin hoidoista vai esimerkiksi pelkästään ympäristöstä, joka on häntä kohtaan suopeampi kuin hänen vanhempansa ja heidän vaatimuksensa, jää avoimeksi. Olennaisempaa on se, kuinka Resi kokee näkökyvyn osittaisen paluun myötä ympäristönsä, muut ihmiset, sekä hänen aatelisesta asemastaan ja sukupuolestaan johtuvat paineet ja vaatimukset, ja etenkin itsensä. Varsinkin, kun näkökyvyn palautuminen tuntuu vaikuttavan hänen soittokykyynsä yllättävällä tavalla.

Mademoiselle Paradis kuvaa erinomaisesti ihmisten eriarvoista kohtelua sukupuolen, säädyn ja kyvykkyyden perusteella. Vaikka tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun lopulle, ja voimme katsojina hetken tyytyväisenä taputella itseämme selkään ja todeta, että olemmepa me edistyneet tuosta, niin moni elokuvan kohtauksista resonoi epämukavan paljon tänäkin päivänä. Raastava hetki kuolleen äärellä, missä vähävaraisen ja vammaisen henkilön kuolemasta puhutaan helpotuksena sekä suvulle että henkilölle itselleen, toi mieleen viime maaliskuussa käydyn kriittisen keskustelun siitä, minkälaista retoriikkaa Stephen Hawkingin poismenosta käytettiin hänen kuolemansa jälkeisinä päivinä. Pyörätuoli ei ole jotain, mistä vapaudutaan. Se on apuväline, joka vapauttaa.

Toinen tärkeä teema elokuvassa on autonomia. Vanhempien kiikuttaessa tytärtään vaarallisesta hoidosta toiseen kukaan ei vaivaudu kysymään, mitä Resi itse tahtoo. Kurjuusnäytelmä elokuva ei silti ole, vaan hiljalleen Resi löytää liikkumavaraa hänelle asetettujen rajojen sisälläkin. Elokuvan sivujuonteet muistuttavat silti, että Resin vähäinenkin vapaus on hänen etuoikeutetun yhteiskunnallisen asemansa suomaa.

Teknisesti Mademoiselle Paradis on yhtä onnistunut kuin tarinansa. Barbara Albertin ohjaus on tyylikäs ja toimiva. Christine A. Maierin kuvaus tekee oikeutta elokuvan alkuperäiselle nimelle Licht (valo), minkä vuoksi elokuva on myös ehdottomasti nähtävä elokuvateatterissa. Pimeimmistä otoksista erottuu hädin tuskin ihmisen hahmo, kirkkaimmat häikäisevät katsojan silmiä, kuten päähenkilönsäkin. Olin myös ilahtunut siitä, että maskeerauksessa oltiin kerrankin otettu huomioon ajankuvaan kuuluvat kellertävät hampaat ja peruukin alle piilotetut, kärsineet hiukset. Maria Dragus on erinomainen Resinä, vaikka toivoisinkin, että sokeiden rooleihin voitaisiin palkata enemmän sokeita näyttelijöitä.

Mademoiselle Paradis on elokuva, joka saattaa tuntua ajoittain epämukavalta katsoa, mutta palkitsee, kun näitä epämukavuuden tunteiden syitä alkaa pohtia tarkemmin. Suosittelen.

Riikka

 

Näkemiin taivaassa (2017)

Näkemiin taivaassa on Pierre Lemaitren samannimiseen kirjaan pohjautuva ranskalainen elokuva, jossa kaksi sotilasta Albert Maillard (Albert Dupontel, myös elokuvan ohjaaja) ja Edouard Péricourt (Nahuel Pérez Biscayart) tapaavat ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa. Edouardin pelastettua Albertin ja menetettyään puolet kasvoistaan, päätyvät he sodan loputtua laittamaan hynttyyt yhteen, ja aloittamaan sotamuistomerkkihuijauksen rahan tarpeessa, samalla yrittäen estää luutnantti Henri d’Aulnay-Pradellen (Laurent Latiffe) omat huijausbisnekset.

Näkemiin taivaassa voitti tänä vuonna 5 César palkintoa parhaasta ohjauksesta, kuvauksesta, sovitetusta käsikirjoituksesta, puvustuksesta ja lavastuksesta. Enkä ihmettele miksi. Elokuva on viehättävä, persoonallinen, kaunis, veijarimainen sekä hauska ja vakava samaan aikaan.

Alle kaksituntiseen elokuvaan oli ympätty vähän kaikenlaista tarinaa ja teemaa, romanssia, perhesuhteita, satumaisia elementtejä, ylimystön huvittelua, taidetta, sivuhahmoja ja jännitystä. Välillä eteenpäin mentiinkin aika vauhdilla. Joihinkin kohtiin olisi ilomielin halunnut vielä jäädä vellomaan, kun oltiinkin jo uudessa kohtauksessa. Kokonaisuutta se ei lopulta kuitenkaan haitannut, vaan hyvin charmantti elokuva piti mukana. Se nauratti, kosketti, kiehtoi, ja kyllä minä olisin sitä voinut katsoa vielä vähän pidempäänkin.

Ilahduttamisen lisäksi elokuva oli myös valtavan hieno ja kaunis. Kaiken lisäksi elokuvan ensimmäiset noin 15 minuuttia sotakuvausta olivat mielenkiintoisemmat ja paremmat kuin koko kolmituntinen uusi Tuntematon sotilas.

Katja

 

Professor Marston and the Wonder Women (2017)

Angela Robinsonin kirjoittama ja ohjaama elokuva kertoo psykologi ja tohtori William Moulton Marstonin (Luke Evans), tämän vaimon Elizabeth Marstonin (Rebecca Hall) ja heidän rakastajansa Olive Byrnen (Bella Heathcote) polyamorisesta elämästä 1920-luvulla.

Marstonin elämässä olevat vahvat naiset ja mm. sitomisfetissiin tutustuminen inspiroivat hänet lopulta luomaan Wonder Woman hahmon, joka on varmaan edelleenkin suosituin naispuolinen supersankarihahmo, feministinen ikoni. Elokuva perustuu tositapahtumiin, vaikka ei ainakaan joidenkin artikkelien mukaan sitä täysin mukaile.

Elokuvan ihastuttava ja positiivinen sävy jättivät oman sydämeni lepattamaan. Kaikki mitä yhteiskunta tuolloin piti perverssinä, oli vain normaali ja luonnollinen osa heidän elämäänsä, siitä suurempaa numeroa tekemättä. Ja juuri se positiivinen tunnelma tuntui raikkaalta. Pidin siitä että elokuvan draama ei suoranaisesti kuohunnut kolmihenkisen suhteen sisältäpäin, vaan ulkopuolelta, esittäen vahvasti 20- ja 30-luvun aikakausien ahtaita näkökantoja. Ja vaikka tarinassa vuodet vierivät vauhdilla eteenpäin, piti hyvin sekoitettu huumori, lämpö ja rakkaus otteessaan.

Erityisesti on pakko mainita Rebecca Hallin upea roolityö Elizabeth Marstonina, vahvana ja älykkäänä naisena, jolta oli kielletty professorin arvonimi vain sukupuolen takia. Hall esitti monisyisen ja selkeästi persoonallisimman hahmon, joka joutui eniten punnitsemaan omia tunteitaan ja rajojaan elokuvan edetessä. Hallin roolityö oli huikea. Kolmihenkisen suhteen tylsimmän ja yksipuolisimman roolin tällä kertaa olikin saanut Luke Evans.

Katja

 

Jupiter’s Moon (2017)

Jupiter’s Moon yhdistelee arkista ja yliluonnollista tuoreella tavalla. (Pressikuva, Season Film Festival.)

Unkarilaisen Kornél Mundruczón elokuva Jupiter’s Moon käsittelee pakolaiskriisiä, uskoa ja sankarimyyttiä. Elokuva seikkailee genrellisesti jonkinlaisen sci-fin ja maagisen realismin välimaastoissa ja tunnelmallisesti dystooppishenkisessä Unkarissa. Kaikkein päällimmäiseksi jää kuitenkin tunne siitä että kaikki on jotenkin epätodellista. Ja se luo elokuvaan mielenkiintoisen tunnelman.

Elokuvassa entinen kirurgi Gabor Stern (Merab Ninidze) kohtaa pakolaisleirille tuodun syyrialaisen Aryan Dashnin (Zsombor Jéger), josta pian huomataankin, että ehkä hän ei olekaan mikään ihan tavallinen ihminen. Gabor ottaa nuoren miehen suojelukseensa, ja tästä alkaakin hämmästyttävä ja tunnelmallinen matka, jossa ei hirveästi jäädä lepäämään.

Elokuva on kunnianhimoinen ja luottaa vahvasti kuvallisiin kikkoihin välillä unohtaen keskittyä sisällöllisiin yksityiskohtiin. Silti se pitää vahvasti otteessaan ennen kaikkea juuri tunnelman ja sitä vahvistavan musiikin, sekä huikeiden visuaalisten kohtausten ansiosta. En muista milloin viimeksi olisin elokuvissa ihastellut suu auki edessä näkyviä kohtauksia. Ja uskomattomintahan tässä on se, että elokuvan budjetti oli vain 4 miljoonaa euroa, mikä on tällaisten elokuvien mittapuulla vähän. Elokuvassa näkyy mihin ne eurot on laitettu, ja jo pelkästään näiden upeiden kohtausten takia aion käydä katsomassa elokuvan uudestaan kun se kesäkuun alussa tulee levitykseen.

Elokuva hengästyttää ja hämmästyttää. Siinä mennään eteenpäin nopeasti, kuvaten samalla sitä kaaosta jossa maailma tällä hetkellä on. Mukaan on liitetty kaikenlaisia viitteitä Kristuksen uudesta tulemisesta ja ihmisten tarpeesta uskoa johonkin tänä aikana, on se sitten vanha rakkaus, anteeksianto tai vaikka enkelit.

Katja

 

Seminaari: Väkivallan kuvat

Season Film Festival, WIFT Finland ry ja WIFT Nordic järjestivät yhdessä erittäin ajankohtaisen ja tärkeän seminaarin, jossa keskusteltiin naisiin kohdistuvasta väkivallasta sekä yhteiskunnassa että fiktiivisessä tarinankerronnassa. Päivän aikana aihealueet sivusivat myös Me Too-ilmiötä, muutosta estäviä rakenteita, huonoa johtajuutta ja suostumusta.

Seminaari oli jaettu kahteen osaan. Molemmat puoliskot veti sukupuolentutkimuksen maisteri ja esittävän taiteen ammattilainen Olga Palo. Aamupäivällä käsiteltiin erityisesti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa yhteiskunnassa, keskustelijoina tanskalainen ohjaaja Christina Rosendahl ja Amnesty Internationalin Suomen osaston sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvan syrjinnän asiantuntija Pia Puu Oksanen. Aihealueissa keskityttiin mm. psykologiseen väkivaltaan ja sen tunnusmerkkeihin, väkivallan muotoihin ja laajuuteen ja siihen miten asiat ovat sekä Suomessa että Tanskassa. Juuri Rosendahlin dokumenttielokuva Violently in love, joka festivaaleillakin nähtiin, kertoo turvakodissa asuvista parisuhdeväkivallan uhreista.

Iltapäivällä panelistit pureutuivat sukupuolittuneeseen väkivaltaan fiktiivisessä kerronnassa. Keskustelijoina olivat näyttelijä-käsikirjoittaja Anna Paavilainen, käsikirjoittaja-ohjaaja Inari Niemi, käsikirjoittaja-kirjailija Mike Pohjola ja Ruotsin SF-studion Head of Film Annika Sucksdorff. Tämän parituntisen aikana aihealueita käsiteltiin laajasti, ja tämä puolisko vetikin enemmän yleisöä paikalle ja aiheutti enemmän keskustelua yleisön ja panelistien välille.

Keskustelun aikana ilmoille heitettiin monia kysymyksiä, mm. siitä kuka haluaa katsoa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, missä menee rahoittajien vastuu ja velvollisuus, ja voisivatko rahoittajat jo ensialkuun ns. kitkeä tätä ilmiötä. Pohdinnassa oli myös miksi se on aina kuollut nuori kaunis nainen alastomana rannalla muovikääreissä, sekä mikä vaivaa Suomen kopioivaa ja laiskaa sarjakerrontaa tänä päivänä. Keskustelua heräsi vahvasti myös raiskausten ja seksikohtausten esittämisestä, tarpeellisuudesta ja oikeuttamisesta, sekä naisten ja miesten väkivaltojen eroista elokuvissa ja niiden käsittelytavoista.

Päivä oli täynnä mielenkiintoista ja elävää keskustelua, joka itsessään aiheutti lisää keskustelua. Tämä osaltaan vahvistaa sen, että ilmassa on paljon kysymyksiä mihin haluamme vastauksia tai ratkaisuja. Ja sen, että hiljaisuuden kulttuuri pitää murtaa.

Katja