Maan sydän on kylmä, sen asukkaiden sydämet vielä kylmempiä.
 

Teoksen kansikuva

 
Frostbitten & Mutilated on Lamentations of the Flame Princessin keväällä 2018 julkaisema Zak Smithin neljäs roolipeliteos. Kirja sijoittuu Smithin aiemmissa kirjoissa esitellyn Vornheimin kanssa samaan maailmaan, keskittyen tällä kertaa sen kuolettaviin arktisiin erämaihin. Kyseessä on tiukasti black metal -estetiikalla riffaileva teos, josta huokuu 90-lukulaisen norjalaisen metallimusiikin tunnelma.

Teoksen yksi painopiste on selkeästi sen taiteessa. Smith maalailee mielikuvia loputtomista lumikentistä synkän taivaan alla, purevan tuulen tuivertaessa vasten seikkailijan kasvoja. Kuvitus on jyrkän mustavalkoista ja rujoa, lähes hyökkäävää. Metallizinejen henki on vahvasti läsnä ja Zakin graafinen tyyli sopii teokseen, mutta samalla jään tekijän aiemman tuotannon tuntien kuitenkin kaipaamaan jotain. Esimerkiksi Red and Pleasant Landissa nähty kuvitus istuu omaan makuuni selvästi paremmin, mutta samaan henkäykseen täytyy myöntää ettei black metal -estetiikka puhuttele minua muutenkaan erityisen paljoa. Koska kyseessä on selkeä pastissi mustalle metallille, lämmittänee se varmasti enemmän heitä, joille asia on lähempänä sydäntä.

Puhutaanpa sitten itse sisällöstä.

Kirja on työkalupakki arktisessa helvetissä pelattavaan seikkailuun. Tämän se lupaa ja tämän se tekee. Rankasti konseptualisoidussa fantasia-Norjassa kolme mahtavaa noitasiskosta punoo juoniaan maailman pään menoksi, samalla kun kuuta ulvovat Frazetta-haarniskaiset amatsonit metsästävät sivistyksen turmelemia ja heikkoja kulkijoita. Katkerat jättiläiset tuijottavat muuttuvaa maailmaa ajattomilta vuoriltaan ja talven pedot lahtaavat varomattomia matkalaisia kuin karjaa. Nälkäisillä mailla ei tarvitse pelätä vain sen asukkaita, vaan itse maakin vihaa juuri sinua.
Teos tarjoilee katsauksen pohjolaa asuttaviin olentoihin, joita riittää älykkäistä eläimistä maailman juuria jäytäviin jumaliin. Selkeästi omaleimaisin joukko ovat kuitenkin umpihullut amatsoniheimot, joista omaksi suosikikseni nousivat kaikkea pyhää vihaavan Matojen sisarkunnan kirkonpolttajat. Harmillisesti moni muista olentokuvauksista ei vakuuttanut omaperäisyydellään. Erityisesti eläimet tuntuivat aika peruskauralta: ei se susi niin paljoa muista susista eroa.
 

Matojen sisarkunta kaikessa loistossaan.

 
Mutta onneksi on aina peikkoja. Teoksen näkemys näistä sukulinjansa hylkäämistä raukoista on yhtä aikaa kiehtova ja surullinen. Siinä missä talonkokoinen myrskyjättiläinen on kunnioitusta herättävä luonnonvoima, peikko on katkera oman elämänsä luuseri. Ja tietää sen. Sen jokainen teko on tuomittu menemään päin mäntyä, jokainen päivä olemaan pelkkää piinaa. Ainoa keino saavuttaa mitään on turmella jotain kaunista ja syödä se. Kaikki mikä peikon vatsaan päätyy muuttuu kullaksi, mikä ei ainakaan vähennä satunnaisen seikkailijan opportunistisia väkivaltaisia taipumuksia. Kaikki ei ole kuitenkaan pelkkää synkkyyttä, sillä Nälkäisillä mailla vaikuttaa Helmenkantajina tunnettu peikkoja palvova kultti, joka kaikessa vastenmielisyydessään onnistuu tekemään vaikutuksen.
 

Peikkoja!

 
Ideoiden ja aluekuvausten ohella kirjassa tarjotaan pelinjohtajan käyttöön satunnaistaulukoita ja muita työkaluja. Tavalliseen Zakin kirjojen tapaan suuri osa näistä on jokseenkin tyyliteltyjä, eivätkä suoraan sovi kaikkiin kampanjoihin sellaisenaan. Tarjolla on muun muassa kaksi uutta hahmoluokkaa (amatsoni ja noita), kirouksia, uusia loitsuja, erämaageneraattori ja kuten kirjan nimi antaa ymmärtää, myös todella toimiva vammataulukko taistelussa silpoutuvia ruumiinosia varten.

Siinä missä kirjan pääasiallinen tarkoitus onkin auttaa pelinjohtajaa luomaan hyinen erämaahiekkalaatikko omaan käyttöönsä, tarjoaa se myös jonkin verran valmista seikkailumateriaalia. Mukana on muutaman kymmenen kohdan heksakartta, jossa jokaiselle ruudulle annetaan muutaman rivin mittainen kiinnostava kuvaus. Kartta itsessään on oikein toimiva ja Smithin ytimekäs kirjoitustyyli pääsee oikeuksiinsa. Samaa ei voi sanoa kahdesta tarkemmin kuvatusta seikkailulokaatiosta, joiden toteutus ei valitettavasti yllä ideansa tasolle.
 

Siinä paha missä mainitaan.

 
Mielestäni Frostbitten & Mutilated ei yllä aivan samalla tasolle kuin Smithin aiemmat teokset. Vaikka tarjoiltu konsepti tuleekin selkeästi esiin ja metallipastissi toimii, jää lopputulos silti hitusen ontoksi. Kun on viime aikoina tottunut esimerkiksi Veins of the Earthin kaltaiseen verbaalipommitukseen, kaipaisi tältäkin kirjalta hitusen enemmän substanssia. Koska harvemmin tulee vastaan roolipeliteosta, joka siirtyisi sellaisenaan suoraan pelikäyttöön, toivosi erinomaiseksi yltävältä tekstiltä tiettyä pysyvyyttä, jotain mitä muistelisi hieman ihmetyksen vallassa vielä viikkoja myöhemminkin. Siitä huolimatta että teos ei yltänytkään ihan odotusteni tasolle, on se silti oiva työkalu jokaiselle, joka haluaa kampanjaansa ripauksen arktisen erämaan epätoivoa.
___

Kuvat ovat kirjan tekijän blogista.