Ready Player One (2018) on Steven Spielbergin ohjaama toimintaelokuva, joka perustuu Ernest Clinen samannimiseen romaaniin. Kirja ilmestyi vuonna 2011, ja se suomennettiin vuonna 2012. Nörttitytöt kirjoittivat tuolloin teoksesta arvostelun. Jo silloin oli puhetta elokuvaversiosta, olihan oikeudet myyty jo ennen kuin koko kirjaa oli edes julkaistu. Kävin edustamassa Nörttityttöjä elokuvan kutsuvierasensi-illassa, jossa oli panostettu teemaan. Tennispalatsin Scape-salin tuntumaan oli tuotu retropelikoneita, jotka olivat koko ajan varattuja, ja tilaa oli rajattu “yökerhoksi”, jossa soivat parhaat hitit suoraan 80-luvulta. Huikeinta etkoilla oli Billy Jean -aikakauden Michael Jacksoniksi pukeutunut tanssija.

Bileet olivat siis hyvät, mutta entäs se itse elokuva? Perusjuoni on sama kuin kirjassa. Wade Watts (Tye Sheridan) on köyhä lukiolaispoika, joka asuu tätinsä luona ja viettää aikaansa Parzival-nimellä OASIS-nimisessä virtuaalitodellisuudessa. OASIS on paikka, jossa kuka tahansa voi olla ja tehdä avatarin takana mitä tahansa. Parzival sekä hänen ystävänsä metsästävät OASISin edesmenneen luojan James Hallidayn (Mark Rylance) jättämää pääsiäismunaa, jonka löytäjä perisi koko OASIS-pelin sekä Hallidayn omaisuuden. Parzival on siis munastaja, kuten hänen ystävänsä Aech (Lena Waithe), Art3mis (Olivia Cooke), Daito (Win Morisaki) sekä Sho (Philip Zhao). Hallidayn pääsiäismunan perässä on myös Nolan Sorrenton (Ben Mendelsohn) johtama yhtiö IOI (Innovative Online Industries), joka haluaa saada täyden päätäntävallan OASISista. IOI tavallaan muistuttaa omaa totalitääristä valtiota futurististen Yhdysvaltojen sisällä kaikkine lojaalisuuskeskuksineen.

Sanotaan näin, että pidin kovastikin Ready Player One -kirjasta. Tarina vei mukanaan, ja Ernest Cline oli osannut tuoda hahmojen välisten vuorovaikutusten kehittymistä hienosti esiin. Hyvä esimerkki on Parzivalin suhde parhaaseen ystäväänsä Aechiin siinä kohtaa, kun Art3mis astuu kuvioihin. Käytännössä kirja antoi hienon kuvan siitä, millainen maailma saattaisi olla vuonna 2045, ja tuo kuvaus on kyllä saatu elokuvaversioon tuotua selkeästi esiin. Parakkipinot, joissa Wade asuu, ja se romukasa, jossa hän pelaa OASISta, ovat juuri sellaisia kuin millaisiksi ne kuvittelin. Myös IOI on saatu kuvattua todella hyvin suuressa ja kylmässä toimistokompleksissa toimivaksi elokuvan pahisyhtiöksi, joka on enemmän tai vähemmän täynnä toisiaan muistuttavia klooneja. Klooneista osan tehtävä on jahdata pääsiäismunaa, ja toiset tutkivat Hallidayn menneisyyttä ja fiksaatiota menneiden aikojen populäärikulttuuriin. Visuaalinen ilme on saatu vangittua todella uskottavasti. Hahmoista lähimmäksi omaa visiotani osuu Lena Waithen tosimaailman Aech eli Helen, hänen avatarinsa puolestaan ei.

Hallidayn tapaan fanitan itsekin tietyissä määrin 80-luvun poopuläärikulttuuria, ja meinasinkin kirkua täysillä innostuksesta, kun Parzival ajoi ensimmäisen kerran DeLoreanillaan (kyllä, juuri sellaisella Paluu tulevaisuuteen –autolla). Eikä se ollut ainoa kerta. Kuten kirjakin, elokuva vilisee viittauksia aikamme populäärikulttuuriin, eikä niitä kaikkia ehdi mitenkään huomata 2 tunnin ja 20 minuutin aikana. Spielberg on minimoinut viittaukset omaan tuotantoonsa, mikä nyt toisaalta on ihan ymmärrettävää. Hienoin kohtaus on ehdottomasti koko jadeavaimen haaste. Fanitan kympillä sen inspiraation lähdettä.

Pidinkö siis elokuvasta? Ready Player One oli viihdyttävä, ja olisin varmasti pitänyt siitä enemmän, jos en olisi lukenut kirjaa. Spoilaamatta kumpaakaan sen enempää sanon, että elokuvassa oli tiettyjä mutkia vedetty suoriksi, hyvin suoriksi, juonikuvioita oli yksinkertaistettu, eikä hahmoihin päässyt samalla tavalla sisälle kuin kirjassa. Parzivalin ja Aechin ystävyys jää oikeastaan vain siihen lauseeseen, että he ovat parhaita ystäviä, kun taas Parzivalin ihastusta Art3mista kohtaa suorastaan alleviivataan. Ja mikä tämä hahmo F’Nale (Hannah John-Kamen) oikein on? Jaahas, elokuvaa varten luotu. Samoten myös itse OASIS jää vähän laimeaksi elokuvassa: kirjassa kun se ei ole vain peli, vaan esimerkiksi juuri Parzival käy kouluaan sen kautta.

Viihdyttävyydestä huolimatta elokuva ei pääse kirjan tasolle. Enemmän vaikutti siltä, että kirja on ollut vain tarinan inspiraationa, sen verran kauaksi välillä mentiin. Olisin toivonut, että elokuva olisi ollut uskollisempi kirjalle. Toisaalta, kannattaako sitä liikaa verrata kirjaa ja elokuvaa? Ehkä ei.

Ihan söpö naapurin tyttö.