Luin tässä kuussa keskellä ennakkotehtäväkiireitä vain yhden kirjan, Veronica Rothin Viillot. Rehellisesti toivon, että kirjahyllystä nappaamani opus olisi ollut jokin muu.  Rothin Outolintu-trilogia teki minuun suuren vaikutuksen, joten odotukseni olivat huomattavan korkealla tämänkin teoksen suhteen. Päällimmäinen ajatukseni oli lopulta kuitenkin: ”Jaa.”

Tarinassa on hyvin paljon yhtäläisyyksiä aiemmin arvostelemaani Aveyardin Punaiseen kuningattareen. Rothin luomat shottettilaiset ovat verrattavissa Aveyardin punaisiin. Tässäkin teoksessa on käynnissä sota, ainoana erotuksena on se, että valtaa pitävät thuvelaiset ovat oikeastaan rauhaa rakastava kansa, jolle shotettilaiset tahtovat osoittaa itsenäisyytensä väkivaltaisin keinoin Ryzek Novaekin johtamana.

Viiltojen maailmaan on selkeästi käytetty resursseja ja energiaa. On luotu kaksi toisistaan voimakkaasti eroavaa yhteisöä ja annettu heille taustaa. Kaikelle tälle antaa potkua tarinan jakaminen kahdelle kertojalle, thuivelaisten edustajalle Akosille ja Ryzekin sisarelle Cyralle. Erityisen kiehtovia kansoista tekee se, että jokaisella on oma kykynsä. Näitä voivat olla esimerkiksi muistojen vieminen, kuten Ryzekillä, tai kivun aiheuttaminen kuten Cyralla. Kyvyt eivät ole pelkästään lahjoja, vaan tuovat mukanaan varjoja, kuten Cyralle suunnattomia kipuja, jotka hankaloittavat elämää suunnattomasti. Cyra onkin kärsimyksensä  kautta kirjan ainoa samaistuttava hahmo.

Mielenkiintoista on se, kuinka paljon painoa kirjan maailma asettaa painoa kohtalolle ja sen näkeville oraakkeleille, joita on kolme: Nouseva, istuva, ja laskeva. Pidän siitä, että shoteteilla on oma ajanlaskunsa ja omat kulttuurilliset perinteet, joihin lukija pääsee aidosti osalliseksi. Yksi kulttuurinen piirre, joka herättää minussa ristiriitaisia piirteitä oli se, että shotettilaiset viiltävät itseään aina tappaessaan, tai menettäessään jonkun. Toisaalta teko tuntuu brutaalilta, mutta opetus sen takana on järkevä.

Henkilökohtaisesti huomioni kaikilta näiltä hienouksilta vievät hahmojen nimet. Kun teoksessa esiintyvät nimet ovat kaikki toinen toistaan kummallisempia ja niiden vaikeimpien tavaamiseen menee valehtelematta pari minuuttia, et pysty ajattelemaan muuta kuin ”Miksi?”. Tämä nimien monimuotoisuus vie paitsi huomiota juonelta ja maailmalta, saa lukijan väkisinkin miettimään sivuhenkilöiden kohdalla, kuka olikaan kuka.

Nimet eivät ole henkilöiden ainoa puute.  Hahmot jäävät etäisiksi ja epäuskottaviksi esimerkiksi sen vuoksi, että he reagoivat kulttuuriinsa, jonka keskellä heidän sanottiin kasvaneen, kuin kohtaisivat näkemänsä asiat ensimmäistä kertaa.

Puhuin aiemmin oraakkeleista ja niillä on suunnattoman suuri merkitys tarinan kehityksessä: Syy siihen, miksi päähenkilöt edes kohtaavat, on Ryzekin pakkomielteinen halu tietää, kuinka muokata tulevaisuutta niin, että hän johtaisi shotetit itsenäisyyteensä ja varmistaisi näin paikkansa ylivertaisena hallitsijana. Ryzek nimittäin pitää Eijehiä, Akosin veljeä nousevana oraakkelina (joksi hän paljastuu) ja molemmat veljeksistä joutuvat tämän kaappaamaksi. Akosista muovataan paitsi sotilas, myös Cyran henkilökohtainen kivunlievittäjä, sillä poika ei jostain syystä reagoi tytön kykyyn samalla tavalla kuin muut.

Kirjaa vaivaa ennalta-arvattavuus niin juonellisesti kuin hahmojen välisen kemiankin suhteen. Heti alussa tehdään selväksi, että Cyra ja Akos tarvitsevat toisiaan: Tyttö elääkseen kykynsä kanssa, poika löytääkseen keinon pelinappulana käyttävän veljensä pelastamiseen. Ei tarvitse olla meedio nähdäkseen, että näiden kahden välille syntyy romanttinen suhde.

Suosittelisin kirjaa enemmänkin fantasian kuin scifin ystäville, mutta lähtisin lukemaan teosta niin, että unohdan kaiken Outolinnusta ja käsityksestäni Rothista kirjoittajana. Jos ei aseta oletuksia, on kirja mitä todennäköisemmin mukaansatempaava lukukokemus.