Kirjailija Kaisa Viitala (aiemmin Ikola) on julkaissut sekä perinteisiä painettuja kirjoja kustantajan kautta että nettikirjoja: neulekirjan Oikein, nurin sekä Betty-sarjaa, joka on 1900-luvun alusta alkava tyttökirjasarja Louisa M. Alcottin ja L. M. Montgomeryn tyyliin. Nörttitytöt kiinnostui nettijulkaisemisesta tekijältä, jolta saimme lukea jo yläaste- ja lukioikäisenä Hullu luokka -kirjoja.

Kertoisitko itsestäsi. Pidätkö itseäsi “nörttinä”?

Olen 43-vuotias eteläpohjalainen yhden miehen vaimo ja kahden kissan mamma. Olen ollut koko elämäni tavalla tai toisella tekemisissä viestinnän kanssa, ja nykyään teen sitä ihan työkseni, mutta koulutukseltani olen historiantutkija. Ensimmäisen kirjani, Lauran syyslukukausi, julkaisin 13-vuotiaana voitettuani Kauppiaitten Kustannus Oy:n nuorten Kontakti-kirjoituskilpailun, ja sen jälkeen olen julkaissut 14 muuta romaania sekä joukon tilaushistorioita.

Betty-sarja on innoittanut 1900-luvun alun hengessä pidettyjä tapaamisia. Kuva täältä.

“Nörtti” on aika voimakas ilmaisu, varsinkin, kun mieheni on ammattikoodaaja ja luultavasti nauraisi, jos vastaisin kyllä, mutta… 😀

Olen hyvin on-off-tyyppinen ihminen, ja vielä 1990-luvulla olin varma siitä, etten koskaan tarvitse tietokonetta. Olihan olemassa aivan loistava keksintö: tekstinkäsittelylaite, jolla pystyi tallentamaan tekstiä disketille! No, kun historian opinnot tulivat siihen vaiheeseen, että opinnäytetyöhön piti saada tehtyä alaviitteet, eikä minua huvittanut sen enempää laskea alamarginaaliin niitä varten jätettäviä rivejä kuin jonottaa yliopiston tietokoneluokkaan, päädyin elämäni ensimmäiseen läppäriin – ja se oli sitten menoa. (Tämän tarinan voi lukea laajempana blogistani.)

Kun minulle avautuivat tietokoneen tarjoamat mahdollisuudet – ensin kaikenlaisessa layoutissa ja sittemmin puhelinlinjaan hankitun nettiyhteyden myötä verkossa – tekniikka kolahti täysillä. Opettelin aivan itsekseni html:ää ja kotisivujen tekemistä, opettelin PhotoShopia ja InDesignia, opettelin PowerPointin ja Wordin ominaisuuksia.

Tämä kaikki tapahtui 2000-luvun alkupuolella, jolloin tietotekniikka ja vähitellen myös netti alkoivat olla jo aika tavallinen osa ihmisten työtä, mutta erityisesti minua vanhemmat työkaverit eivät osanneet tehdä kuin täsmälleen tietyt, omaan työhönsä liittyvät rutiinit. Olen useimmissa työpaikoissani ollut eräänlainen “naisten it-tuki”, jos tällainen sukupuolittunut termi sallitaan. Firman tietotekniikkavastaavat saattoivat olla vaikka kuinka mukavia ja avuliaita, mutta he puhuivat nörttiä eivätkä aina edes ymmärtäneet, mitä kysyttiin ja mikä oli ongelma. Monet osaamisestaan arat tulivat mieluummin kysymään apua minulta, koska ehkä paremmin tajusin, etteivät kaikki todellakaan ymmärrä sitä-tai-tätä asiaa, joka ammattilaiselle oli itsestäänselvä.

Vietän runsaasti aikaa tietokoneen tai puhelimen ääressä edelleen myös vapaa-ajalla. Nautin suunnattomasti esimerkiksi oppiessani uutta sosiaalisesta mediasta ja saadessani testailla erilaisia ohjelmia. Mutta silti tipahdan hyvin usein, kun mieheni yrittää selittää minulle jotakin teknistä… 😀

Olet monelle Nörttitytöt-blogin kirjoittajalle tuttu Hullu luokka -kirjoista, joita kirjoitit, aluksi Minna Kulmalan kanssa, 1990-luvulla. Oli kiinnostavaa lukea sarjan synnystä kotisivuiltasi (välilehdellä “Kirjojeni synty”).

Kuten useimmat suositut jutut, myös Hullu luokka syntyi puolivahingossa, “kostona” luokan pojille. Pilkka vain taisi osua omaan nilkkaan siinä vaiheessa, kun kustantaja pyysi sarjan suosion vuoksi yhä uusia ja uusia osia…

Toisaalta kirjoittaminen oli helppoa ja hauskaa, kun tunsin hahmot ja tiesin, miten he reagoivat. Lisäksi veljeni oli elävä vitsiautomaatti, jolta tuli hyviä ideoita kirjoihin. Mutta kyllähän se alkoi vähän tökkiä, kun opintojen ohella kirjoitti 10-osaisen kirjasarjan ja hoiti vielä siihen liittyvät kirjailijavierailut ym. Kun viimeinen osa ilmestyi vuonna 2000, tunsin lähinnä helpotusta.

Hauska on kuitenkin nyt myöhemmin ollut huomata, että ensinnäkin Hullut luokat hurmaavat uusiakin sukupolvia, ja että minun ikäluokkani muistaa ne yhä hyvällä.

Betty-sarjaan liittyvässä tapaamisessa pidettiin myös luento ajan pukeutumisesta. Kuva täältä.

Kirjoitit jo nuorena myös historiallisen Ylämaa-sarjan ja Betty-sarjan alun. Miten osaat kirjoittaa historiallisista paikoista ja ajoista? Oletko käynyt tarinoidesi tapahtumapaikoilla?

En minä tiedä! Minä vain osaan. Olen aina rakastanut historiaa, lapsesta lähtien. Olen vanhempieni “iltatähti”, molemmat ovat syntyneet 1930-luvun alussa, ja he ovat aina kertoneet paljon tarinoita oman lapsuutensa ja nuoruutensa maailmasta. Ehkä sitä kautta olen oppinut tajuamaan, että maailma on ollut ennen toisenlainen, mutta ihmiset samanlaisia. Lisäksi olen lapsena lukenut TODELLA PALJON ja rakastanut erityisesti historiallisia romaaneja tai minulle historiallisia – esimerkiksi Louisa M. Alcottin tai L. M. Montgomeryn tyttökirjat kertoivat ilmestyessään nykyajasta, mutta minulle ne olivat historiaa.

Kun kirjoitin aikanaan Ylämaa-sarjaa, ei netin käyttö ollut vielä ollenkaan siinä mitassa kuin nykyään. Tilasin kirjaston kautta kirjoja Skotlannin kansalliskirjastosta, imin itseeni romaaneissa vilahtavia tiedonmurusia jne. Kirjoittaessani Betty-sarjan kaksi ensimmäistä osaa 1990-luvulla tein ne aivan omaksi ilokseni, joten niiden kanssa en pitänyt suurtakaan huolta historiallisista faktoista, otin vain tyylin ja maailmankuvan vanhoista tyttökirjoista. Skotlannissa olen käynyt kahdesti 1990-luvun puolivälissä, mutta silloin olin kaikki nuo kirjat jo tehnyt.

Jatkaessani Betty-sarjan kirjoittamista nyt 2000-luvulla olen sitten hyödyntänyt nettiä suuressa määrin. Erityisesti ensimmäisestä maailmansodasta kertova Betty ja myrskyn vuodet vaati valtavasti taustatyötä, sillä kunnioituksesta sodan kestänyttä sukupolvea kohtaan en yksinkertaisesti voinut kirjoittaa aivan läpiä päähäni. Onneksi sattumalta (?) kirjoitin kirjaa vuonna 2014, jolloin sodan 100-vuotismuiston vuoksi netti oli täynnä tietoa aiheesta ja mm. sivuja, joilla kerrottiin päivämäärittäin, mitä milloinkin rintamalla ja kotirintamalla tapahtui.

Betty-tapaamisessa tutustuttiin autenttisiin asuihin. Puvut lainasi Tampereen Työväen Teatterin puvustamo.Kuva täältä.

Mistä sait ajatuksen jakaa tekstejäsi myös netissä – blogimuotoisesti ja lähettämällä neulontakirjasi sähköpostitse?

Loin itselleni kotisivut 2001 ja jossakin vaiheessa lisäsin sinne oman sivun nettipäiväkirjalle. Siinä ei ollut kommentointimahdollisuutta, joten kirjoittelu oli aika yksipuolista. Blogimaailman löysin vuonna 2006 ja tapani mukaan hurahdin mukaan täysillä.

Pari vuotta myöhemmin tapahtui kaksi asiaa. Sain Vaasan läänin taidetoimikunnalta pienen apurahan historiallisen romaanin kirjoittamista varten. Ja veljeni tyhjensi kotikodistani tavaroitani ja toi minulle kaksi ensimmäistä Betty-kirjaa, jotka olin aikoinaan (tekstinkäsittelylaitteella!) tulostanut ja laittanut kansiin.

Historiallista romaania ei koskaan syntynyt (alku on minulla yhä tallessa!), sillä yhtäkkiä alkoikin kutkuttaa ajatus Suomen ensimmäisestä neuleromaanista. Neuleblogien luoma käsityöbuumi oli vuonna 2008 valtavassa nosteessa, mutta kukaan ei ollut kirjoittanut aiheesta kirjaa. Muistin erään ystäväni tokaisun toisessa tilanteessa: “Mitä siinä valitat, kirjoita sellainen!” Ja niin minä kirjoitin, apurahalla eläen. (Kiitos vieläkin taidetoimikunnalle!) En ollut kirjoittanut fiktiota vuosiin, koska olin halunnut tulla huomioiduksi vakavastiotettavana historiantutkijana enkä hulluluokkakirjoittajana (vastaava ongelma oli Jalmari Finnelläkin aikoinaan Kiljusten kanssa!) ja työ kävi tavattoman kankeasti.

Mutta ehkäpä juuri tuo Oikein, nurin -romaani lopulta avasi kirjoituslukon. Tarjosin käsikirjoitusta useammalle kustantamolle, mutta se ei joko herättänyt ollenkaan kiinnostusta tai siihen olisi vaadittu muutoksia, joihin en ollut suostuvainen. (Nykypäivänä työhöni kuuluu myös kustannustoimittamista, joten arvostan heidän ammattitaitoaan. Mutta silti on tilanteita, joissa pitäisi luottaa kirjoittajaan.) Totesin, että ellen halua muuttaa koko kirjan olemusta, minun on parasta julkaista se itse.

En enää muista, miksen tehnyt omakustannetta – ehkä se oli puhdasta laiskuutta, tai sitten ajattelin niitä, joilla ei ole rahaa ylenmäärin. Totesin, että pääsen helpoimmalla, kun laitan kirjan “myyntiin” blogin kautta niin, että lähetän linkin jokaiselle, joka kertoo “maksaneensa” tarinasta jollakin hyvällä teolla. Temppu sai monet kerrat kyyneleet silmiini liikutuksesta, kun luin sähköposteja, joissa kerrottiin, miten oli autettu naapuria, annettu rahaa hyvään tarkoitukseen, tehty jotakin muuta hyvää. Että yksi kirja voi saada niin paljon hyviä asioita aikaan!

Samana kesänä 2008 tulin blogissani kertoneeksi myös noista Betty-kirjoista. Kun kiinnostusta tuntui olevan, julkaisin ne blogimuodossa jatkokertomuksena, luku per päivä. Koska koin kirjojen olevan rajusti velkaa vanhoille tyttökirjoille, en edes ajatellut niiden tarjoamista kustantajalle. Myöhemmät osat ovat itsenäisempiä teoksia, mutta periaate on, että Betty on kaikkien saatavilla.

Millainen kokemus internetissä julkaiseminen on ollut sinulle?

Erittäin hyvä. Koska blogimaailma oli minulle tuttu, ei nettijulkaisemisessa ollut mielestäni mitään kummallista – hämmästyn aina, kun se hämmästyttää jotakuta (esimerkiksi maakuntalehti teki ihan jutun Oikein, nurin -romaanistani).

Netissä parasta on se, että kirjat ovat saatavilla niin kauan kuin netti on olemassa tai minä haluan. Nykypäivänähän painetut kirjat katoavat kirjakaupoista suunnilleen vuosi ilmestymisensä jälkeen, pahimmassa tapauksessa ne jopa makuloidaan eli tuhotaan. Ensimmäiset Bettyt ja Oikein, nurin ovat olleet saatavilla kohta 10 vuotta, eikä loppua näy. (Nettiyhteyttäkään ei niiden lukemiseen välttämättä tarvitse, jos lataa kirjat itselleen pdf-muodossa – tulostaakin voi, jos mieluummin lukee paperilta!)

Kaikkein parhainta nettijulkaisemisessa on kuitenkin vuorovaikutus, se, että ihmiset oikeasti keskustelevat kirjoistani ja minä voin olla siinä mukana. Betty-keskustelut käydään nykyään Bettyn ystävät -Facebook-ryhmässä. Kun uusi kirja on ilmestymässä, ryhmään jaetaan päivittäin linkki sen päivän lukuun, ja linkin alla lukijat kommentoivat ja keskustelevat tapahtumista. Koska kirjat ilmestyvät edelleen jatkokertomuksena, kynsien pureskelun jännittävimmissä kohdissa kuulee melkein ruudun läpi. “Mä en kestä huomiseen!!!!” on aika yleinen kommentti. (Kirjoitusvaiheessa tietysti kiusaan lukijoita teasereilla, ja ennen kirjan julkaisua teen aina trailerin saadakseni jännityksen kohoamaan.)

Bettyn maailma on myös laajentunut spinoff-tarinoihin, joita julkaisen jouluna ja muina sopivina ajankohtina. Lisäksi olemme jo kaksi kertaa järjestäneet Betty-tapaamisen 1900-luvun alun tyyliin, ja kolmas on suunnitteilla. Joka kerta on yhtä järkyttävää ja ihanaa tajuta, että nämä ihmiset tulevat halki Suomen yhteen vanhanajan puvuissaan vain siksi, että pitävät Bettystä.

En enää edes tiedä, miltä tuntuisi julkaista tavallinen, painettu romaani. Varmaan aika yksinäiseltä.

Ensimmäisessä Betty-sarjan lukijoiden tapaamisessa naulakko koristeltiin osallistujien hatuilla. Kuva täältä.