Lasinen miekka on jatkoa Victoria Aveyardin kirjoittamalle Punaiselle kuningattarelle. Kuukauden alkupuolella hehkutin fantasiasarjan avausosaa niin täällä blogin puolella kuin kaikille ystävillenikin, jotka suostuivat kuuntelemaan. Hotkaisin esikoisteoksen parissa päivässä ilman mitään ongelmaa, mutta jatko-osan lukemisessa kesti harmikseni paljon kauemmin ja välissä oli parinkin päivän lukutaukoja.

Teos kuvaa Maren, punakaartin ja muiden kiihtyvää taistelua Mavenin hirmuhallintoa vastaan. Mare lähtee rekrytoimaan kaltaisiaan uusverisiä yhdessä punakaartilaisten joukkojen ja kuningaskunnastaan paenneen prinssi Calin kanssa ympäri Nortaa. He käyvät nuoren kuninkaan kanssa kilpajuoksua: Kumpi ehtii ensin, rekrytoija vai tappaja. Punakaartilaiset saavat kasaan yllättävän suuren joukon, vaikka voimiaan hallitsemattomat uusveriset tarvitsevatkin kipeästi koulutusta, jota Cal, Mare ja Shade heille antavat.

Joukon yhteinen tavoite on selvä: Kukistaa Maven ja hänen hirvittävät toimeksiantonsa. Yksittäisten ihmisten motiivit kuitenkin hyppivät kostosta tasa-arvoon ja vapaudenkaipuuseen. Mare tuntuun kuuluvan niihin, joita ajavat kaikki kolme syytä.

Suhde Calin ja Maren välillä syvenee, vaikka molemmat yrittävät kieltää sen itseltään ja toisiltaan. Kaksikkoa yhdistää menetys ja petytyksi tuleminen sekä kaipuu siihen, mitä eivät voi saada, sillä sitä ei ollut edes olemassa: Maven, jonka he tunsivat.

Kirjan pääpaino on taisteluissa ja kissa-hiirijuoksussa. Kapinalliset joutuvat jatkuvasti taisteluihin puolustaessaan niitä, joiden oikeudet on viety ja ääni hukutettu. Tilanne näyttää usein toivottomalta, mutta kuin ihmeen kaupalla, aina löytyy jotain, jonka perusteella voidaan nähdä ainakin valonpilkahdus.

Kapinalliset suunnittelevat hullua hyökkäystä Corrosiin, kuninkaan rakentamaan vankilaan uusverisille ja toisinajatteleville hopeisille. Mikä saa heidät ajattelemaan, että se olisi hyvä ajatus? Uusverisen tulevaisuudennäkijän ennustus.  He suunnittelevat iskevänsä savuun, estävänsä Pikkulegioonan hautaan marssittamisen.  Nämä suuruudenhullut ideat saavat lukijan epäilemään, että koko kaarti on menettänyt järkensä tai vain sokaistunut harvoista suurista onnistumisistaan.

Kuten tarkkasilmäiset lukijat saattoivat huomata, Lasinen miekka jätti minut osittain hyvinkin kylmäksi. Kirjan takakannessa Guardianin arvostelijat hehkuttavat, etteivät Punaisen kuningattaren lukijat tule pettymään. En tiedä kuvaisinko lukukokemustani varsinaisesti pettymykseksi, sillä luen varmasti vielä kolmannenkin osan. Jotain kuitenkin puuttui, jotain merkittävää, joka on monen pienemmän asian summa.

Surullista on, että aiempi rikas ja eläväinen, mukaansatempaava kuvailu tapahtumista tuntuu ajoittain hyvin typistetyltä, ehkä jopa pakotetulta. Osaan tapahtumista ja taisteluista jumitetaan aivan liian pitkäksi aikaa, toisinaan kerronta tuntuu hyppäävän liikaa. Tarinassa esitellään paljon mielenkiintoisia uusia hahmoja, mutta vain harvan taustatarinaan paneudutaan lainkaan.

Vaikka pidinkin edellisen teoksen ihmissuhdedraamasta, tuntuu Kilornin ja Maren välinen skisma ja yksipuolinen rakkaus turhan korostetulta halki tarinan, ottaen huomioon, että käytännössä koko kirjan ajan tyttö on poikaa kohtaan enemmän tai vähemmän ylimielinen ja no, kerrassaan mäntti. Mavenin pakkomielle entiseen kihlattuunsa taas ei käy kunnolla järkeen, kenties se on vain korostamassa hänen mielenvikaisuuttaan tahi sitä, että hän on aina kadehtinut veljeään Calia – jolla nyt sattuu olemaan Maren sydän.  Mitä Maren ja Calin väleihin tulee: Rakastin juupas – eipäs draamaa ja sitä, kuinka molemmat yrittivät pysyä erossa toisistaan siihen pystymättä.

Suuren kiitoksen teos saa Maren sisäisen maailman kuvaamisesta. Jos kuvittelitte, että tyttö koki avausosassa paljon, voi pojat: Se oli vasta alkua. Jotta vältän juonipaljastukset, en mene yksityiskohtiin. Tarinassa pääsemme todistamaan, kuinka elämä, maailmankaikkeus ja tuuri lyövät Marea armotta pataan kerta toisensa jälkeen.  Salamatyttömme kestää iskuja yllättävän kauan, ennen kuin muutos alkaa näkyä, mustuus vallata hänen sielunsa. Tämä transformaatio rakkaidensa puolesta uhrautujasta ja uhraajaksi on kuvattu suorastaan kutkuttavalla tavalla. Kirjailija päästää lukijansa päähenkilönsä mieleen tavalla, joka saa sen tuntumaan todelliselta. Samoin se, kuinka muutos vaikuttaa tytön läheisiin on kuvattu niin, että siihen voi oikeasti samaistua.