Verenluovuttajan kortti, vanha ja uusi malli, sekä muistilappu siitä, milloin voi seuraavan kerran luovuttaa. Miehillä raja on kaksi kuukautta ja naisilla kolme. Kuva: Stina Pönkkö

Hieman arastellen astun Veripalvelun tiskille ja ojennan ajokorttini työntekijälle. Hän naputtele konetta ja antaa takaisin punaisen kansion, johon hän on tulostanut paperiarkin sekä laittanut taskuun ajokorttini. Sitä tarvitaan vielä: asiakkaan tunnistaminen on täällä iso osa turvallisuutta. Juon pari lasillista mehua ja täytän terveyskyselyä. On vähän hämmentynyt olo. Edellisestä luovutuksestani on vierähtänyt vuosia. Oli raskautta ja imetystä, pari leikkaustakin. Nyt olen jälleen luovutuskunnossa ja vain hemoglobiiniarvo jännittää. Alhainen hemoglobiini on yleisin syy, minkä takia luovuttaminen estyy sillä kertaa.

Oulun seudun Nörttitytöt ovat käyneet luovuttamassa muutaman kerran verta syksyn 2017 ja talven 2018 aikana. Tästä onkin muodostunut pieni seurapiiritapahtuma, sillä muutoin tapaamme harvakseltaan. Mukaan on voinut tulla myös pelkästään tukijoukoiksi. Kaikki lähti liikkeelle, kun Laura halusi tehdä jotain muiden hyväksi. Hän oli ollut työttömänä ja työkyvyttömänä ja verenluovutus nousi vain jostakin mieleen. “Liekö ollut keskustelu, mainos tai muu. En ole saanut koskaan verituotteita. Oli vaan tarve tehdä jotain, mutta pitkäjänteiseen ja säännölliseen vapaaehtoistyöhön tai muuhun sellaiseen ei ollut mahdollisuutta.”

Laura jatkaa: “Kyselin aluksi ihan omia kavereita mukaan mutta ei tärpännyt. Luovuttajia löytyy, mutta kun idean sain, piti päästä pian toteuttamaan. Muistin, että Oulun seudun nörttitytöissä on esitelty monenlaista aktiviteettia ja porukka vaikuttaa mukavalta, niin miksipä en kysyisi. Innostunutta porukkaa heti löytyikin! En ollut ryhmäluovutuksessa mukana olleita nörttityttöjä tavannut aiemmin, vaikka tuttuja ryhmästä muuten löytyy.” Laura perusti samantien Nörttityttöjen VeriRyhmän. Se on verenluovutusryhmä, jonka kuka tahansa voi perustaa, esimerkiksi työ-, harrastus- tai tässä tapauksessa facebook-porukalle. Huomasin muuten että Oulun seudun nörttitytöt mainitaan viime vuonna kunniakirjan saaneina 12 luovutuksella, mahtavaa! Tähdätäänkö tänä vuonna 30 luovutukseen ja kultaiseen kunniakirjaan?”

Veripalvelu on osa Suomen Punaisen Ristin toimintaa. Se tuottaa luovutetusta verestä verivalmisteita, joita sairaalat käyttävät potilaiden hoidossa. Veripalvelu ei tee voittoa, vaan kattaa oman toimintansa kulut myymällä laboratoriopalveluita ja verituotteita. Verenluovutus on anonyymi tapahtuma, mutta tarvittaessa jokaisen tuotteen luovuttaja pystytään jäljittämään pusseihin liimattujen viivakooditarrojen perusteella. Sama tarra liimataan myös terveyskyselyyn ja tässä vaiheessa luovuttaja muuttuu maija meikäläisestä numerokoodiksi. Verenluovutukseen liittyvät paperit säilytetään 30 vuotta, ja luovuttaja on vastuussa, että vastaa totuudenmukaisesti kysymyksiin.

Terveydentilakysely alkaa perustietojen kartoittamisella. Kuva: Stina Pönkkö

Allekirjoitan terveyskyselyn ja otan vuoronumeron. Pääsen hetken päästä pieneen koppiin pöydän ääreen, jonka toisella puolella istuu veripalvelun hoitaja. Hän tarkistaa ensimmäisenä, että ajokorttini ja terveyskyselyn henkilötiedot vastaavat toisiaan ja näytän suunnilleen samalta kuin kortissa. Saan ajokortin takaisin ja hoitaja nappaa verinäytteen sormestani. Kun hb on todettu riittäväksi, lähdetään käymään läpi terveyskyselyä. Suurin osa kohdista on minun kohdallani selkeitä. Minulla ei ole flunssaa enkä ole ottanut tatuointia viime aikoina. Poikkeavat kohdat käydään tarkasti läpi. Hyllystä löytyy paksu kansio, josta tarkistetaan tarvittaessa sairaudet ja lääkkeet. Harva lääke itsessään estää luovutuksen, mutta sairaus, johon lääkettä otetaan, voi olla este, joko pysyvästi tai tilapäisesti.

Lomakkeen lopussa on seksuaalikäyttäytymiseen liittyviä kysymyksiä erikseen naisille ja miehille. Miesten välinen seksi aiheuttaa tällä hetkellä 12 kk luovutusesteen. Tätä perustellaan sillä, että HIV-tartuntariski on suurempi miesten välisessä seksissä. Uusi seksikumppani miehen ja naisen tai kahden naisen välisessä suhteessa aiheuttaa 4 kk karenssin. Seta onkin ottanut tähän kantaa vuodenvaihteessa 2013-2014 ja linjaa poliittisessa strategiassaan tavoitteeksi, että verenluovutuksen ehdoissa ei erotella luovutuskelpoisuutta seksikumppanien sukupuolen perusteella, vaan luovutuskelpoisuuden arviointi perustuu henkilön ilmoittamaan seksikäyttäytymiseen.

Veripussit keinuvat luovutuksen ajan vaa’alla varustetussa “kiikussa”. Kuva: Stina Pönkkö

Kun terveyskysely on tarkistettu ja kaikki on todettu olevan kunnossa, on aika siirtyä varsinaiseen luovutukseen. Saan valita, kummasta kädestä luovutan. Neula on isompi kuin labran verinäytteitä otettaessa, mutta hoitajat ovat taitavia. Nipistää vähän ja elämän neste alkaa virrata. Pumppaan verta liikkeelle puristelemalla kämmenelleni annettua sideharsorullaa.  Veripussin täyttymiseen kymmenisen minuuttia. Siinä makoillessani ja sideharsorullaa puristellessani ehdin miettiä monia asioita. Aiemmin leikkauksessa sain pussillisen verta. Joku tuntematon sen luovutti ihan kuin minä tässä nyt. Tästä ajatus siirtyy ihmisiin, jotka kieltäytyvät vastaanottamasta verta: en ymmärrä lainkaan, miten verensiirrosta voi kieltäytyä, jos vaihtoehtona on riski kuolla verenhukkaan. En voi kuvitella tilannetta, jossa minä kieltäytyisin tällaisesta henkeni pelastavasta mahdollisuudesta.

Esimerkiksi Jehovan todistajat kieltäytyvät verensiirroista, koska sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa käsketään karttamaan verta. Heidän mukaansa veri edustaa Jumalan silmissä elämää, joten he karttavat verta myös siksi, että he kunnioittavat Jumalaa elämän antajana. Veren menekki on hieman laskenut viime vuosina, sillä leikkaustekniikat ovat kehittyneet, jolloin vertakaan ei tarvitse samalla tavalla korvata kuin aiemmin. Tämä lienee hyvä uutinen vakaumuksellisille ihmisille. Fakta kuitenkin on, että verta menee edelleen päivittäin ja näin ollen sitä pitää myös päivittäin luovuttaa.

Veripussin täyttymistä seuraava anturi alkaa piipittää ja hoitaja tulee luokseni. Neula poistetaan ja painan pistokohtaa sen aikaa, kun hoitaja valmistelee veripussin kuljetuskuntoon. Kun hoitajat eivät huolehdi luovuttajista, he huolehtivat verestä ja pakkaavat niitä valkoisiin styroxlaatikoihin. Illalla Matkahuolto kerää laatikot ja kuljettaa ne yön aikana Helsinkiin. Seuraavana aamulla veripussit pääsee käsittelyyn. Verestä tutkitaan veriryhmä, kuppa, hiv, hepatiitti sekä joitakin viruksia, jotka voisivat olla sairaalle ihmisille vaarallisia. Tämän jälkeen kokoveri pilkotaan verituotteiksi ja palautetaan maakuntiin seuraavana päivänä. Yksi luovutettu veripussi auttaa jopa kolmea potilasta, sillä luovutettu veri jaetaan osiin punasoluiksi, verihiutaleiksi ja plasmaksi.

Saan pistokohtaan painelaastarin ja minut lähetetään välipalalle. Pöytien ääreen kerääntyy hiljalleen sama nörttityttöjen joukko, joka vajaata tuntia aiemmin täytti yhdessä lomakkeita. Vaihdamme kokemuksia, jutustelemme niitä näitä, nautiskelemme voileivistä ja muista herkuista. Kun kaikki ovat syöneet välipalansa, lähdemme yhtä matkaa ulos hoitajien hyvästien saattelemana. Jokainen haarautuu omalle taholleen. Kolmen kuukauden päästä tavataan taas.

Varsinainen luovutus on meneillään. Luovuttajalla on kädessään sideharsorulla, jota hän puristaa tasaiseen tahtiin ja näin pumppaa verta liikkeelle. Kuva: Stina Pönkkö

Miten Lauran luovutus sitten sujui?

“Eka kerta oli todella helppo. Varmaan auttoi että oli höpöttelyseuraa ennen luovutusta. Olin tehnyt Sovinko luovuttajaksi-testin ja muuten pyrkinyt selvittämään, mitä luovuttajalta vaaditaan mutta käytäntöihin en ollut sen suuremmin perehtynyt ja todella hyvin ohjattiin. Verihiutaleita ei silloin voitu särkylääkkeen takia kerätä, kannattaa semmoisetkin ottaa huomioon. Niin ja kun saa sen tupon puristeltavaksi niin ihan reippaasti kannattaa, välillä oli virtausongelmaa. Hoitajat olivat aivan mahtavia ja ystävällisiä ja asiantuntevia, haastattelusta siihen kun selvitin, mitä pystyn maidottomana syömään.

Toisella kerralla menin itsekseni. En tiedä oliko syy suonessani, hoitajassa vai missä mutta hoitaja joutui koko luovutuksen ajan pitämään neulaa paikallaan ja se tuntui epämukavalta. Luovutuksen jatkaminen oli täysin oma päätökseni, hoitaja kysyi useamman kerran vointia ja sanoi että jos tuntuu siltä niin sanoa vaan ja heti lopetetaan. En keskeyttänyt, mutta tuli selväksi että se on aivan todellinen vaihtoehto, mikä lisäsi turvallisuudentunnetta.

Jos ei lamauttavaa neulapelkoa tai vastaavaa estettä ole niin suosittelen ainakin yrittämään. (Toisaalta jos ei pysty luovuttamaan niin on lukuisia muitakin tapoja auttaa.) Punaisen Ristin sivuilta selkeät ohjeet löytyvätkin. Omasta kokemuksesta sanoisin lisäksi että sopivat kaverit helpottavat jos jännittää tai on muuten epävarma ja kannattaa hoitajalle ihan rehellisesti sanoa kaikki mikä mietityttää ta jännittää. Niin ja ainakin ensimmäiselle kerralle varata tarpeeksi toipumisaikaa ja varautua hassuihin oloihin. Minua verenluovutus näköjään ensin piristää ja sitten nukun todella sikeästi.”

Verenluovutuksesta pyritään tekemään mukava ja rento tapahtuma, joskin neula on isompi kuin laboratorion näytteenottoneula, ja saattaa tuntua ikävältä. Joskus pistos ei muusta syystä onnistu heti. Tai sitten tapahtuma noin yleisesti ottaen “tökkii”.

Reetta kertoo ekasta kerrastaan:

Äitini vei minut luovuttamaan verta ensimmäisen kerran, kun olin juuri täyttänyt 18. Hemoglobiinini oli siinä rajoilla, saanko luovuttaa, ja sainkin rautatabletit mukaan. Koska olin ensikertalainen, vointiani käytiin kyselemässä todella monta kertaa, olinhan ensikertalainen, ja ilmeisesti hyvin kalpea. Luovutuksen lopuksi hoitaja toi minulle lasin mehua ja sanoi, että en saa nousta ylös ennen kuin olen saanut vähän väriä kasvoilleni. Äitini, joka oli siinä vaiheessa jo kahvilla, puuskahti varsin äänekkäästi “Sitten me ei päästä täältä ikinä pois!”

Näillä viivakoodeilla yhdistetään terveystietolomake ja veripussit henkilötiedot häivyttäen. Kuva: Stina Pönkkö

Annalla taas verisuonet karkailivat:

Olin 29-vuotias, kun olin ensimmäistä kertaa yli 50-kiloinen ja sain siis vihdoin luovuttaa verta. Minusta oli huojentavaa, miten tarkkaan kävimme toimistossa läpi luovuttamisen kriteerit, kaikki viimeaikaiset matkani ja mahdolliset malariani. Sain myös rautatabletteja, mikä oli hyvä. Lopulta pääsin luovuttamaan, ja kokeilimme ensin oikeaa, sitten vasenta käsivartta… eikä se onnistunut. Verisuoneni pakenivat neulaa molemmissa käsissä. Olin pettynyt, koska olin odottanut luovuttamista ainakin kymmenen vuotta. Onneksi kokeilin vuoden kuluttua uudestaan, ja silloin onnistui.

Aino saatiin houkuteltua kerran verenluovutukseen lupailemalla shoppailureissua Varustelekaan luovutuksen jälkeen:

Päätin joskus lapsena jo, että “heti kun oonkahdeksantoista, menen luovuttamaan verta”, sillä ajattelin, että verenluovuttaminen on osa sellaista hyvien ihmisten elämäntapaa, jota haluan noudattaa. En kuitenkaan mennyt heti 18-vuotiaana, taisin unohtaa, ja lievästi piikkikammoisena myös hirvitti hieman. Pari vuotta myöhemmin muutama kaveri kävi aktiivisesti luovuttamassa verta, ja kyseli toisinaan minuakin mukaan. Mutta minulla oli aina muka jotain muuta. Kerran kuitenkin tarjous kuului “Heurekassa on tänään verenluovutuspiste, mennään sinne ja jatketaan sit mun autolla Varustelekaan ostoksille”, ja diili oli niin hyvä että oli pakko suostua 😀 Verenluovutus oli sekä sillä että kaikilla myöhemmillä kerroilla iloinen yllätys: “eihän se ollutkaan kovin kamalaa!”. Jostain syystä verenluovutusprosessin ajatteleminen (ei niinkään itse pistelyn, vaan koko tapahtumaketjun) tekee edelleen pahaa, vaikka itse verenluovutuksessa ei ahdista tai satu.