Onko sinulle koskaan käynyt niin, että olet istunut koko päivän nenä kiinni kirjassa kykenemättömänä laskemaan sitä käsistäsi? Allekirjoittaneelle kävi niin Punaisen kuningattaren kanssa. Victoria Aveyradin esikoisteos imaisi minut mennessään maailmaan, joka on hyvin erilainen kuin omamme, mutta jossa ihmiset kuitenkin kamppailevat pohjimmiltaan samojen asioiden kanssa kuin mekin: Mikä on oikein? Uskoako siihen, mihin on kasvatettu, vai pitäisikö yrittää löytää oma polku? Kuunnellako järkeä vai seurata sydämen ääntä? Entäpä sitten, kun sydän ei osaa päättää mihin kallistua?

Punainen kuningatar vie lukijansa vaihtoehtoiseen maailmaan, joka on jakautunut kahtia: Tavallisiin punaisiin, jotka elävät köyhyydessä pienissä kylissä tarkoin säädeltyä elämäänsä tai palvelevat hopeisia kaupungeissa. Hopeiset puolestaan ovat yliluonnollisia kykyjä omaavia kaupunkilaisia, jotka pitävät itseään ylimielisinä ja ovat koulutettuja peittämään tunteensa. Tämän toisen maailman maat ovat sodassa keskenään ja punaiset luonnollisesti pakotetaan sotimaan, mutta hopeiset saavat valita.

Tästä asetelmasta alkaa tarinamme, jossa pääsemme seuraamaan Mare Barrowin muodonmuutosta pahaisesta punaisesta varkaasta hienoksi ladyksi. Hienostoneiti on kuitenkin vain naamio, sillä hopeiseksi maalatun kuoren alla sykkii punainen, kapinoiva sydän.

Maren elämä muuttuu kerta heitolla, kun hän yrittäessään löytää keinon, jonka avulla hän ja hänen ystävänsä Kilron voisivat välttää asepalveluksen, päätyy varastamaan valepuvussa olevan kruununprinssin kukkaron. Prinssi huomaa tämän, mutta rangaistuksen sijaan ottaakin tytön töihin palvelijaksi seuraavana päivänä.

Ensimmäisen työtehtävänsä aikana Mare kohtaa jotain kummallista. Hän löytää itsestään voimaa, jollaiseen ei ole ennen törmännyt. Kukaan muukaan kuningashuoneelta ei ole törmännyt vastaavaan ja niinpä heidän on toimittava nopeasti. Keksitään tarina, että Mare on oikeasti Mareena, edesmenneen hienostosuvun tytär, joka on vain kasvanut punaisten parissa ja palannut nyt kotiin. Hänet luvataan nuoremman prinssin puolisoksi ja kaaoksen ainekset ovatkin koossa, kun soppaan heitetään mukaan vielä pelkoa herättävä kapinallisjoukko, joka kutsuu itseään Purppurakaartiksi.

Kuinka entisestä varkaasta, joka joutuu jättämään kaiken rakastamansa, koulutetaan hienostoneito? Asiaa ei helpota yhtään se, että Mare ei tunnu löytävän paikkaansa ja sydän tuntuu sykkivän vuoroin prinsseistä vanhemmillle, Calille, toisinaan taas Mavenille, jolle hänet vasten omaa tahtoa kihlattiin. Unohtamatta tietenkään kotipuoleen jäänyttä Kilronia, jonka kanssa nainen haaveili salaa vanhenevansa. Vähemmästäkin menisi ihmispoloisen pää sekaisin. Etenkin kun tuntuu, että jokaisella linnan asukkaalla on omat salaisuutensa. Siinä Mare ei eroa muista.

Kirja pitää mielenkiinnon yllä paitsi erikoisella maailmallaan ja värikkäällä henkilögalleriallaan (osaa hahmoista vihasin aidosti, joitain rakastin sydämestäni ja toisista jouduin muuttamaan mieltäni kolmesti) myös jatkuvasti yllättävällä juonella.  Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun huomasin kysyväni ääneen: ”MITÄ?!”

Aveyrad kuvaa hienosti hahmojensa henkistä kasvua ja muutosta. Hän opettaa lukijalleen, ettei mikään ole sitä, miltä näyttää. Hän pakottaa meidät kysymään:” Voiko kehenkään luottaa?”

Suosittelen kirjaa kaikesta sydämestäni kaikille fantasian ystäville! Minä puolestaan painun ostamaan jatko-osan.