Black Mirror on brittiläisen Charlie Brookerin luoma tv-sarja. Emmy-palkittu draamasarja alkoi 2011. Uusin 4. kausi on tullut loppuvuonna 2017 ja se on katsottavissa Netflixissä. Sarja koostuu erillisistä itsenäisistä jaksoista, joita kuitenkin yhdistää sama teema, joka tarkastelee fiktiivistä tulevaisuudenkuvaa. Nörttitytöt keräsivät tähän omat suosikkijaksonsa ja ajatuksia sarjasta.

TUULI:

Black Mirror on aikamme Twilight Zone tai Outer Limits. Huomionarvoista on, että sarjassa on pääosissa paljon naisia: traagisina hahmoina, arkisina selviytyjinä, pahiksina, sankareina. Perinteiset tarinatkin, kuten puhkikulunut ”mahtaakohan robotti rakastaa minua oikeasti” –murhenäytelmä tuntuvat heti tuoreemmilta kun A.I. onkin tavallinen mies eikä makeasti huohottava naisoletettu deittibotti tai oikutteleva käyttöliittymä.

Pitäisin sarjasta, vaikka jaksoja olisi tehty enemmän ja vähemmällä vaivalla, vanhaan kunnon ”monster of the week” –tyyliin. Black Mirrorin heikkous on se, että mitä enemmän jaksoja on nähnyt, sitä enemmän tieteisdystopiat muistuttavat toisiaan. Pari selkeästi toistuva teemaa ovat digitaalisesta ympäristöstä riippuvan identiteetin hauraus ja ihmisarvon tai ihmissuhteiden merkityksen väheneminen maailmassa, jossa elämä on algoritmien ohjaamaa ja hallitsemaa.

Black Mirrorin jaksot ovat pitkiä ja joitain niistä hiljentyy katsomaan kuin elokuvaa. En yleensä välitä romansseista, mutta San Junipero oli niin valloittava jakso, että se imaisi minut mukaansa. Tarinassa kaksi naista kohtaavat toisensa ja tutustuvat vuosikymmenten vilistessä ohi silmien. Onko kyse aikamatkailusta vai vampyyreista vai mistä? Tunnelma on unenomainen, näyttelijät sympaattisia ja stoori katkeransuloinen.  Tämä kyseinen jakso räjäytti internetin keskustelupalstat. Kriitikot rakastivat sitä, ja sitä pidetään ehkä parhaana Black Mirror –jaksona koskaan. Tästä on vaikea olla eri mieltä.

 

NIINA TOLONEN:

En kiinnostunut Black Mirrorista vielä ekan kauden aikana, vaikka ystäväpiirissäni siitä jo silloin puhuttiin. Sarjan ensimmäinen jakso oli niin kauhea, että vasta toisen tai kolmannen kauden aikana palasin katsomaan lisää. Onneksi niin, sillä sen verran hienoja tarinoita on sarjassa nähty myöhemmin. Moni jakso tuo mieleen lapsuuteni suosikkisarjan Äärirajoilla (The Outer Limits) 1990-luvulta.

Ensimmäisellä kaudella on vain kolme jaksoa, joista toinen, Fifteen Million Merits jäi kiinnostavimpana mieleen. Sarjan parhaat jaksot ovat kuitenkin myöhemmillä kausilla. Toisen kauden ehdoton suosikkini on ensimmäinen jakso, Be Right Back. Se kertoo naisesta, jonka poikaystävä kuolee yllättäen. Surutyötä varten hänen ystävänsä ehdottaa, että nainen lataisisi appsin, joka olisi kuin keskustelisi kuolleen läheisensä kanssa. Lopulta nainen päätyy tilaamaan androidin, joka näyttää kuolleelta mieheltä, ja johon on ladattu somen ja kotivideoiden perusteella rakennettu persoonallisuus. Jakson surullisuus, mielenkiintoinen sovellus- ja robotiikkakehitys ja yllättävä loppuratkaisu tekevät tästä yhden parhaista koko sarjasta.

Kolmannella kaudella jaksoja on jo kuusi ja niistä peräti puolet todella hyviä. Ensimmäinen jakso, Nosedive, kertoo pelottavan uskottavasta somekeskeisestä tulevaisuudesta, jossa kaikesta tekemisestä annetaan pisteitä toisille ihmisille. Niin asiakaspalvelija, tuntematon ihminen kadulla kuin paras ystävä voivat jaettujen kuvien tykkäämisen tai vaikkapa satunnaisen hymyn pisteyttämisellä nostaa tai laskea toisen sosiaalista statusta. Kaikki tietenkin eskaloituu sarjalle tyypillisellä, mutta yllättävällä tavalla. Hienoa leikittelyä nykyteknologian ja somen kääntöpuolesta. Kolmannen kauden kaksi muuta ansioitunutta jaksoa ovat sarjan toinen ja viides jakso eli Playtest ja Men Against Fire. Ensin mainittu kertoo miehestä, joka päätyy testaamaan uudenlaista peliteknologiaa, joka ei pääty aivan toivotulla tavalla. Jälkimmäisessä sotilaat on uskoteltu tappamaan pahiksia, mutta todellisuudessa pahis onkin sotilas itse. Molemmissa jaksoissa teemana ovat lisätyn todellisuuden vaarat.

Neljännelläkin kaudella on kuusi jaksoa, joista puolet on nostettava esiin. Jälleen kerran kauden ensimmäinen jakso kerää suurimman potin, tällä kertaa parodioimalla vanhoja scifi-sarjoja. USS Callister muistuttaa nimittäin suuresti vanhoja Star Trek-jaksoja, joskin pienellä lisämausteella. Toinen jakso, Arkangel, on sekin lisätyn todellisuuden kanssa leikittelyä. Tällä kertaa kyseessä on vanhemman lastaan kohtaan tuntemasta tarpeesta suojella tätä ihan kaikelta. Lapsen päähän asennettu laite mahdollistaa ikävien asioiden piilottamisen tämän silmiltä. Mainiota pohdintaa siitä, mitä kaikkea vanhempi saa kontrolloida ja mihin tulisi piirtää rajat. Viimeiseksi, mutta ei vähäisimmäksi on vielä mainittava neljännen kauden neljäs jakso, Hang the DJ. Sen kuvaamassa maailmassa parisuhdevalintoja tehdään yhteensopivuutta laskevan sovelluksen avulla.

Jos pitäisi nimetä kolme parasta jaksoa, valinta olisi helppo. Be Right Back, Nosedive ja USS Callister saavat minulta korkeimmat arvosanat. Jostain syystä paljon pidetty San Junipero ei minulla nouse parhaimmistoon, vaan jää keskitason harmauteen. Vain pari Black Mirrorin jaksoa on ollut oikeasti huonoja tai vähemmän kiinnostavia, tällaisia ovat mm. ensimmäisen kauden ensimmäinen jakso The National Anthem, toisen kauden kolmas jakso The Waldo Moment ja neljännen kauden viides jakso Metalhead. Kaiken kaikkiaan kyseessä on erittäin onnistunut sarja, joka ei toista itseään liikaa ja vaikka jokaiseen jaksoon suhtautuu kuin R.L. Stinen kirjaan, jonka lopussa on yllättävä, kaiken muuttava käänne, on katsominen aina mielekästä. Toivon tälle sarjalle pitkää ikää ja useita kausia.

 

KATJA ARGILLANDER:

Minun mielestä Black Mirror- sarjassa on hyvää sen kaksijakoisuus. Toisaalta sarja on äärimmäisen ahdistava, mutta toisaalta tarinat ovat nerokkaita ja kiehtovia ja toisinaan jopa hieman satiirisia.  Tarinat leikkivät ajatuksella siitä, että mihin teknologian kehittyminen voi pahimmillaan johtaa. Mitä tapahtuu, kun ollaan tilanteessa, jossa joku muu ohjaa tekemisiämme ja toimintojamme.  Mihin maaima ja ihmiset joutuvat tulevaisuudessa ja miten eri asiat vaikuttavat tekemisiimme ja tapahtumiin. Tarinat ovat ajatuksia herättäviä ja osa hyvinkin synkkiä, mutta samalla niissä on oivallus neroutta ja mustaa huumoria.

Jaksoista on minulle itselle jäänyt mieleen eniten ehkä Nosedive, joka on oikeastaan hyvinkin ajankohtainen jakso. Se muistuttaa siitä, että mihin nykyinen sosiaalisen median klikki- ja tykkäyskulttuuri voi pahimmillaan johtaa. Ei siitä ainakaan hyvää seuraa. Yksi jaksosuosikki on 2.kauden avausjakso Be Right Back, joka on kaunis ja herkkä tarina kuolemasta, yksinolosta ja elämän jatkumisesta. Jakso on surullinen, mutta samalla positiivinen. Vuoden 2014 joulujakso White Christmas on monitasoinen kertomus ja hyvinkin rankka jakso. Se tarjoaa sopivasti vastapainoa joulun hössötyksille.  Tarina kertoo siitä, miten teknologia pahimmillaan pystyy ohjaamaan ihmisistä ja kuinka muiden toiminta vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu. Viimeisimmästä kaudelta suosikiksi nousi Crocodile. Se on kuvaus siitä, että mitä tapahtuu kun kohtalo puuttuu peliin väistämättömällä tavalla ja miten eri tapahtumat vaikuttavat elämässä tehtäviin ratkaisuihin. Ja vaikka koko sarjan avausjakso The National Anthem menee jo ehkä mauttomuuden rajoille, niin se on jakso, mikä ei ikinä unohdu niin hyvässä kuin pahassakin. Kannattaa katsoa.