Siinä sitä nyt taas on, arviolta keskikokoisen marsun verran. Leikattua hiusta, siis. Olen jälleen kerran muuttanut mieleni sen suhteen, millaisen kuontalon haluan päänuppini koristeena pitää, ja käynyt saksituttamassa hiusten pituudesta reilumman puoleisesti pois. Olen aina ajatellut hiuksiani uusiutuvana luonnonvarana, eikä niillä ole loppujen lopuksi ihan niin suurta merkitystä. Yhdeksän millin siilistä alaselkään ulottuviin rastoihin ja kaikkea siltä väliltä, platinan vaaleasta vihreän kautta punamustaan – kaikkea tuota ja useampi erilainen välivaihe päässäni olevaan karvastoon on elämäni aikana ehtinyt mahtua. Lisäksi sekaan on mahtunut muutamakin tukkakriisi, bad hair day, kadotettu pinni ja katkaistu pompula. Unohtamatta “en enää koskaan leikkaa / värjää / mitäikinä” -lupauksia, joita on tullut lausuttua useammin kuin kehtaan myöntää.

 

Noin keskikokoisen marsun verran karvaa.

 

 

Pohdin erään kampaajareissun jälkeen pitemmän aikaa käsitettä “hiukset ovat naisen kruunu”. Oma kruununi oli siinä vaiheessa epäsymmetrisesti leikattu, punainen ja ulkona vallinneiden sääolosuhteiden johdosta auttamattomasti pystyssä. Päätin kysyä aiheeseen liittyviä mielipiteitä, kokemuksia ja pohdintoja Nörttityttöjen muilta bloggaajilta, ja sain ilahduttavan paljon vastauksia.

 

Pitkää, lyhyttä tai jotain siltä väliltä – hiukset ovat osa identiteettiä

 

Minulla on kirjaimellisesti persukseen asti pitkä, ja vieläpä varsin paksu letti. Kyseinen letti on ollut niinkin lyhyt kuin olkapäille viimeksi noin 15 vuotta sitten. Hiukset eivät välttämättä ole naisen kruunu, mutta minun kruununi ne ovat, suorastaan osa identiteettiä, ja pidänkin hiuksistani suorastaan neuroottisesti huolta. En lämpökäsittele, en värjää, en tupeeraa, en harjaa märkänä ja pyhkeellä hinkkaamisestakin olen opetellut eroon. Ja hoitoainetta kuluu.

Osa tästä neuroottisesta huolehtimisesta johtuu puhtaasti siitä, että tiedän ihmisten olevan kateellisia hiuksistani.

Viimeaikoina olen kuitenkin ollut ihan vähän kyllästynyt luonnontilaisiin hiuksiini, ja haaveilin pitkään shokkiväristä osaan hiuksia. Keräsin rohkeutta ja selvitin mahdollisimman hellävaraista vaihtoehtoa, joka myös kuluisi pois sitä mukaa, kun alkaisin kaivata taas alkuperäistä väriä. Kampaajaystävän kanssa päädyttiin lopulta hoitavaan suoraväriin, joka laitettiin hiuksiin ilman esikäsittelyä. Lopputulos oli kirkuvan pinkin sijaan todella haalea (joskin todella trendikäs) ruusukultainen vivahde, joka sekin hävisi kahdessa pesussa. Söpö, mutta ei todellakaan sitä, mitä haettiin.

Ehkä ajoittainen lämpökäsittely tai märkien hiusten harjaaminen ei sittenkään ole hiuksille niin rankkaa, kuin sampoomainosten ja “Kaikki nämä asiat tuhoavat hiuksesi” -otsikoiden (esim: https://www.is.fi/mystyle/art-2000000862179.html) perusteella voisi kuvitella. (Reetta)

 

Minulla on ristiriitainen suhde hiuksiini: toisaalta koen olevani aivopesty siihen, että “hiukset ovat naisen kruunu”, ja että minulla pitäisi olla edes jonkinlaiset hoidetut hiukset, ja toisaalta haluaisin leikata ne kokonaan pois ja olla pohtimatta niitä enää koskaan. Olen pari kertaa elämässäni leikannut siilin tai sivusiilin, mutta nykyään minulla on polkkatukka. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, etten laita hiuksiani joka päivä, lähinnä vain kampaan ne ja leikkautan puolen vuoden välein. Selitän itselleni, että minulla on parempaakin tekemistä kuin hiukset, ja niin onkin, esimerkiksi aamuisin nukkuminen. Silti on ehkä helpompi mennä heteronormatiiviseen työpaikkaan ja harrastuksiin polkkatukassa kuin siilissä tai kaljuna, hmm. (Anna)

 

En ajattele, että hiukset olisivat naisen kruunu. Vastentahtoisesti minun täytyy kuitenkin myöntää, että olen alitajuisesti omaksunut moisen ajattelumallin. Suhtautumiseni hiuksiini on aina ollut ristiriitainen. Teini-ikäisenä olin ylpeä pitkästä ja kiiltävästä tukastani. Minua ei muuten pidetty kovin naisellisena ja kauniina, mutta hiuksistani sain kehuja. Pitkän aikaa pidin niitä viehättävimpänä osana itsestäni. Samaan aikaan kuitenkin tarkastelin lettini kuntoa kriittisin silmin: aina se oli liian sähköinen, litteä ja epämuodikkaasti leikattu. En ole koskaan oppinut tekemään kampauksia kovinkaan ketterästi. Se harmitti vietävästi yläasteikäisenä, koska olisin halunnut hiusteni näyttävän siisteiltä ja laitetuilta.

Minulla tuntuu olevan pitkähiuksisen identiteetti. Olen leikannut pariin kertaan tukkaani lyhyemmäksi, mutta päädyn aina kasvattamaan sitä takaisin. Viimeisin harppaus tapahtui vuoden 2016 joulukuussa. Pohdin pitkään ja hartaasti hiusteni leikkaamista polkkamittaisiksi, ja lopulta toteutin pitkäaikaisen mielihaluni. Lopputulos oli tosin hieman kaavailemaani pidempi, koska rohkeuteni ei loppujen lopuksi riittänyt pyytämään kampaajalta lyhyempää leikkausta. Minulla ei ole koskaan ollut puolipitkää lyhyempää hiusmallia. En tiedä miksi. Ajattelin, että hiusten leikkaaminen toisi itsevarmuutta ja irrottautumista vanhasta, mutta mitään erityistä muutosta ei tapahtunut.

Ehkä mieltymykseni pitkään tukkaan johtuu siitä, että se on suhteellisen helppo kietaista pois tieltä. Pidän harvoin hiuksiani auki, koska en voi sietää sitä, miten ne liimautuvat kasvoille ja tuntuvat olevan aina tiellä. Lyhyitä hiuksia on hankala saada kietaistua nopealle, korkealle sotkunutturalle, joten on parempi vaihtoehto pitää pitkää tukkaa. Aivan lyhyttä tukkaa en halua, koska se ei tunnu minulta. Hassua, miten hiusmallikin voi olla osa identiteettiä. (Nita)

 

Pienin askelin kauemmas konservatiivisuudesta – aina voi kasvattaa uudestaan

 

Olen suurimman osan aikuisikääni pitänyt hyvin konservatiivista tukkaa: keskipitkästä pitkään, tummanruskean eri sävyissä, välillä pari vuotta blondiksi korventaen. Opiskelinhan sentään oopperalaulajaksi, ja alan tyyli-ihanne ei todellakaan suosinut erikoisempia ratkaisuja. Luovuttuani klassisen musiikin urasta ajattelin pitkään, että olen jo “liian vanha” tekemään mitään villiä päälleni; olinhan sentään jo kolmenkympin rajapyykin ylittänyt. Lopulta kuitenkin omat identiteettipohdinnat veivät voiton pelkuruudesta.

Läträsin ensin vajaan vuoden erilaisilla shokkiväriyhdistelmillä kuitenkaan vielä leikkaamatta hiuksiani. Kirkkaanpunaista, turkoosia, pinkkiä, violettia… On ihan mahtavaa katsoa peiliin ja ilahtua joka kerta.

Seuraava looginen askel oli sivusiili. Olin vatuloinut sen ajattamista jo vuosikausia. Keksin kaikenlaisia tekosyitä kuten painon ja pään muodon, tai sen, että identiteettipohdintani maagisesti paljastuvat kaikille, jos he näkevät minulla yhtään lyhyempää tukkaa. Lopulta tilaisuuden tullen kävelin kampaajalle ja pyysin surauttamaan undercutin, ei vain sivulta vaan koko matkalta. Päälle jäi leukamittainen pinkki-violetti huitula jonka voin fiiliksen mukaan joko loihtia naiselliseksi kiharaunelmaksi tai vetäistä vahalla taakse.

En ole koskaan ollut tyytyväisempi hiuksiini. Jos tämä on sitä iän tuomaa itsevarmuutta mikä sanoo, että muiden mielipiteillä ei ole mitään väliä, niin otan sen mielelläni vastaan. (Alix)

 

Olen aina ollut onnellisessa asemassa, nimittäin äitini asenne oli “se kasvaa takaisin”. Tämän ansiosta olen voinut kokeilla hiuksillani. On ollut keesi, pitkä, lyhyt, vihreä, musta (ei enää ikinä), punainen, useampi värinen, liukuvärjätty ponitukka ja kokeilut jatkuvat. Huomaan myös että siinä missä kuulemma iän myötä kokeilujen pitäisi vähentyä ja oma tyyli löytyä, mutta kukkaset mitään sellaista.

Kannustan kokeilemaan rohkeasti itseä kiinnostavia malleja ja värejä, sillä se kasvaa takaisin. (Jenni)

 

Vaan entäs jos ei kasvakaan? Mahdollinen ratkaisu: peruukki.

 

Minulle oli kamala kriisi, kun useampi vuosi sitten osa hiuksistani lähti tuppoina voimakkaan lääkekuurin seurauksena. Toisen lääkityksen takia tilanne ei luultavasti tulisi paranemaankaan ja kun vielä oli alkanut pukata harmaata hiusta, tilanne tuntui vähän toivottomalta. En oikein muista, missä vaiheessa totesin, että edellä mainitut asiat eivät ole niin iso juttu. Olin lakannut ajattelemasta, että naisilla tulisi olla pitkät hiukset, viihdyin hyvin lyhyessä kampauksessa ja koin, että ohuistakin hiuksista saa ihan kivan näköiset ilman suurempia kommervenkkejä.

En kaipaa aikaa jolloin minulla oli pitkät hiukset. Tokihan niistä olisi saanut jotain näyttävämpääkin aikaan kuin ponnari tai nuttura, mutta arjessa ei jaksanut eikä viitsinyt. Pidin niitä aina kiinni, koska muuten ne olisivat olleet silmillä ja suussa. En edelleenkään tajua, miten ihmiset pystyvät olemaan niin, että pitkät hiukset ovat auki. Eikö ne haittaa kaikkea tekemistä?!

Tunnustan ajatelleeni joskus, että hiukset todellakin ovat naisen kruunu ja että kaljuus on naisella vähän outoa, samoin kuin pitkät hiukset miehellä. Menin jopa niin pitkälle, että eräässä keskustelussa kerroin kaljujen naisten olevan minulle turn-off, vaikka pääasiassa olenkin kiinnostunut ihmisistä muutoin kuin ulkonäön perusteella. Eräs kalju ystäväni kertoi myöhemmin pahoittaneeni komentistani mielensä ja se herätti minut ajattelemaan asiaa tarkemmin ja miettimään, mistä nämä asenteet nousevat. Tunnistin joitakin ajatusmalleja ja olen koettanut pyristellä niistä eroon. En kyllä edelleenkään voi sanoa, että pitkät hiukset miehellä olisivat mieleeni, mutta nykyään bongaan siellä täällä kaljuja naisia, joita pidän tosi söpöinä 😉 (Tiina)

 

Hiukseni ovat aina olleet ohuet, mutta vuosien varrella ne ovat ohentuneet entisestään. Aivan kaput, kuin kapisen rotan turkkia. Olen lapsesta asti kammannut suurimman osan hiuksista toiselle puolelle päätä, jotta näyttäisi siltä että hiuksia olisi enemmän. Aika ajoin toispuoleisuus on tullut muotiin ja nytkin tunnen olevani taas muodissa kun teineillä on puolet päätä siilinä. Itse kerin itselleni säännöllisesti sangen punk-henkisen sivukaljun ja ehkä lopulta luovun hiuksista kokonaan.

Lohduttaudun ajattelemalla, että monet historialliset merkittävät hahmot ovat olleet masentuneita kaljuuntumisesta. Ehkä kuuluisin esimerkki on laakeriseppeleellä kaljunsa piilottanut Rooman keisari Julius Caesar, joka kuulemma käytti kaikenlaista hiiristä puserrettua tahnaa ja karhunrasvaa saadakseen hiuksensa taas kasvamaan.

Muinaisessa Egyptissä käytettiin peruukkeja, joilla piilotettiin kiiltävää kuuppaa. Noin vuoteen 1550 eaa ajoittuvan Ebersin papyruksen mukaan kaljuutta parannettiin mössöllä, jossa oli mm. krokotiilin, virtahevon, käärmeen ja vuorikauriin rasvaa, piikkisian karvaa unohtamatta.

Peruukkeja käytettiin myös Ranskan kuninkaan Ludvig XIII Oikeudenmukaisen esimerkkiä seuraten. Heikko hiuslaatu oli riivannut ranskan kuninkaita aina Kaarle Kaljupään ajoista lähtien. Hyvätukkaisetkin hovin jäsenet omaksuivat solidaarisuuden puuskassaan Ludvigin lanseeraman peruukkimuodin, joka vuoteen 1665 mennessä työllisti kokonaisen killan verran peruukintekijöitä. Trendi levisi Englantiin muiden kaljupäiden suureksi helpotukseksi.

Voisin omasta puolestani palata näihin puuteroituihin peruukkipäiviin. Toki peruukkien huoltamisessa on kova työ, ne ovat kalliita ja johtavat turhamaisessa ympäristössä ylettömään kilpavarusteluun, mutta karva on kivaa;  ollapa uudet hiukset viikon jokaiselle päivälle. (Tuuli)

 

Ja vielä pari sanaa miehistä

 

Olen aina pitänyt pitkähiuksisista miehistä ja Suomessa, tässä hevimusiikin luvatussa maassa, ei onneksi olekaan niin iso juttu, jos miehellä on pitkät hiukset. Ei esimerkiksi (toivottavasti) kovin usein ajatella, että pitkät hiukset vähentävät miehuutta, sillä ovathan metallibändien jäsenet varsin maskuliinisia ilmestyksiä. Puolisollani (mies) on alaselkään asti ulottuvat hiukset, itselläni (nainen) on puolittain sheivattu pää ja toisellakin puolella vain polkkapituinen karvoitus. Toki mieheni on saanut kuulla äidiltään nuorempana hiuksistaan, mutta nykyään tilanne on neutraloitunut. Myös minun äitini on kommentoinut hiusvalintojani vuosien varrella, etenkin kun 2009 leikkautin itselleni keesin. Mutta palatakseni mieheni hiuksiin: olimme muutama vuosi sitten talvella kävelemässä mieheni kanssa käsi kädessä kauppaan. Minulla oli kissankorvainen pipo, miehelläni vain korvaläpät, eli hiusten koko komeus oli nähtävissä. Kuulimme takaamme huudettavan: “Hyi, lesboja!” Koin hyvin moneen suuntaan haarautuvia ajatuksia mm. huvittumista siitä, että parrakasta miestäni luultiin takaapäin naiseksi, ärsyyntymistä, että yhä 2010-luvulla toisen ihmisen oletettu seksuaalinen suuntautuminen saa kanssaihmisissä tuollaisia reaktiota ja pahoitin myös mieleni, koska jossain, varmasti hyvin lähelläkin meitä asuu ihmisiä, jotka kokevat tällaista huutelua toistuvasti arjessaan. Hiukset ovat osa identiteettiä ja niillä tulee voida ilmaista itseään. Toivottavasti kukaan ei koe yhteiskunnan ns. normeja niin pakottaviksi, että luopuu minuudestaan ollakseen samanlainen muiden kanssa. (Kissanainen)

 

Cousin It:n pikkuserkku vai piiloutunut bloggaaja?

Jos haluat lukea siitä, miten hiuksiin on suhtauduttu Suomessa historian varrella, ja miten hiuksia kuvataan kansantaruissa, pistäydy Taivaannaulan sivulla Pitkätukkia ja lemmenloitsuja.