“Siis ei vittu sä oot kyllä ihan täyttä paskaa paskaa!”

“Saatana, että kuvottaa kaltaisesi ihmiset.”

“Ei Ylellä ole varaa palkata kuin halpoja apinoita!”

“Tapa ittes, idiootti!”

Ylläolevat kommentit ovat suoria lainauksia vihaviesteistä, joita eri yhteiskunnalliset toimijat ovat saaneet viime vuosien aikana. Neljä eri tapausta, joita yhdistää se, että he ovat kaikki naisia tai naisoletettuja. Joku on tehnyt töitä turvapaikanhakijoiden parissa, joku on maahanmuuttajataustainen, joku puolestaan tunnustautuu feministiksi. Lainaukset ovat Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon kirjasta Vihan ja inhon Internet ja ovat siitä kevyimmästä päästä.  Kyseessä on sarjakuvan keinoin kerrottu journalistinen teos, jossa tuodaan ilmi naisiin ja naisoletettuhin kohdistuvan vihan arkipäiväistymistä. Sarjakuvamainen kerronta on omiaan tuomaan kirjaan tiettyä keveyttä, mutta toisaalta tekee myös visuaaliseksi sitä, mitä nämä naiset ovat joutuneet kokemaan. Mistään kevyestä iltalukemisesta siis ei ole kyse.

Kirja on jaettu neljään eri osaan. Ensimmäisessä osassa on haastateltu vihaviestien uhreja heidän kokemuksistaan ja kerrottu “syitä” sille, miksi he ovat joutuneet nettivihan kohteiksi. Itseeni iski ehkä kovimmin Emmi Mustosen haastattelu. Mustonen on kuvataiteilija, joka suunnitteli alkuvuonna 2016 paidan teemalla “Kaikkien leijona”. Mustonen kuvaa Suomen vaakunaeläimen tummaihoisena, sateenkaarilippua kantavana sekä niqabiin pukeutuneena perinteisen leijonan rinnalla. Oman tulkintani mukaan Mustosen oli tarkoitus osoittaa, että Suomi ja suomalaiset ovat paljon monimuotoisempi kansa, kuin mitä ehkä yleensä ajatellaan. Kaikki eivät olleet samaa mieltä, vaan järjestelmällinen vihakampanja Mustosta kohtaan alkoi. Häntä syytettiin muiden muassa “Suomen leijonan raiskaamisesta” ja hänelle toivottiin kuolemantuomiota. Vain parin piirrustuksen tähden.

“Someraivo jatkui noin kuukaudenpäivät. Innokkaimmin asiaa pui Facebookin Rajat kiinni-ryhmä, jossa haaveiltiin taiteilijan kohtaamisesta pimeällä kujalla. Mustonen kärsi unettomista öistä. Samaan aikaan Rajat kiinni-porukka osoitti Mustosen kotikaupungissa mieltään naisrauhan puolesta.”

Kirjan toisessa osassa on haastateltu tutkijoita sekä poliisia. Myös tämä on surullista luettavaa. Verkkoviha ja sekä poliisille tulleet vihapuheeseen liittyvät rikosilmoitukset ovat lisääntyneet. Nykykulttuurintutkija  Tuija Saresman mukaan ilmiö liittyy traditionalismin nousuun, ja on käytännössä valkoisten heteromiesten vastaisku muuttuvalle maailmalle. Vihaajat perustelevat rasismiaan ja muukalaisvihaansa sillä, että haluavat suojella naisia raiskauksilta ja väkivallalta ja seuraavassa käänteessä haluavat laittaa kanssaan erimieltä olevat naisten kuriin vaikka sitten väkivallan keinoin.

Mitä poliisi sitten tekee? Poliisi perusti maaliskuussa 2017 valtakunnallisen vihapuhetutkintaryhmän, joka keskittyy tutkimaan lähinnä rasistisen vihapuheen piiriin kuuluvia tapauksia. Valitettavasti naisvihaan liittyvä vihapuhe ei tule vihapuhetutkintaryhmälle, sillä sukupuoli ei ole koventamisperuste rikokselle. Tällaiset ilmoitukset menevät paikalliselle poliisille, joka tekee päätöksen tutkintapäätöksestä.

Kolmas osa keskittyy vihaajiin ja heidän käyttämiinsä häirintämenetelmiin. Menetelmille yhteistä on yritys saada kohde näyttämään huonolta, pelottelu sekä alistaminen. Kohteen yhteystietoja jaetaan ja mahdollisesti painostetaan jopa työnantajaa. Toiminta on joukkoistettua ja suunnitelmallista.

“Esimerkiksi Meksikossa on jo yrittäjiä, jotka myyvät hatemob-verkostojaan poliitikoille. En usko, että menee kovin pitkään, ennen kuin tällaisia palveluja voi ostaa Suomessakin.” – Saara Jantunen, sotatieteen tohtori ja disinformaation tutkija

Millainen on sitten tyypillinen verkkovihaaja? Kirja tekee jaon kahden eri ryhmän välille, trollit ja nettihäiriköt. Trollit ovat tyypillisesti “kakaroita tai kakaramaisia aikuisia”, jotka toimivat käytännössä oman huvinsa vuoksi. Tämä käy ilmi kahden entisen trollin haastattelusta. Rasistisia ja misogyynisiä viestejä lähettää sen sijaan yleensä keski-ikäinen tai vanhempi mies, joka toimii tunnekuohun vallassa. Kirjaan on otettu mukaan pari Niemisen käymää keskustelua vihaviestejä lähettäneiden henkilöiden kanssa. Kummassakin tapauksessa viestien lähettäjä kertoo, ettei tavoitteena ole hiljentää ketään, mutta heidän tulisi ajatella mitä kirjoittavat. Tässä tulee ilmi tietty ristiriita; viestien ei oleteta vaikuttavan eikä niillä pyritä hiljentämään ketään, mutta rivien välistä luettuna viesti on, että “en lähettäisi näitä sinulle, jos olisit hiljaa.”

Kirjan neljäs osa on ehkä se tärkein, eli miten tulee toimia, jos joutuu nettivihan kohteeksi. Tärkeintä on saada omat verkostot kuntoon, ottaa viestit talteen sekä tehdä rikosilmoitus. Nettivihan kohteelle koettelemus voi olla hyvinkin raskas. On tärkeää tehdä hänelle selväksi, että hän ei ole yksin. Meistä kukaan ei ole yksin.

Lähde: Feministinen ajatushautomo Hattu