Kuvituskuva. Naomi August.

Mikä ihmeen uskonnon uhri? Papin hyväksikäyttämä pikkupoika? Kymmenen lasta kymmenessä vuodessa synnyttänyt ehkäisykiellon alla elävä nainen? Rahojaan seurakunnalle lahjoittava hyvin menestyvä tyyppi? Kyllä, mutta myös ihan kuka tahansa meistä. Uskonnollinen hyväksikäyttö on monisyistä eikä vähiten siksi, että se tapahtuu suljetun yhteisön sisällä.

Viime aikoina mediassa on esiintynyt jonkin verran ihmisiä, joita on kohdeltu kaltoin uskonyhteisöissä. On puhuttu esimerkiksi jehovantodistajien ja lestadiolaisten keskuudessa esiintyvistä ilmiöistä, kuten yhteisön sisällä tapahtuneiden rikosten salaamisesta virkavallalta. Viime vuosina on ilmestynyt etenkin lestadiolaisuuteen pohjautuvia teoksia, sekä faktaa että fiktiota.  Vaikka keskustelu on painottunut yksittäisiin liikkeisiin, uhreja löytyy luultavasti lähes kaikista yhteisöistä, mutta erityisesti niistä, joissa yksilön oma ajattelu ja ns. terve järki halutaan kitkeä. Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan Suomessa on noin 1000 erilaista rekisteröityä uskonnollista yhteisöä. Käytän uhreja tuottavasta yhteisöstä tässä tekstissä myös termiä lahko sen lyhyyden vuoksi, vaikka tiedostan, että kaikki uskontojen uhrit eivät koe tulevansa lahkosta.

Lahkojen päähahmot ovat usein karismaattisia puhetaitoisia ihmisiä, joiden kelkkaan on helppo lähteä. Koukuttaminen lähtee pienestä. Alkuvaiheessa ihminen toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi, kutsutaan tapahtumiin ja kaikki on kaikin puolin ihanaa. Pikkuhiljaa mukaan tulee sääntöjä. Aluksi niiden rikkomisesta ei seuraa suuria rangaistuksia, ihmistä vaan opastetaan yhteisön tavoille. Myöhemmin häneltä aletaan edellyttää suurempaa ajallista ja/tai rahallista panosta. Jossakin vaiheessa ihminen alkaa epäillä, onko kaikki ihan kunnossa. Toisilla epäily johtaa irtautumiseen, toisilla entistä vahvempaan sitoutumiseen. Irtautuminen voi olla kerrasta poikki -tyylinen tapahtuma, toiset vetäytyvät hiljalleen eroon. Henkilö voi olla yhteisön jäsen, muttei koskaan osallistu tapahtumiin.

Oman kappaleen ansaitsevat lahkoon syntyneet ihmiset. Heillä sosiaalinen elämä on aina ollut uskonyhteisössä eivätkä he tiedä, millaista elämä on sen ulkopuolella. Kun lapsesta lähtien “kasvetaan uskoon”, ihmisen minuus muokkautuu seurakunnan oppien mukaan. Arvot ja asenteet omaksutaan jo pikkulapsina, ja on täysin normaalia toimia valtaväestöstä poikkeavalla tavalla. Uskovaiset lapset saattavat olla koulukiusattuja, mutta vanhemmat kehottavat vain kääntämään toisen posken, kuten esimerkiksi Raamattu opettaa. Uskon vuoksi on ihan hyväksyttävää vähän kärsiä. Kun koko arvomaailma perustuu uskonnon varjossa tehtyyn kasvattamiseen, voi vain kuvitella, miten kauaskantoisia seurauksia sillä on.

Jokaisella on oikeus uskonnonvapauteen, mutta lahkot kääntävät tämän ajatuksen nurin päin: lahkolla tulisi olla enemmän oikeuksia yhteiskunnassa, ei ihmisellä. Eroa harkitsevasta ihmisestä pidetään herkästi kiinni kynsin ja hampain. Usein ero pyritään estämään pelottelemalla. Eroa harkinnut jäsen voi saada esimerkiksi yöllisiä puhelinsoittoja, joissa uhkaillaan ikuisella helvetillä. Joissakin yhteisöissä on käytössä ns. karttamissääntö, jossa liikkeestä eronneen kanssa ei olla enää missään tekemisissä. Tällä pyritään osoittamaan, että uskosta luopuminen vahingoittaa sekä ihmistä itseään että tämän läheisiä. Katsotaan myös, että luopio voi vetää mukanaan esimerkiksi perheenjäseniään.

Kuvituskuva. Daniel Tafjord.

Jos mietit, onko ystäväsi uskonnon uhri, pysy hänen ystävänään. On tärkeää, että lahko ei täytä ihmisen koko elämää, vaan kontakteja on myös sen ulkopuolella. Keskustelkaa myös uskonnosta, mutta älä jyrää tai halveksi. Perustele mielipiteesi asiallisesti. Hanki tietoa yhteisöstä, jossa ystäväsi on mukana. Ota puheeksi myös, jos hän alkaa käyttää holtittomasti rahaa (mukaan lukien lainat, lainojen takaamiset, testamentit) yhteisön hyväksi. Hae itsellesi apua, jos koet, että huoli ystävästäsi käy turhan raskaaksi kantaa yksinään.

Usein ihminen on sokea omalle tilanteelleen. Ulkopuolinen huomaa merkkejä huomattavasti aiemmin. Irtautuminen on kuitenkin samanlainen valinta kuin muidenkin elämänmuutosten tekeminen: ihmisen pitää itse olla motivoitunut siihen. Irtautuminen on raskas prosessi. Yhteisön opit ovat tarttuneet tiukasti ja joillakin koko elämä saattaa mennä uusiksi, kun kahleet irtautuvat. Vielä vuosien jälkeenkin jokin tilanne saattaa herättää muistoja tai vääristyneitä käyttäytymismalleja. Useimmat uhrit kokevat hyötyvänsä terapiasta, mikäli terapeutti ymmärtää ilmiötä. Tämä on onneksi nykypäivänä hyvin tunnistettu asia.

Kuvituskuva. Clem Onojeghuo.

Suomessa uskontojen uhreja ja heidän läheisiään varten on perustettu Uskontojen uhrien tuki UUT ry, jonka juuret ulottuvat 80-luvulle. Ylen Kansanradio-ohjelmassa 1987 haastateltiin entisiä mormoneja ja Jehovan todistajia, minkä seurauksena joukko entisiä uskovaisia eri yhteisöistä kokoontui kesällä Tampereella. Tämä oli alkusysäys yhdistyksen syntymiselle. UUT toimii yhteistyössä muiden ihmisoikeusjärjestöjen ja mielenterveyttä tukevien järjestöjen kanssa, ja sen toiminta on avoin kaikille, joita aihe koskettaa.

Suomenkielistä kirjallisuutta:
Miettinen, Terho & Pelli, Raija: Harhaanjohtajat. Vahvassa uskossa. Docendo 2017.
Rauhala, Pauliina: Taivaslaulu. Gummerus 2014.
Rova, Maija-Leena: Uskonsota keittiössä. Vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneiden kokemuksia. Gummerus 2016.
Ruoho, Aila. Päästä meidät pelosta. Hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä. Nemo-kustannus 2013.
Villa, Janne: Hengellinen väkivalta. Kirjapaja 2013.

Nörttityttöjen kokemuksia

Jokainen kokemus uskontojen uhriksi joutumisesta on yksilöllinen. Tässä on joitakin kertomuksia aiheesta.

Nimimerkki T kirjoittaa omista kokemuksistaan karismaattisuuden parissa:

Synnyin karismaattiseen liikkeeseen kuuluvaan perheeseen. Pienestä pitäen kuljin seurakunnan tapahtumissa, opettelin raamatunjakeita ja tein parannusta synneistäni eli kerroin jollekin, mitä pahaa olin tehnyt, kaduin niitä ja sitten tämä toinen rukoili puolestani. Jopa lapsia peloteltiin helvetin lieskoilla. Karismaattisuuteen liittyvät myös Uudessa Testamentissa esitellyt armolahjat: kielilläpuhuminen, profetiat, sairaiden parantaminen näin muutamia mainitakseni. Joissakin yhteisöissä ajettiin pahoja henkiä ulos tiloista tai ihmisistä. Kaatuminen rukousjonossa oli merkki pyhän hengen kosketuksesta.

Teini-iässä aloin kyseenalaistaa liikkeen opetuksia. Miten voin olla varma, että saarnapöntöstä puhuva ihminen kertoo oikean totuuden? Kun kyselin näitä nuortenilloissa ihan vilpittömin mielin, sain aina palautetta, että kyseenalaistaminen on epäuskon merkki. Myös jatkuva sääntöviidakko, joka ulottui ihan joka elämänalueelle, tuntui aluksi ihan normaalilta elämältä (“meitä koitetaan vaan ohjata elämään parempina kristittyinä”), mutta alkoi teini-iän myötä ahdistaa. Maallisia harrastuksia ei saisi olla, ainakaan paljoa. 90-luvulla larppaaminen luokiteltiin synniksi, samoin Harry Potter -kirjat saivat ilmestyessään tuomion, koska niissä kirjoitettiin noituudesta.

Kontrolli koski hyvin arkisia asioita: ihmisten odotettiin antavat kymmenykset tuloistaan seurakunnalle. Kyllä, siis 10 % viikkorahasta, palkasta tai päivärahasta tuli antaa seurakunnalle, sillä “iloista antajaa Jumala rakastaa”. Saimme paljon seurusteluopetusta ja suorastaan listoja siitä, mitä vastakkaisen sukupuolen kanssa saa ja ei saa tehdä. Homosuhteet tuomittiin, tietenkin. Itsetyydytyksen katsottiin olevan pahasta, koska siihen liittyy fantasioita. Seksi kuului avioliittoon ja täten myös tamponeja käyttävät tytöt saivat pahoja katseita osakseen. Immenkalvoahan ei voi olla jäljellä, jos niitä käyttää, ja näin ollen ei voida varmistua tytön neitsyydestä. Lienee sanomattakin selvää, että moni pari menee naimisiin todella nuorena saadakseen “virallisen luvan” seksille. Mitä näistä liitoista tulee, en uskalla arvata. Seurusteluaikaakaan ei tulisi pitkittää, koska kiusaukset kasvavat.

Kymmenyksien lisäksi meidän odotettiin antavan panostamme seurakunnan toimintaan. Seurakunnilla oli palkattua työvoimaa yhdestä muutamaan: saarnaaja tai pari ja ehkä nuorisotyöntekijä. Kaikki muu toimi vapaaehtoisvoimin. Äitini oli töissä keittiöllä ja isä teki vuoroja vahtimestarina. Minä opetin pyhäkoulussa, olin isosena leireillä ja osallistuin musiikkitoimintaankin. Palkatta. Ev.lut. kirkossa riparin isoset saavat sentään palkkaa työstään, minä maksoin usein saman osallistumismaksun kuin leiriläiset. 

Kyseenalaistuksesta ei ollut pitkä matka ensimmäisiin irtautumisyrityksiin, jotka kaatuivat aina siihen, että kaveripiiri koostui lähinnä uskovaisista nuorista. Lopullinen ero tapahtui kuitenkin, kun muutin toiselle paikkakunnalle opintojen perässä. En yrittämisestä huolimatta oikein päässyt uuden paikkakunnan porukkaan sisälle ja kun kukaan ei kysellyt perään, oli helppo jättää menemättä. Tästä oli vielä pitkä matka henkiseen eroon. Kuolemanpelko voimistui fyysisen eron myötä. Heräsin joskus henkeäni haukkoen tarkistamaan, onko muut perheenjäsenet temmattu taivaaseen ja minä olen vain yksin jäänyt epäuskoisena, luopiona, tänne.

Nyt kun olen ollut erossa liikkeestä yli 15 vuotta, hengitän vapaammin. Uskon edelleen Jumalaan ja rukoilen, mutta sen sijaan, että jatkuvasti pelkäisin helvettiä, tiiliskiviä taivaasta tai erottamista uskonyhteisöstä, koen, että minun Jumalani on rakkaus: kelpaan omana itsenäni eikä minun tarvitse alistaa jumalasuhteeni arviointia kenenkään alle. Se on minun yksityinen asiani.

Anonyymi kertoo jehovan todistajiin kuuluvasta koulukaveristaan:

Peruskouluaikana rinnakkaisluokallani oli tyttö, jossa en itse ensin ajatellut olevan mitään kummallista tai meistä muista poikkeavaa. Jossain vaiheessa levisi huhu siitä, että tyttö ei laula musiikin tunneilla joululauluja. Hän ei osallistu paljon onnea vaan -laulutuokioihin. Kukaan ei tiennyt, milloin tytöllä oli syntymäpäivä. Alakouluikäiselle näillä asioilla ei ollut suurtakaan merkitystä, mutta yläkouluun mennessä asiat muuttuivat. Tyttöä kiusattiin koulussa rankasti kaikesta, pukeutumisesta oikomisrautoihin, ja häntä puolustaneet joutuivat myös silmätikuiksi, ja yksi toisensa jälkeen tytön kaverit kaikkosivat. Hänelle jäi muutama läheisempi ystävä, jotka jaksoivat puolustaa häntä ja kertoa kiusaamisesta opettajille, kerta toisensa jälkeen. Opettajat eivät asiaan ensin puuttuneet, ja lopultakin puuttuminen oli tasoa “nyt pyydätte kaikki toisiltanne anteeksi ja olette kavereita”. Eihän siitä mitään tullut.<

Olin itse yksi niistä, jotka tytön kanssa ystävystyivät. Emme koskaan keskustelleet uskonnosta, mutta arvelumme saivat vahvistuksen kun meidät kutsuttiin ensimmäistä kertaa tytön perheen luo kylään: heillä ei ollut televisiota, ja keittiön työtasolla oli pinkka Vartiotorni-lehtiä.

Meitä ei koskaan yritetty tytön perheen toimesta käännyttää, meille ei tuputettu luettavaa eikä uskontoa otettu ikinä esille, kun kyläilimme perheen luona. Vastaanotto oli aina yhtä lämmin, ja vietimme perheen luona monta iltaa pelaten esimerkiksi Aliasta. Luulin, että tyttö oli perheessään onnellinen, he vaikuttivat yhteen hitsaantuneilta, unelmaperheeltä.

Totuus oli kuitenkin toinen. Ollessani lukiossa toisella paikkakunnalla sain kuulla, että tyttö oli yrittänyt lähteä liikkeestä. Hän oli halunnut elämällään muutakin kuin ovelta ovelle kiertelyä ja ulkopuolelta annettuja käskyjä. Lähtöyritys ei ollut onnistunut, hän palasi takaisin perheensä ja yhteisönsä luo. En ajatellut asiaa sen tarkemmin, ystävyytemme oli viilentynyt tuttavuudeksi yläkoulun päättymisen jälkeen. Olisi pitänyt soittaa, tai kirjoittaa.<

Abikeväänä tytön isoveli lähetti minulle kirjeen jossa hän kertoi tytön tehneen itsemurhan. Hänen sanojensa mukaan tyttö palaisi ikuisesti helvetin liekeissä, eikä hänellä enää ollut perhettä. Kirje tuntui tuolloin, ja tuntuu edelleen todella pahalta. Jo se, että joku päätyy tällaiseen ratkaisuun uskonsa takia. Ja se, miten oma perhe häntä tämän jälkeen kohtelee, millaiset muistot hänestä päällimmäisiksi jäävät. Tytöstä tuli omalle perheelleen luopio, petturi, saatanan kätyri. Näitä sanoja veli kirjeessään viljeli.


Olisinpa tiennyt asiasta. En tiedä, olisinko voinut auttaa, mutta olisin ainakin voinut yrittää.

Kuvituskuva. Jeremy Perkins.

Toinen anonyymi nörttityttö kertoo lapsuudenperheen vaikutuksista:

Perheessäni oli mitä ihanteellisin luterilainen kasvatus. Äiti oli töissä seurakunnassa ja  meidät lapset kasvatettiin alistuvaan ja kilttiin muottiin. Kävin koko lapsuuteni pyhäkoulussa, pukeuduin juuri kuin äitini halusi eli vaatimattomasti kirpparikuteisiin ja kävin kirkossa.

Äiti vetosi kasvatuksessa hyvin usein raamatusta löytyviin asioihin, enkä ole varma kuinka moni niistä tuli hänen ikävistä kokemuksistaan. Hänen “pakkomielteensä” ja raamattu tuntuivat kulkevan käsikädessä. Kiroilu oli myös hirveää, samoin päihteiden käyttö. Hän oli erittäin pinnallinen myös siitä, mitä vaatteita katsoi ja TV-ohjelmia, sekä kenen kanssa liikkui.

Kun muutin kaupunkiin, tajusin kuinka pihalla olin maailmasta, enkä osannut sinisilmäisenä maalaisjunttina kommunikoida, sillä äitini oli ollut aina se joka oli oikeassa, eikä lapsilla ollut sanavaltaa. Seksuaalinen minäkuvani oli myös vääristynyt. Poikien kanssa kommunikointi on ollut koko elämäni erittäin vaikeaa. Se aiheutti myös, että rakastuin kaikkiin miehiin/poikiin joilta sain läheisyyttä, sillä isänikään sitä ei antanut.

18-vuotiaana kerroin äidilleni etten kuuntele enää mitään jumalan toiveista ja näkymyksistä, saati ota mitään siunauksia vastaan. Erosin samalla myös kirkosta netin kautta. Olen etäinen yhä hänen kanssaan ja koen että molemmat vanhempani ovat jääneet vanhollisten aika-kaudelle, josta heitä on vaikea tavoittaa.

En usko näinä päivinä mihinkään ihmeempään, vaan uskon siihen mikä tuntuu oikealta. Lähinnä budhismin viisaudet, chakrat, meditoiminen ja muu hengellisyys pitävät minut tyytyväisenä elämästä.

Olen nähnyt, mitä uskonnot tekevät heikoimmille ihmisille ja kuinka niitä käytetään ihmisten muokkaamiseen ja muotoilemiseen. Kun kaverit alkavat puhumaan omasta uskonnollisesta vakaumuksestaan tai kasvatuksesta, sisälläni nousee lievä ahdistus ja ärsytys.  Yleensä silloin totean lyhyesti ja yrimekkäästi sen kuinka kyseinen aihe tuntuu ikävältä juuri näistä syistä, ja kuinka uskonnot ovat omasta näkökulmastani helppo tapa ohjata ihmisiä.