Viime toukokuussa moni jakoi Facebookissa ja sen ulkopuolella Anssi Järvisen blogikirjoituksen “Helsingin Sanomissa oli 13.5. kuolinilmoitus, joka sai ajattelemaan. Ja toimimaan.” Kirjoituksessa kerrottiin muun muassa, että “joka kolmas 20–29-vuotiaana menehtyneestä kuoli oman käden kautta”, ja että avun saaminen on usein vaikeaa tai vie aikaa.

Tässä kirjoituksessa Nörttitytöt kertovat, kuinka he ovat hakeneet ja saaneet apua. Toivomme kirjoituksen auttavan lukijoitamme, jotka mahdollisesti pohtivat avun hankkimista itselle tai läheiselle.

Kirjoitus julkaistaan Mielenterveyden keskusliiton Mielenterveysviikon (29.-26.11.2017) alla. Lisää Mielenterveysviikosta voit lukea MTKL:n nettisivuilta. Myös MTKL:n Facebook-sivut ovat vierailun arvoiset.

Kuva: Pixabay

“En edes tajunnut, mikä minua vaivasi, kun seitsemän vuotta sitten sairastuin masennukseen. Oloni oli huono koko ajan, enkä jaksanut tehdä yhtään mitään – varmaan juuri siksi vain tyydyin osaani, enkä vaivautunut miettimään, voisiko ongelmalle tehdä jotain. Tätä jatkui jonkin aikaa, kunnes ystäväni sekä siskoni suosittelivat minulle HelsinkiMission Nuorten kriisipistettä, jossa voisin puhua huolistani. Keräsin rohkeuteni ja soitin paikkaan, sain ajan varattua helposti. Kävin kriisipisteellä juttelemassa kerran viikossa suunnilleen vuoden verran. Jutellessani asiantuntijan kanssa aloin epäillä sairastavani masennusta. Kriisipisteen työntekijä ei voinut diagnosoida minua, mutta antoi minulle ohjeet, miten saada diagnoosin ja suositteli minulle psykiatria.

Olin kuullut paljon huonoja kokemuksia siitä, miten julkisella puolella kaikkia apua tarvitsevia ei välttämättä oteta tosissaan, joten valitsin yksityisellä puolella työskentelevän psykiatrin, jota kriisipisteen työntekijä oli minulle suositellut. Varauduin siihen, että joutuisin sielläkin taistelemaan diagnoosin saamiseksi, mutta psykiatri otti minut alusta asti tosissaan. Minut lähetettiin myös verikokeisiin, jotta varmistettaisiin, ettei minua vaivannut kilpirauhasen vajaatoiminta, jonka oireet ovat samantyyppiset kuin masennuksessa. Tulos oli negatiivinen, joten sain diagnoosikseni keskivaikean masennuksen. Psykiatri kysyi, haluaisinko terapian hakemisen lisäksi itselleni lääkityksen, mutta halusin ainakin aluksi pärjätä ilman. Psykiatri kunnioitti päätöstäni ja sanoi, että voin ottaa häneen yhteyttä, jos muutankin mieltäni.

Tämän jälkeen alkoi monimutkainen prosessi psykoterapiaan pääsyä varten. Kriisipisteen työntekijä auttoi minua koko prosessin ajan: hän neuvoi, miten hakea Kelan tukemaa terapiaa ja mistä ja miten etsiä sopivaa terapeuttia. Minulle ei tuottanut vaikeuksia valita minulle sopivaa terapiamuotoa, ja terapeuttikin löytyi yllättävän helposti. Kun rupesin täyttämään Kelan lomaketta, varasin sieltä konsultaatioajan, etten olisi aivan kysymysmerkkinä lomakkeen kanssa.

Aloitin terapian reilu viisi vuotta sitten ja se loppui kaksi vuotta sitten kestettyään siis kolme vuotta. Minulle riitti, että sain käydä keskustelemassa asioistani terapeutin kanssa, enkä tarvinnut lääkkeitä ollenkaan masennukseni aikana. Terapian lisäksi sain HelsinkiMission kautta itselleni tukihenkilön, jonka kanssa tapasin kerran viikossa ja pääsin harjoittelemaan hänen kanssaan sosiaalisia taitoja, jotka olivat päässeet rapistumaan vuosien varrella. Lisäksi minulla oli ihminen, jonka ansiosta poistuin kotoani muutenkin kuin velvollisuuksien sanelemana. Tukihenkilön kanssa yhteinen taival jatkui kaksi vuotta, mutta meistä tuli ystäviä ja olemme tekemisissä edelleenkin.

Kolmen vuoden terapian ja muun saamani avun jälkeen pystyin toteamaan hyvällä omallatunnolla, että olin parantunut masennuksesta.”
– Anonyymi

Kuva: Pixabay

“Kun olin nuori, sanoja “hakeudu hoitoon” käytettiin loukkauksena. Se oli aika kamalaa, koska ainakin minulla toimi päinvastaisena kehotuksena, ja siksi masennustani (oma termini, ei diagnoosi) ennättikin kestää reilusti yli kymmenen vuotta, ennen kuin kamelin selkä katkesi eräänä tammikuisena iltapäivänä.

Googlasin ja googlasin alueeni mielenterveyspalveluita, mutta en päässyt oikein mihinkään. Soitin moneen eri paikkaan, ja näin jälkikäteen ajateltuna on järkyttävää, kuinka monessa paikassa puhelimeen ei vastattu, minut käännettiin heti johonkin muualle edes ongelmaani kuuntelematta tai minulle kerrottiin, että minun pitäisi ottaa yhteyttä toisen tahoon – jossa ei vastattu tai oltu kiinnostuneita. Lopulta päädyin soittamaan oman alueeni terveyskeskukseen, ja vasta siellä minut otettiin tosissaan. Hoitaja, joka vastasi puhelimeen, oli hyvin ymmärtäväinen ja kuunteleva, ja teki kaikkensa, jotta saisin ajan seuraavalle päivälle – lopulta ainoa vaihtoehto oli kuitenkin samana päivänä. Takki päälle ja menoksi.

Lopulta päädyin puhumaan terveyskeskuslääkärin kanssa useita tunteja – rakennuksesta oli valotkin sammutettu, kun lähdimme pois. Vielä samalla viikolla kävin hakemassa apteekista lääkärin sinne soittaman reseptin, ja samassa kuussa pääsin terveyskeskuspsykologin tai -psykiatrin luokse. Myöhemmin kävin useammin keskustelemassa mielenterveyshoitajan kanssa, ja lääkäri vain määräsi lääkkeet. Reseptin uusin aluksi postitse ja myöhemmin kanta.fi-palvelussa, ja lääkäriä tapasin viiden minuutin ajan vuoden välein.

Minun osallani julkinen terveydenhoito oikeasti toimi. Sain apua, ja kaikki kohtelivat minua erinomaisen hyvin, kukaan ei pallotellut minua edestakaisin tai vähätellyt ongelmiani. Tunsin, että hoitaja välitti minusta ja tilanteestani. Kyllä, ratkaisu oli ensimmäiset pari vuotta vain lääkkeitä ja pari tapaamista hoitohenkilökunnan kanssa, mutta ne lääkkeet ja niiden tuomat muutokset elämässäni antoivat minulle voimaa ja jaksamista lopulta lähteä terapiaan. Mielestäni reseptin saamista julkiselta puolelta aliarvostetaan, kun kirjoitetaan, että joku sai vain reseptin eikä lainkaan terapiaa, ja unohdetaan, että lääkkeistäkin voi olla apua sellaisenaan. Minulle julkisen puolen apu kuuntelevine hoitajineen ja resepteineen oli ensiapu, ja myöhemmin jatkoin omillani.”
– Anonyymi

Kuva: Pixabay

“Avun hakeminen mielenterveysasioihin on ollut minulle sekä helppoa että vaikeaa. Teini-iässä joitakin vuosia vanhempi tuttava kertoi avoimesti terapiastaan, mikä auttoi minua hakeutumaan nuorisopsykiatrian matalan kynnyksen vastaanotolle, kun tuli mutkia matkaan. Sen sijaan parikymppisenä sosiaalityöntekijän toteamus “tuskin olet masentunut, kun vaikutat niin pirteältä” sai minut käpertymään pahaan olooni pitkäksi aikaa. En silloin tajunnut, että sosiaalityöntekijä ei ole mielenterveyden asiantuntija.

Julkisella puolella olen saanut apua pääsääntöisesti hyvin. Kaksi niistä lukuisista psykiatreista, joita olen tässä noin 20 vuoden aikana tavannut, on ollut hankalia. Eka kieltäytyi keskustelemasta lääkityksen muuttamisesta ennen kuin olin lopettanut imetyksen, toinen piti Kelan tukeman ja hyväksymän psykoterapiani viitekehystä turhana. Tällainen väheksyvä asenne ei minusta edistänyt hoitoa lainkaan. Päinvastoin. Onneksi en tavannut näitä ihmisiä kovin usein!

Viimeksi paikkakuntaa vaihtaessani jouduin jonottamaan useamman kuukauden päästäkseni jatkuvan hoidon pariin. Odotusaikanakin päivystys palveli erinomaisesti ja minulle kerrottiin moneen kertaan, että aina voi soittaa. Nyt käyn psykiatrisen sairaanhoitajan luona säännöllisesti ja saan yhteyden psykiatriin hoitajan kautta. Hoitajan tavoittaa virka-aikana kännykästä, saan tekstatakin. Päivystykseen voin edelleen soittaa tai mennä käymään 24/7. Lisäksi olen ollut mukana kahdessa suljetussa ryhmässä kohentamassa toimintakykyäni.

Koen, että olen todella etuoikeutettu. Sairauteni luonteen takia tulen aina kuulumaan erikoissairaanhoidon puolelle, asioitani ei tule hoitaa terveyskeskuksessa, missä ei yleensä ole riittävää osaamista. Tämä lukee ihan Käypä hoito -suosituksissakin. Silti samaa sairastavat toverit muualla Suomessa nakataan terveskeskuksen masennushoitajalle, jota saattaa nähdä parin kuukauden välein ja ihminenkin ehtii vaihtua sillä välillä.

On ihan riittävän raskasta olla pitkäaikaissairas, jonka toimintakyky on heikko. Hoidon laatu pitäisi taata, että sillä ei ainakaan hidastettaisi toipumista.”
– Anonyymi

Kuva: Pixabay

“Masennukseni alkoi opiskeluaikana. Siitä on nyt jo niin kauan, että on vaikea palauttaa mieleen sitä lamaannuksen tunnetta, ahdistusta, levottomuutta ja samaan aikaan voimattomuutta, jota tunsin joka päivä. En halunnut opiskella, en pystynyt istumaan luennolla, mutta en tiennyt mitä olisin tehnyt, jos en olisi luennolle mennyt.

Minulla laukaisin oli perheessä sattunut kuolemantapaus yhdistettynä liian suureen työmäärään ja liikaan opiskeluun. Jaksaminen ei riittänyt. En tiennyt mistä oli kyse tai en halunnut hyväksyä sitä. Tunsin häpeää ja uskottelin itselleni, että olen vain laiska, että minussa on vika, että pitäisi vaan yrittää enemmän, olla sitkeämpi, mutta en jaksanut.

En olisi hakenut apua silloin kun hain, ellei eräs ystäväni olisi soittanut minulle joka päivä ja kysynyt, olenko jo soittanut YTHS:n mielenterveyspalveluihin. Hänen tukensa ja rohkaisun ansiosta päädyin soittamaan ja sain YTHS:n kautta apua ja pääsin terapiaan.

Toipumisessa meni aikaa, kauemmin kuin oikeasti uskoinkaan, mutta terapian ja läheisteni tuen myötä olen nykyään työkykyinen ja hyvinvoiva ihminen. Tiedän olevani etuoikeutettu, sillä monet eivät pääse tarvitsemansa hoidon piiriin ehkä koskaan. Sen vuoksi minusta on erittäin tärkeää olla masentuneen ystävän tukena ja mahdollisuuksien mukaan tukea häntä myös hoitoprosessissa. Ole ystävälle tai läheiselle läsnä, se merkitsee jo paljon.”
– Anonyymi

Kuva: Pixabay

“Monelle avun hakeminen mielenterveysasioissa voi olla vaikeaa, varsinkin kun kuulee hurjia tarinoita kuinka jonot ovat pitkiä, hoitoon ei pääse ja pahimmillaan lääkärit eivät ota tosissaan. Onneksi on kuitenkin olemassa paikkoja, jonne pääsee ilman pitkiä jonoja ja jossa sinut otetaan vastaan avoimin mielin.

Mielenterveyden keskusliitto ja sen paikallisyhdistykset sekä valtakunnalliset ja alueelliset yhdistykset tarjoavat mahdollisuuden kohdata muita samanlaisessa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Yhdistyksissä on tarjolla keskusteluapua, vertaistukea, erilaisia ryhmiä jokaisen makuun. Ja mikä parasta, kaikki tämä on yleensä täysin ilmaista. Näihin paikkoihin ei myöskään tarvita lääkäriltä lähetettä, joten kynnys on siinä mielessä matala. Jokaisessa yhdistyksessä on ammattilaisia työntekijöinä, mutta vapaaehtoiset mahdollistavat monet toiminnot mitä yhdistyksillä on tarjota.

Itse olen vapaaehtoisena oululaisessa Hyvän mielen talossa. Siellä on todella paljon erilaista toimintaa tarjolla; koulutuksia, vertaistukiryhmiä, toimintaryhmiä. Lisäksi sieltä löytyy olohuone, jonne voi tulla hengailemaan, juttelemaan, pelaamaan lautapelejä, tai vaikka juomaan kupposen kahvia. Ovet siellä ovat avoinna kaikille.

Oman alueesi paikallisyhdistyksen löydät täältä: Mielenterveyden keskusliitto, Paikallisyhdistykset.”
-Merja

Kuva: Pixabay