Tuntematon sotilas -elokuvan kuvauksista. Kuvassa keskellä näyttelijät Marketta Tikkanen (Sirkka) ja Johannes Holopainen (Kariluoto). Kuva: Juuli Aschan © Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017

Miksi Tuntematon sotilas piti filmatisoida uudelleen? En voi olla ajattelematta, että siksi, että projektina se sai rahoitusta Suomi 100 -vuodelle. Toki klassikoista tehdään uusia versioita muutenkin, koska ne puhuttelevat aina vain uusia ihmisiä ja luonnollisesti elokuvantekijät haluavat tehdä puhuttelevista teoksista elokuvia. Suomessa toinen maailmansota on aiheena itsenäisyyden ja kansan myyttisiin mittasuhteisiin noussut kuva, joten tuntuu suorastaan vääjäämättömältä, että siihen palataan satavuotisjuhlan yhteydessä.

Kuinka tuore näkökulma tämä uusi versio sitten on, siihen en valitettavasti osaa sanoa mitään, sillä en (uskomatonta kyllä) ole lukenut Väinö Linnan kirjaa enkä katsonut aiempia kirjaan pohjautuvia elokuvia. Ainakaan Helsingin Sanomien arvostelussa ei löydetty elokuvasta uutta tulkintaa. Toisaalta lehdessä teilattiin myös alkuperäinen kirja sen ilmestyessä 1950-luvulla…

Tuntemattomasta sotilaasta on myös sanottava, että jos haluaa kertoa valkoisista heteromiehistä, kirja on oiva valinta. Ja ei nyt mitään ininää siitä, eikö mitään saa enää sanoa. Saa toki, mutta sitten ei voi teeskennellä, että ei olisi pönkittämässä elokuvateollisuuden keskittymistä valkoisten, heteroiden ja miesten tarinoihin. Vaikka olisi lisännyt tarinaan pari naishahmoakin.

Paula Vesalan Lyyti. Kuva: Juuli Aschan © Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017

Perheen vaikeneminen vaikeiden asioiden äärellä

Tuntematon sotilas on elokuvaprojektina osa mieskeskeistä elokuvakulttuuria, jossa kerrotaan miesten tarinoita miesten näkökulmasta ja naishahmoja ei juuri ole, nekin vähät sivuun työnnettyjä. Tässä Tuntemattoman sotilaan versiossa on tosin lisätty naisrooleja kirjaan verrattuna. Suurin muutos on Paula Vesalan Lyyti, joka on karjalainen perheen- ja maatalonemäntä ja jonka puoliso Antti Rokka on keskeisessä roolissa sotatoimien kuvauksessa.

Paula Vesala tekee hienon roolityön Lyytinä. Hahmon tilanne on vaikea puolison lähtiessä sotaan kerta toisensa jälkeen. Lyytin on huolehdittava yksin maatilasta ja lapsista sekä pelättävä, ettei puoliso ehkä tulekaan enää kotiin. Puolisoiden välinen rakkaus ja kumppanuus on käsinkosketeltavaa, mutta tunteistaan he eivät turhaan haastele elokuvassa. Lyyti toteaa vain pari kertaa, että ei kai Antin hyödytä enää sotaan lähteä, mutta muuten hahmo ei ilmaise suruaan eikä toisaalta iloaankaan miehen palatessa kotiin lomille. Hän vain luettelee, mitä töitä olisi tehtävä, vaikka kurkisteleekin Anttia keittiön ikkunasta kuin kallista aarretta ainakin.

Myöskään Antti ei pysty kertomaan kokemuksistaan sodasta, vaikka hänen raskasmielisyytensä tuleekin esille. Pariskunnan keskinäinen vuorovaikutus on kirjoitettu ja näytelty hienosti. Joku kriitikko valitti tämän juonen tuntuvan päälleliimatulta, mutta sitä se ei minusta ollut lainkaan, päinvastoin. Paula Vesalan esittämiä kotirintaman tuntoja on hienoa seurata. Eero Aho nähdään elokuvassa alasti saunakohtauksessa, mutta se ei vaikuta hänen hyvään roolityöskentelyynsä.

Lyyti (Paula Vesala). Kuva: Juuli Aschan

Haluaisitko ahdistua kolmeksi tunniksi?

Uusi Tuntematon sotilas on minusta hieno, laadukas elokuva, mutta se on todella ahdistava. Ajattelin jo elokuvateatterissa, että en halua nähdä sitä enää toista kertaa.

Ahdistavuuden tuovat elokuvaan sota ja sen päälle ajankuva. Sotimiseen liittyvä pelko ja ylempien totteleminen käskyjen järjettömyydestä huolimatta ovat lähes koko ajan läsnä. Henki on höllässä, ja mahdollisesti vielä kuolemaakin pelottavampaa on vammautuminen sekä sen tuoma kipu ja avuttomuus. Sotakuvaus tappamisineen on tietysti vielä kauhistuttavampaa siksi, että se on oikeasti tapahtunut.

Lisäksi teki pahaa melkein joka kerta, kun valkokankaalla näkyi naisia sotilaiden kanssa. Lottien saamasta kohtelusta tuli vahvasti mieleen #metoo-kampanjan kuvaukset asiattomasta kohtelusta, seksualisoinnista ja lähentelystä. Venäläisnaisten kohtelu on vielä kurjempaa.

Elokuvan vallitseva tunnelma aiheutti sen, että jos valkokankaalla näkyi naisia, olin aivan viattomankin kohtauksen aikana jännittynyt ja teki pahaa odottaessani, alkaako jotain kamalaa tapahtua.
 

Vera (Diana Pozharskaya). Kuva: Juha Mustonen

Sota ylittää inhimillisyyden rajat

Elokuva tuo katsojan lähelle sotatoimia. Konepistoolin lyhyt sarjatuli ja lukuisat lippaanvaihdot näytetään yksityiskohtaisesti. Vihollista ei juurikaan näy, eikä suojasta tulittavalle vastapuolelle oikein voi mitään, ennen kuin joku saa heitettyä poteroon kranaatin. Parissakin kohtauksessa näytetään saumaton yhteistyö juoksuhaudan vyöryttämisessä, kun toinen heittää kranaatin mutkan taakse ja toinen juoksee välittömästi räjähdyksen jälkeen ampumaan.

Välillä sota näyttäytyy kuin pelinä tai urheiluna, ja on helppoa ymmärtää sodan tai yksittäisten sotilaiden glorifiointia. On helppoa ihailla, jos joku onnistuu uhkarohkeassa tempussa tai tuhoaa taitavasti vihollisia. Eli on hyvä siinä, että tappaa ja aiheuttaa kärsimystä. Tätä ristiriitaa voi elokuvan aikana pohdiskella useammassa kohdassa.
 

Hahmot keventävät raakuutta

Näyttelijät ovat tässä leffassa enimmäkseen uskottavia. Aivan muutaman kerran dialogi kuulostaa oudon teennäiseltä, mutta johtuuko se sitten kömpelyydestä vai siitä että sen on tarkoituskin kuulostaa teennäiseltä, en tiedä. Pidin suuresti murteen käytöstä. Tosin välillä en itsekään saanut selvää, mitä hahmot sanoivat, mutta se oli silti mittavasti parempi vaihtoehto kuin reippaasti artikuloitu keinotekoiselta kuulostava kielenkäyttö.

Sirkka (Marketta Tikkanen). Kuva: Juuli Aschan

Hahmot tuovat raakaan aiheeseen välikevennyksiä hauskoilla tokaisuillaan (ja kulttuuriviittauksista tutuilla repliikeillä). Hahmoina mieleen jäävät erityisesti Vanhala (Hannes Suominen), jonka naureskelu erottuu heti alusta asti, ja Vera (Diana Pozharskaja), miehitetyn kaupungin asukas, jonka olemuksessa näkyy tilanteen jännite. Joskin jälkimmäisen tarina pyyhälsi eteenpäin pikakelauksella. Edellinen taas saa paljon enemmän aikaa kehittyä ja olla esillä.

Irralliseksi hahmoksi jää Kariluodon heila Sirkka, jota nähdään muutaman kerran kuin symbolina kaikille niille kotirintamalle jääneille naisille, jotka odottivat mielitiettyään sodasta kotiin. Sirkka symboloi myös Kariluodolle toisenlaista elämää hänen tehdessään raakoja valintoja sotatoimissa. Muuta Sirkasta ei sitten saadakaan irti.