Lähde: publicdomainpictures.net

Pitäisi kirjoittaa luovasta kirjoittamisesta. Paradoksaalisesti törmään ensimmäiseksi huijarisyndroomaan (Pauline Clance & Suzanne Imes, 1978), joka on piiloutunut valkoisen paperin helman alle. Epävarmuus. Mitä pitäisi sanoa? Olenko riittävän taitava ja kokenut sanomaan tästä asiasta mitään? Tunnen paljon pätevämpiä. Ehkä luulen vain tietäväni jotain, ja todellisuudessa se on vain hybristä. En tahdo kirjoittaa “minä”. Olen vain suunpieksijä. Vaan suunpieksentäähän se on, kirjoittaminen. Ja vieläpä kaksin verroin suunpieksentää, koska kirjallisuus on kieltä, joka tiedostaa itsensä. Ilmankos kirjoittajilla on taipumus olla myös henkilöinä itsereflektiivistä tyyppiä.


Teksti, luovat loiset…

Laajassa merkityksessä jokainen meistä tuottaa tekstejä. Tekstillä tarkoitan tässä – merkitys riippuu keneltä kysyy – yhteisellä sovitulla mjerkkijärjestelmällä ilmaistua kokonaisuutta, josta tekstin kohtaavan voi olettaa sopivissa olosuhteissa pystyvän tulkitsemaan jonkinlaisen merkityssisällön. Kirjoitetut tekstit ovat yksi tekstien muoto. Tähän asti kaikki on käsitteellisesti suhteellisen selvää, mutta nyt törmätään kahteen tämänkin tekstin otsikossa esiintyvään piinalliseen sanaan: “kirjallisuus” ja “luova”.

Luovuuteen en tässä enempiä puutu, totean vain, että oma käsitykseni luovuudesta on minkä tahansa asian, esineen, teknologian, logiikan tai ajatusmallin, viestinnän tavan tai muodon, teorian, konkreettisen tai abstraktin entiteetin tai sen osan tai muun vastaavan resurssin hyödyntäminen tuoreessa tai tavanomaisesta poikkeavassa yhteydessä tai tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Luova luova ihminen keksii uudenlaisen tavan kasata lumet, käyttää hammasharjaa tai kieltä. Sosiaalisen median mangrove-suossa kukoistava hack-kulttuuri on hyvä esimerkki siitä, kuinka luovuus tuo arkeen estetiikkaa, oivalluksen iloa ja toimivuutta. Koska ihminen on memeettisten loisten kauttaaltaan saastuttama laji, palamme halusta esitellä kehitelmämme ja ideamme myös muille

Kissa jota ei kiinnosta.

(toisin kuin esimerkiksi kissat, jotka eivät halua). Kulttuurievoluoimme teknologioita ja järjestelmiä, joilla kykenemme välittämään ja säilömään informaatiota ja vaikutelmia. Maalaaminen, kirjoittaminen, merkistöt, kirjapainotaito ja kirjallisuus ovat osa tällaista kehitystä.

 

 

 

...ja kirjallisuus

Luovuuden määrittelyn monimutkaisuus on jotensakin ymmärrettävää, mutta “kirjallisuuden” luulisi olevan käsitteenä yksiselitteisempi. Se ei ole. Osa meistä viittaa “kirjallisuudella” kaikkeen kirjoitettuun tekstiin, joka ei ole merkitykseltään tiukasti välittömään ympäristöönsä sidottua käyttökieltä, toisille taas kirjallisuutta on vain hyvä teksti, mitä se ikinä tarkoittaakin. Yliopistossa “kirjallisuudella” on ymmärtääkseni viime aikoina tarkoitettu lähinnä kirjoitettua kaunokirjallisuutta ja (ainakin) osaa esseistiikasta. Osa pitää suusta suuhun siirtyneitä kansansatuja kirjallisuutena, joidenkin mielestä suullinen kertomaperinne ei kuulu kirjallisuuden piiriin.

 

Optimistinen TE-keskus

Mediakirjailijoita luonnossa: dystopiakirjailijat Tuomo Jäntti ja Tiina Raevaara haastattelijanaan Mari Saario

Tein aikanaan työvoimatoimistossa asioidessani kaikkien tunteman ja harvojen rakastaman AVO-testin, joka on kuuluisa siitä, että sen mielestä vähintään puolessa suomalaisista asuu pieni arkkitehti. Sain arkkitehdin ohella tulokseksi kirjailijan. Vuoden 1997 tienoilla noin viisi suomalaista elätti itsensä kirjailijuudella, joten jo tuolloin pidin ammatin sisällyttämistä testituloksiin melkoisena ylitoiveikkuutena. Ja pidän edelleen, vaikka mediakirjailijuus lienee kolmin–nelinkertaistanut kirjailijuudesta toimeentulonsa saavat. On myös mahdollista, että ne kirjailijat, joiden uraan tai persoonaan brändääminen ja itsemarkkinointi istuvat huonosti, putoavat nykyään entistä helpommin ansaintakanootista.

 

Kuka on kirjailija ja onko sillä väliä?

Kuka on kirjailija? Suomen kirjailijaliitto muotoilee seuraavasti: “Vuosijäseneksi hyväksyminen edellyttää pyrkijän julkaisseen vähintään kaksi sellaista, itsenäisesti luotua alkuperäistä suomenkielistä kaunokirjallista teosta, että häntä tuotantonsa taiteellisen ja ammatillisen tason perusteella voi pitää kirjailijana.” Todennäköisesti antologiassa olevaa novellia ei pidettäisi riittävänä näyttönä, sen sijaan hyvä omakustanne on hyvä kustanne, vaikka kuinka olisikin omakustanne. (Tässä muuten huomaa yhteen- ja erikseenkirjoituksen tärkeyden.) Kata Kärkkäinen jäi aikanaan kahden teoksen kirjoittaneena lehdellä soittelemaan, koska tasoa ei pidetty riittävän korkeana. Oliko kyse Kärkkäisen vaiko teosten tasosta, ken tietää.

Itselleni on aina ollut tärkeää tulla tituleeratuksi kirjoittajaksi eikä kirjailijaksi. En ole kirjoittanut kahta itsenäistä riittävän laadukasta teosta, joten en ole kirjailija. En ole myöskään näytelmäkirjailija, koska yhtä pitkää tai kahta lyhyttä draamateostani ei ole esitetty “ammattiteatterissa”. Se, että olen kirjoittanut jätelavallisen tavaraa harrastajateattereille, on jostain syystä merkityksetöntä. Arvostan silti suuresti kirjoittajan titteliä, koska tietääkseni kirjoittajuus tuo leivän pöytään tekstin kanssa pusaaville ihmisille kirjailijuutta useammin.

Perusteinani helppous ja riittävyys oletan toistaiseksi kirjailijan olevan henkilö, joka on julkaissut (eli saattanut ei täysin yksityisen lukijakunnan nähtäville) jotakin kirjalliseksi teokseksi tulkittavaa. Kirjoittaja taas on mielestäni henkilö, jonka elämässä kirjoittaminen näyttelee merkittävää roolia. Rooli voi olla harrastukseen, rahaan tai työhön liittyvä ja tuotettu teksti luonteeltaan kovin luovaa tai sitten vaihtoehtoisesti ei.

 

 

Näistä kysymyksistä syntyy jo komeasti teksti. Lähde: publicdomainpictures.net

 

Survival of the Fittest Author 

Koska mediakenttä monimutkaistuu jatkuvasti ja eri medioiden rajankäynti yleistyy, joudun tulevaisuudessa todennäköisesti pohtimaan, mitä tarkoitan teoksella ja julkaisemisella. Onko sähköisessä mediassa kaikkiin suuntiin lukijan ajasta riippumattomana etenevä, eläviä ihmisiä todellisuudesta mukaansa vetävä, ehkä jopa itseään tulkitseva ja välillä reaalimaailmaankin leviävä moniulotteinen verkko teos? Tekijyys ja lukijuus päätyvät molemmat haastetuiksi.

Kun puhutaan kirjoittajasta ja kirjailijasta, puhutaan rivien välissä myös rahasta, mahdollisuudesta varata kirjoittamiselle aikaa, osaamisesta ja uskalluksesta heittäytyä, terveydestä, sairaudesta, kyvystä motivoitua ja markkinoida itseään sekä tärkeimmästä, eli kankkulihasten vahvuudesta. Ja toisaalta sitten taas ei. Ei ole mitenkään sanottua, että kirjailijan tuotanto olisi laajempi tai tasokkaampi kuin kirjoittajan.

 

Hiipivä kirjailija, piilotettu käsityöläinen

Toisinaan tekstin saaminen ulos vaatii kovia keinoja.

Kaikki kirjoittajuus tai edes kirjailijuus ei ole ensisijaisesti taiteilijuutta. Pelikentälle mahtuu monenlaista kirjoittajan tai kirjailijan työhön liittyvää ammattitaitoa ja osaamista, mutta tässä kohdin mielessäni on jako taiteilijuuden ja eräänlaisen käsityöläisyyden välillä. Kirjoittajan taiteilijuus on ensisijaisesti oman sisäisen kuvan (tavallaan hypoteesin) toteuttamista omaa ilmaisutapaa ja osaamista hyödyntäen. Näin saadaan aikaan originaaleja ehdotuksia siitä, mihin suuntaan kulttuurin kuuluisi Versonsa kurottaa. Näin syntyvät Koneen säätiön apurahahauissaan peräänkuuluttamat (ja taide- ja kulttuuriväen lempeästi mutta sisukkaasti pilkkaamat) “rohkeat avaukset”.

 

Käsityöläisyydessä hyödynnetään taiteilijan osaamista ja tyyliä, mutta kärki on muualla: kuuntelemisessa. Kun taiteilija tekee tilaustyötä, hänen ensimmäinen tehtävänsä on kuunnella, mitä asiakas häneltä tahtoo. Asiakas tahtoo kuuluisalta räätäliltä takin, joka kadulla tunnistetaan mainitun käsityöalan osaajan tekemäksi, mutta ei taatusti ilahdu, jos sinisen takin sijaan noutopäivänä odottamassa ovat punaiset säärystimet tai kokopitkä trenssi on korvautunut napatoppatakilla. Osa käsityöläisen ammattitaitoa on kuunnella tilaajaansa ja sovittaa oma taiteilijuutensa ja osaamisensa tämän ja mahdollisesti myös yleisön käyttöön. Onko myös erityisen populaarin kirjallisuuden kirjoittaminen ehkä enemmän käsityöläisyyttä kuin taiteilijuutta? En ole muodostanut asiasta (vielä) perusteltua mielipidettä, odotellaan.

Tiedä sitten, vaatiiko asia erillistä mainintaa, mutta myös tilaajalle kirjoittaminen on luovaa kirjoittamista. Taiteilijuus tai muu taiteen kanssa touhuaminen ei ole, kuten jo aiemmin epäsuorasti totesin, luovuuden edellytys eikä määritelmä. Myös niin kansanopistojen luovan kirjoittamisen pidemmillä kursseilla kuin yliopistojen luovan kirjoittamisen oppiaineessa “luova kirjoittaminen” ymmärretään ainakin opetussuunnitelmaa katsoen varsin laajasti. Mukana on erilaisia lyriikan muotoja, tieteellistä ja esseististä kirjoittamista, arvosteluja, pitkää proosaa, draamakäsikirjoittamista ja aforismeja. Myös luovan kirjoittamisen opettamista saatetaan opettaa. Hyvin tärkeä osa opetusta ovat palautteen antaminen ja vastaanottaminen, mikä on hyvä, koska missään muualla suomalaisessa yhteiskunnassa niitä ei perinteisesti ole sitten harjoiteltukaan. Hyvä että edes osa kirjoittajista oppii.

 

Takaisin tynnyriin, ruma lapsi!

Oppiiko luovan kirjoittamisen opetuksessa yhtään mitään? Hyvin usein saa kuulla tai lukea, ettei. Osa kirjallisuuskentän kulkijoista suhtautuu luovan kirjoittamisen kursseihin runotyttökouluina, joihin toiveikkaat kirkassilmät menevät esittelemään töitään ja kuuntelemaan opettajaa, joka koettaa survoa kaikki samanmuotoisiin laatikoihin. “Luovaa kirjoittamista ei voi oppia eikä opettaa!” kaikuu setämiesten ääni Suomen saloilla. “Kirjoittaminen on yksinäistä työtä, heti pois sieltä verkostoitumasta. Kirves käteen ja lahtaamaan, jos lastu kelluu alavirtaan!”

Pelko luovan kirjoittamisen opetuksen seurauksena tapahtuvasta kopioitumisesta on varsin katteeton. Yleensä vain suhteellisen aloittelevat (tai vaihtoehtoisesti lukulaiskat) kirjoittajat kuvittelevat, että oman genren tärkeimpien teosten jättäminen lukematta on oiva tapa välttää vaikutteita ja “kirjoittaa tuoreesti”. Jäljestä tulee tuoretta, mutta vähän samassa mielessä, kuin home nesteeksi muuttuneen kurkun pinnassa on tuoretta. Jälki ei ole innovatiivista, vaan elämään jäävät vain kulttuurissa vahvimmin vaikuttavat meemit. Sitä toistaa kaikki ne lajin pahimmat kliseet, joita kaikkein lukemattominkin mundis pitää vanhuuttaan tylsistyneinä.

Jos hyväksytään premissiksi, että lukeminen auttaa kehittämään omaa ääntä ja omia ideoita, miksei yhteistyö muiden kanssa tukisi kirjoittajuutta vastaavalla tavalla? Plus kirjoittaminen on paljon muutakin kuin omaperäisiä ideoita ja omaa ääntä. Ääntä on osattava käyttää ja ideat saatava paperille, mielellään jollakin lailla ymmärrettävällä tavalla ja järjestyksessä. On opittava, kuinka luoda kirjoittamisrutiineja, miten tyhjän paperin kammosta pääsee ohi, eikä ole lainkaan haitaksi ymmärtää jotakin saatekirjeistä, apurahoista, julkaisuprosesseista ja kirjallisuusinstituutiosta yleensä. Erilaiset narratologiset käsitteet, se kuinka teksti toimii ja merkitys rakentuu, auttavat kirjallisuudentutkijan ohella myös kirjoittajaa, koska kirjoittaminen on pohjimmiltaan suurelta osin lukemista; kirjoittaja on tekstinsä ensimmäinen (ja yleensä myös toinen ja kuudeskymmeneskolmas) lukija.

 

Virhelinen testkit on tymä 

Kirjailijan ei tarvitse olla oikeinkirjoituksen ammattilainen, sitä varten ovat kustannustoimittajat, mutta jos kirjoittajan teksti on kovin virheellistä sujuvuuden kustannuksella, kustantamolla ei välttämättä kiinnostuta yhteistyöstä. Usein koetaan, että kielenhuolto ei kuulu luovan kirjoittamisen opetukseen, ja se rajataan ulkopuolelle aikataulusyistä tai siksi, että “Nämä asiat pitäisi jo osata”, mutta oikeakielisyys on silti kirjoittajan oleellisimpia työkaluja. Se, onko tuottamasi teksti suoraan oikeakielistä vai muuttuuko sellaiseksi myöhemmin uudelleenkirjoittamisen ja korjailun myötä, ei ole luovan kirjoittamisen kannalta relevanttia.

 

Koulumaailman erikoiset

Edellisestä päästäänkin sinne, missä moni meistä on viimeksi kirjoittanut luovasti, nimittäin peruskouluun ja lukioon. Lapsille ja nuorille on kekseliäästi luotu oma tekstimuoto nimeltä “aine”. Aineita ei käytetä missään muualla kuin perus- ja keskiasteen oppilaitoksissa. Miksi tällainen keinotekoinen tekstimuoto on pitänyt luoda? Miksei kolumni, essee tai kertomus käy muotopohjaksi kirjoittajalle iästä riippumatta? Muiden teksteistä esimerkin kautta yhdistelemällä muodot ja tyyli kuitenkin opitaan (ja siinä tuli tämän tekstin arvokkain neuvo, olkaa hyvä).

En tiedä, onko ainekirjoitus muuttunut sitten omien päivieni, koska lapsettomana ja opetustyöstä pois pysytelleenä olen vähän erillään koulumaailmasta. Omana kouluaikanani ei luonnostelulle, suunnittelulle ja ideoinnille juuri jätetty aikaa ja – kauhistuksen kanahäkki – aine kirjoitettiin vain kerran. Toki jokaisen piti tarkistaa aineensa epäpuht… anteeksi, kirjoitusvirheiden varalta, mutta se prosessinomaisuus, joka monille on tyypillistä, ohitettiin kokonaan. Osa ihmisistä tuottaa kirjoittaessaan miltei suoraan lukukelpoista virkettä. Osa taas korjaa kirjoittaessaan, peruuttaa lauseen pari, lukee uudelleen, sakkaa eestaas menemään. Osa kirjoittaa mitä on kirjoittamassa ja korjaa sitten kokonaisuuden useita kertoja. Nämä tyylit eivät sinällään sulje toisiaan pois ja eri seoksia käytetään eri tekstien kanssa ja eri tilanteissa. Olen nähnyt nuorten kirjoittamia tekstejä, joiden ensimmäistä ja toista versiota ei olisi kielenhuollollisesti edes tunnistanut saman kirjoittajan tekemäksi. Kuinka sellainen henkilö, jonka tekstitaidot pääsevät näkyville suunnittelun (jota ei tehdä) ja huolellisen uudelleenkirjoittamisen (johon ei ole aikaa) myötä, koskaan tajuaa taitojaan saati oppii hiomaan niitä? Olen itse enemmän nopea kerrallakirjoittaja ja nähdäkseni hyötynyt siitä epäreilulla tavalla kaikilla kouluasteilla.

Lähde: publicdomainpictures.net

Koska jotain keinotekoista pitää elämään saada, “aineen” tilalle saadaan korkeakouluissa (osin tietenkin jo keskiasteella) muoto nimeltä “essee”.Tätä “esseetä” ei missään nimessä pidä sekoittaa samannimiseen hienoon ja perinteiseen tekstilajiin. Koevastaus-essee on suorasanainen pitkä koevastaus, jossa koetetaan osoittaa, että tiedetään tai muistetaan sekin, mitä ei muisteta tai tiedetä. Mukaan lisätään irrelevantteja yksityiskohtia siinä toivossa, että jokin niistä olisi relevantti ja siitä saisi ylimääräisen pisteen. Oikean esseen tyylikkyyttä ja oivaltavuutta on siinä kirjoitustavan ja -ajan vuoksi varsin mahdotonta saavuttaa. Eikä sillä todennäköisesti saisi edes hyviä pisteitä. 

 

Ideointia voi oppia

Perusasteen ainekirjoitus ohjaa monet luovan kirjoittamisen tielle, mutta huonosti juossut ainekirjoitus ei ole todiste siitä, että olisi kirjoittajana lahjaton tai toivoton. Myöskään se, että ei koskaan keksinyt mitään, ei ole minkään sortin todiste. Koulussa ei – jälleen ainakaan minun aikanani – opetettu ideoiden keksimistä. Ja kyllä, sitä on mahdollista opettaa. Tärkein oppi on nähdäkseni se, että ideoita ei keksitä, vaan ne kootaan. Päässämme ei synny mitään uutta, vaan se on täynnä aineistoa, joka järjestyy uudella tavalla, kun vähän ravistaa. Ravistamiskonsteja on ihan mahdollista opetella. Samoin on mahdollista opetella, kuinka asiat ilmaistaan siten, että muoto ja sisältö, jotka siis eivät ole toisistaan erillisiä asioita, tukevat toisiaan. Luovan kirjoittamisen opiskelua voi siis ajatella luovuuden välineiden ja kirjoittamistaidon välineiden tunnistamisena ja käytön opetteluna. Myös kirjallisen kentän ja teosten tuntemus on osa osaamiskokonaisuutta. Kirjailijan tai kirjoittajan ei tarvitse olla ammattilukija, mutta kirjoittajana on mahdollista hyödyntää samaa työkalupakkia kuin lukijana, joten mitä laajempi se on, sitä parempi.

  Alkuvaiheen draamakässäri voi näyttää tältäkin

Instituutio on SIKA!

“Luova kirjoittaminen” on hiukan institutionalisoinnista latautunut käsite. Se löytyy perusasteen taiteen opetussuunnitelmasta, yliopistosta ja lukuisilta kansan-, kansalais- ja työväenopistojen kurssilistoilta. Siitä voi valmistua tai saada arvosanan. Luovan kirjoittamisen opinnoista ei kuitenkaan synny automaattisesti luovaa kirjoittajaa tai kirjailijaa. Toisaalta tämän ei tarvitse ollakaan tavoite, koska kirjoittaminen on yleinen työkalu monissa eri ammateissa. Sitä paitsi aika harvassa asiassa paperit tekevät ammattilaisen. Ajokorttiakin kutsutaan epävirallisesti “luvaksi harjoitella ajamista”. Hyvä kuski ajaa sateella ja paisteella, silloin kun on kivaa ja silloin kuin ei nappaa, mutta on pakko. Hän saa lapset turvallisesti kouluun, onnistuu hoitamaan sairasajon ja toimii asianmukaisesti joutuessaan kolarin todistajaksi. Hän ottaa parhaansa mukaan vastuun mahdollisista virheistään, huomioi ekologisuuden ja kaluston turvallisuuden itsen ja muiden kannalta, tunnistaa yleisimmät viat ja huolehtii vuosihuollosta.

Millainen ammatinharjoittaja on hyvä kirjoittaja tai kirjailija? Varmasti lopulta aika samanlainen kuin hyvä kuljettaja. Sanon usein kärjistäen, etten usko inspiraatioon, ja että kirjoittajalle kaikkein tärkein lihas sijaitsee takamuksessa. Neromyytti, johon kirjoittajan ja kirjailijan suhteen vieläkin törmää, on tavallaan aika alentava; ei työllä ja taidolla vaan neroudella ja inspiraatiolla sinun pitää teoksesi kirjoittaman. Ich lebe von Luft und Liebe, tai jotain sinne suuntaan.

Jokainen joutuu kysymään itseltään, miksi haluaa kirjoittaa. Monesti ihmiset väittävät, että heillä on jotakin sanottavaa. Varsin harva kirjoittaa rikastuakseen. Itsestäni puolestaan tuntuu, että kirjoittaminen vain on oikea asia, jotain mitä kuuluu tehdä. Puheen tavoin se on myös tapa ajatella ihmisten välillä. Ihminen on laumaeläin, joka kerää ja vertailee tietoa, kehittää näihin tarkoituksiin erilaisia järjestelmiä, joita myös siirtää eteenpäin. Kirjoittaminen on oma tapani. Olemme memeettisten loisten saastuttama laji.

 

Vinkki joka viikonpäivälle

En lähde kasaamaan tähän täysmittaista luovan kirjoittamisen vinkkilistaa. Vinkkejä ja harjoitteita on Internet ja luovan kirjoittamisen oppaita kirjastot täynnään. Jokunen juttu kuitenkin:

Ensinnäkin, et ole yksin. Etsi itsellesi muita kirjoittajia ja erilaisia lukijoita. Teksti on tarkoitettu viestimään. Päästä se viestimään. Hakeudu kirjoittajayhdistyksiin ja Internetin ihmemaan ja live-maailman kirjoittajapiireihin. Hyvä tapa koetella rajojaan on NaNoWriMo, eli “National Novel Writing Month”, jonka aikana on tarkoitus tuottaa pienoisromaanillinen tekstiä marraskuun aikana ilman sen kummempia suodattimia. Kokemus voi olla hyvinkin opettavainen.

Toisekseen pyri siihen, että tekstejäsi julkaistaan jossain muodossa aina silloin tällöin. On osattava päästää irti. Kuten lapsista, ei teksteistäkään voi kasvattaa täydellisiä. Molemmat pitää päästää kasvamaan itsekseen. Vasta ulkomaailma hio särmät. Paljon jää aina sanomatta ja paljon tulee sanottua huomaamatta. Lopullinen tekstin merkitys ei ole peräisin kirjoittajalta vaan kirjallisuusinstituutiossa pesiviltä lukijoilta. Oman tekstin uudet tulkinnat ovat lahja, joskin toisinaan hyvin ärsyttävä lahja.

Lähde: publicdomainpictures.net


Kolmanneksi
: lue.

Neljänneksi todettakoon, että kliseinen neuvo “Kill your darlings!” on edelleen erinomainen. Kirjoittamisen on tapahduttava tekstin ehdoilla. Sellaiset lempparit, jotka eivät palvele itse teosta, on siirrettävä lokiin odottamaan tulevaa käyttöä. (Tässä kirjoittaessani mietin, kuinka hyödyllistä toisen maailman ontologian pohtiminen olisi monille kirjoittajille, vaan enpä sisällytäkään sitä tähän tekstiin. Se ei sovi.) Sama pätee myös muotoihin ja graafisiin ratkaisuihin. Älä väitä romaanin katkelmaa novelliksi tai koeta lihottaa parhaiten raapaleeksi sopivaa tekstiä novellaksi. Älä valitse jyrkkään, lyhytvirkkeiseen proosaan kaunokirjoitusfonttia ja vältä tekstiehosteita – sekä erikoisia välimerkkejä. Kuten lasta, myös teosta on kuunneltava ja koetettava auttaa tulemaan itsekseen, eikä survoa tiettyyn muottiin.

Viidentenä neuvona ehdotan harjoitusta: kirjoita vaikutelmia ja hetkellisiä välähdyksiä. Tarkkoja kuvauksia. Luonnostele ohikulkijoita kahvilan pöydässä käyttäen kaikkia aistejasi, mutta tee se piirtämisen tai kännykkäkameran sijaan sanoilla.

Kuudes kohta on itseäni auttanut käytäntö: Lopetan nimittäin kirjoittamissession yleensä kesken virkkeen tai muun tekstikokonaisuuden. Kun palaan näppäimistölle, tiedän heti, mitä olen tekemässä, eikä aivoillani ole aikaa mennä lukkoon ja kehittää valkoisen paperin kammoa.

Lopetan seitsemään, valehtelijan lukuun, kuten kirjoittajan sopii. Jos haaveilet kirjoittamisesta, et ole kirjoittaja. Jos ajattelet kirjoittamista, et ole kirjoittaja. Jos istut koneen vieressä tuijottamassa hassua ruudunsäästäjää, et ole kirjoittaja. Vain henkilö, joka kirjoittaa, on kirjoittaja.

 

Lähde: publicdomainpictures.net

 

Ps. Niissä kohdin, kun asiasta ei ole mainittu, kuvat kuuluvat tekstin kirjoittajalle.