Manifesto on manifestien manifesti! Alunperin taideinstallaatioksi tehty Manifesto on Julian Rosefeldtin kirjoittama ja ohjaama visuaalinen kollaasi erilaisista historiallisista julistuksista.

Cate Blanchett muuntautuu moneksi. Kuva: Cinemanse

Vuonna 2015 ensi-iltansa saanut Manifesto oli alunperin usealta eri ruudulta samaan aikaan esitetty videoinstallaatio. Suomessa näistä erillisistä monologeista leikattu kollaasimainen elokuva sai ensi-iltansa lokakuun 2017 loppupuolella.

Julian Rosefeldt on saksalainen taiteilija, ja enimmäkseen erilaisten videoinstallaatioiden tekijä. Hänellä on ollut näyttelyitä ympäri maailmaa. Suomessa Manifesto sen alkuperäisessä muodossaan on nähty Helsingissä Taidehallissa syksyllä 2017, eli aivan lähiaikoina. Itse en jostain kumman syystä ehtinyt käydä näyttelyä katsomassa, joten odotin innolla kyseisen elokuvan ensi-iltaa.

Cate Blanchett esittää elokuvassa kolmeatoista eri hahmoa, aina uutisankkurista ja koreografista kodittomaan mieheen. Elokuva rakentuu kohtauksista, joissa nämä kyseiset hahmot tulkitsevat tunnetuista (ja vähemmän tunnetuista) manifesteistä koostettuja tekstejä erilaisissa nykyajan tilanteissa. Kokonaisuudesta muodostuukin erittäin mielenkiintoinen “taide-elokuva”, joka luo merkityksiä ja kutkuttavia kontrasteja.

Tekstit koostuvat mm. André Bretonin, Jim Jarmuschin, Tristan Tzaran (DADAA!!!), Claes Oldenburgin, Werner Herzogin ja Dogma 95 tyylisuuntauksen säännöistä. Vain muutamia mainitakseni. Näille teksteille kuitenkin yhteistä on jonkinlainen ajankuvien uho sekä epävarmuuden ja yhteiskuntakritiikin henkiminen. Jotain mitä halutaan muuttaa, tai mihin ei olla tyytyväisiä, joko taiteessa tai yhteiskunnassa.

Ankara koreografi kehottaa tanssijoita vetämään vessaa ja pysymään nuorina. Kuva: Cinemanse

Elokuvan hienous tuleekin upeasti esiin erilaisissa kohtauksissa, joissa mm. sureva hahmo pitää hautajaisissa puheen dadasta, opettaja paukuttaa lapsille päähän Dogma 95:n sääntöjä, konservatiivinen äiti lukee ruokarukouksena pop-taiteilijan “I am for an art” manifestia, tai uutisankkuri aloittaa lähetyksen sanomalla, että kaikki nykytaide on epäaitoa samalla kun studion ulkopuolella oleva reportteri seisoo tekosateen alla.

Manifeston lähtökohta on kaikkineen todella mielenkiintoinen, mutta kyllä sen elokuvan silti tekee Cate Blanchett. Olen toki aina pitänyt Blanchettia hyvänä ja monipuolisena näyttelijänä, mutta tämä vahvisti sen lopullisesti. Blanchett muuntautuu kolmeksitoista eri hahmoksi vaihtelemalla ulkonäköä ja puhetyyliä suvereenisti. Ja jokainen hahmo tuntuu ja kuulostaa erilaiselta ja yksilölliseltä.

Pidän elokuvista, joissa on kerroksia. Sellaisista, jotka eivät ole yksiselitteisiä eivätkä täysin suoraviivaisiakaan. Parhaimmillaan Manifesto pääsikin uskomattoman hienoon kontrastiin ja itseironiaan puheiden ja kuvien välisessä vuoropuhelussa. Ja kokonaisuus on mielestäni todella valloittava. Minuun se ainakin upposi kuin kuuma veitsi voihin. Tai ainakin niinkuin dada surrealisteihin.

Itse en suurinta osaa elokuvan teksteistä tunnistanut lennosta, mutta se ei vaikuttanut siihen miten sitä katsoin. Toki elokuva vaati keskittymiskykyä, ja välillä huomasin itse imeytyväni sen soljuvaan tunnelmaan ja kuvamaailmaan niin että meinasin unohtaa keskittyä itse puheisiin. Tämä ei kuitenkaan pudottanut minua kelkasta, koska mielestäni elokuva ei ollut riippuvainen katsojan ymmärtämisestä tai manifestien tuntemisesta, vaan enemmänkin siitä mukana elämisestä ja omien merkitysten löytämisestä.

Lapsille painotetaan että mikään ei ole originaalia. Kuva: Cinemanse

Manifesto ei missään nimessä ole mikään itsensä vakavasti ottava taideinstallaatio. Se ei myöskään tuntunut raskaalta, vaan sen unenomaisuus toi siihen raikasta keveyttä. Elokuva oli myös visuaalisesti hieno. Pitkät ja kauniit kuvat soljuivat kivasti eteenpäin tuoden mukavaa kontrastia puheisiin. Musiikit vahvistivat myös hienosti tunnelmaa.

Jäänee sitten katsojan harteille päätettäväksi mitä elokuvasta saa irti ja mitä merkityksiä siitä löytää. Johtuu varmasti elokuvan loppupuolella olleesta luokkahuonekohtauksesta, jossa painotettiin Dogma 95:n sääntöjä ja sitä että mikään ei ole originaalia, koska jäin teatterista lähtiessäni miettimään jonkinlaista elokuvan totuutta. Kazimir Malevitsin manifestistä otetussa tekstissä myös painotettiin, että taide vaatii totuutta, ei rehellisyyttä. Taide vaatii totuutta, mutta koska elokuva ei sitä ole, niin onko tämä sitten tekotaidetta ja sellaisenaan täysin epäaitoa ja tietenkin täysin epäoriginaalia? Äh, en minä tiedä, mutta nautin elokuvasta suunnattomasti.

Ja vaikka Manifesto ei järjetön ollutkaan, iski se ihanan järjettömästi dadaistiin sisälläni. 4/5 tähteä.