Kansainvälistä epäonnistumisen päivää vietetään joka vuosi lokakuun 13. päivänä. Teemapäivän tarkoituksena on juhlia epäonnistumisia, sillä jokaisen menestyksen taustalla on yleensä suuri liuta epäonnistumisia. Tässä kirjoituksessa nörttitytöt kertovat elämänsä parhaista mokista, ja mitä ovat niistä mahdollisesti oppineet.

Kuvakaappaus DayForFailure.com-sivulta.

Autoin töissä usein toisen osaston tekstien kääntämisessä englanniksi – tein sitä melko rutiinilla. Yhtenä päivänä minulle kuitenkin tuli eteeni lähes valmis käännös tarkastettavaksi. Tunsin projektin ja ajattelin, että teksti on tuntemani harjoittelijan kääntämä, joten kommentoin sitä runsaasti. Teksti oli *nyt rummut kiitos* firman talouspäällikön kääntämä ja hänen suosikkikorjauksensa minulta oli “kieli on hieman vanhahtavaa”.
– Anna

Elämäni on täynnä mokia, mutta seuraavaksi ehkä yksi mieleenpainuvimmista hetkistäni. Olin 17-vuotiaana viettämässä joulua Virossa perheeni kanssa kylpylässä, jossa oli tarjolla kaikenlaisia hoitoja. Varasin itselleni säärikarvojen vahauksen. Astelin itsevarmana hoitohuoneeseen, vedin housut jalasta ja istuin alas. Hoitaja tai vastaava kumartui puoleeni ja kommentoi kovaan ääneen, etteihän minulla ole edes karvoja mitä poistaa. Hän huusi paikalle vielä toisenkin työntekijän ihmettelemään karvattomia sääriäni. Yhdessä he päivittelivät tilannettani ikuisuudelta tuntuvan ajan verran. Lopulta keräsin vaatteeni ja peräännyin nolona. Ainakin opin, että sääreni ovat luonnollisesti harvinaisen karvattomat.
– Tia

Okei, toinen moka vielä. Olin pitkään töissä pikaruokaravintolassa vuoropäällikkönä. Työssä oli tyypillistä pelätä lipsahtamista, jossa pillimehu -sanasta vaihtuu kirjain toiseen ja tuote muuttuu pillumehuksi (niin käy, valitettavasti). Eräänä iltana limulaitteemme hajosi, ja asiakkaat saivat muita juomia niiden tilalle. Tein kassalle ilmoituksen, johon listasin muut juomavaihtoehdot. Aamulla pomoni soitti minulle varhain hyvin vihaisena kertoen, että kassallamme tarjotaan asiakkaille pillumehua. Vannoin, että tarkistin tekstin enkä todellakaan ymmärrä miten teksti oli muuttunut. Pomo ei ollut tyytyväinen. Myöhemmin sain selville, että yksi työkavereistani oli ajatellut tehdä minulle jekun ja oli käynyt muuttamassa tekstiä kun en ollut huomannut. Hän oletti, että olisin nähnyt virheen ennen tulostamista ja esillepanoa. Selvästikään näin ei käynyt. Hänkin oli nolona ja pahoillaan, enkä kantanut kaunaa vaikka olinkin saanut huudot. En muista, että kukaan asiakas olisi maininnut pillumehusta. Toivottavasti kukaan heistäkään ei huomannut virhettä.
– Tia

Oon haaveillut larppaamisesta about siitä alkaen kun kuulin mitä se on. Jossain vaiheessa teini-ikää eräälle seuraamalleni foorumille ilmestyi ilmoitus larpista, ja ilmoittauduin innoissani mukaan, vaikka pelin teema ei edes kiinnostunut suuremmin. Olisihan se kuitenkin larp! Peli pidettiin toisella paikkakunnalla, mutta isoäitini asui siellä, joten yhdistin larppimatkaan vierailun hänen luokseen. Lauantaina ajelin sitten tapaamispaikalle paikallisbussilla ja aloin etsiskellä muita pelaajia. Tapaamispaikka oli hiukan huonosti määritelty, eikä pelinjohto ollut kertonut puhelinnumeroaan.

En löytänyt ketään. Pyörin paikalla tunnin tai kaksi, soitin isälle, että tämä voisi tarkistaa pelin tiedot netistä (mitään lisätietoa ei ollut), ja kun en sitten muutakaan voinut, palasin isoäidin luo. Vietin vielä sunnuntainkin isoäidin luona, ja palasin vasta illalla kotiin. Menin heti kotiin päästyäni foorumille vihaisena ja pettyneenä valittamaan, että missä kaikki olivat, mutta nyt lukiessani viestiä uudestaan huomasin erään tärkeän pikkuseikan: peli olikin järjestytty sunnuntaina eikä lauantaina. Olin siis ollut paikalla päivää liian aikaisin. Ja olin ollut parin kilometrin päässä pelipaikalta vielä oikeanakin peliaikana, jos vain olisin tajunnut sen. Kyllä harmitti, mutta opinpahan tarkistamaan sata kertaa kaikki tärkeät päivämäärät. Seuraavaan larppiin, useampaa vuotta myöhemmin, osasin jo mennä oikeana päivänä!
– Anonyymi (kyllä, tää hävettää mua vieläkin niin paljon etten halua omalla nimellä :D)

Kamalin mokani opiskeluajoilta on ehdottomasti se, kun jäädyin suomen kielen suullisen viestinnän tunnilla. Ensimmäisellä tunnilla meidän piti yksi kerrallaan mennä luokan eteen ja kertoa itsestämme. Tehtävän ei pitänyt olla mahdoton, sillä luokkatoverit olivat tuttuja ja ryhmä pieni. Minä onnistuin sanomaan ehkä nimeni ja pari sanaa, kunnes paniikki iski, kasvoni menivät paloautonpunaiseksi ja kyyneleet nousivat silmiini. Ei, en saanut puhettani loppuun, enkä mennyt kurssin toiselle tunnille. Kunnon epäonnistuminen kaikkien luokkakaverien edessä.

Lopulta kaikki meni kuitenkin hienosti. Luokkakaverit kohtelivat minua tapahtuman jälkeen aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja minä otin opikseni: yritin kerätä varmuutta esiintymiseen ja suunnitella puhettani etukäteen. Menin kurssille uudestaan seuraavana vuonna, ja ilokseni opettajakin oli muuttanut tunnin rakennetta: hän aloitti tunnin puhumalla esiintymisjännityksestä. Puhuin sujuvasti itsestäni enemmän kuin vaaditut viisi minuuttia, eikä sen jälkeen ole koskaan panikoinut esiintymistä, vaikka kasvoni ovatkin edelleen punaiset. Kiitos luokkatoverit, kiitos Aija-ope!
– Anna

Vuonna 2007 osallistuin Irlannissa kielikurssille. Valitettavasti kurssin ensimmäisenä alkoivat menkat, ja 17-vuotiaalle oli liian kova paikka kysyä hostiperheeltä, että mihin käytetyt siteet laitan, kun vessassa ei ollut roskista. Niinpä sitten päätin vetää ne alas pytystä.

Sikäläiset putket ovat huonommassa kunnossa kuin suomalaiset, ja niinhän siinä kävi, että side jumitti vessapytyn. Eikä siinä kaikki: se oli nimittäin juuttunut putkistoon kätevästi siten, että tukoksen purkamiseksi piti purkaa kylpyhuoneen koko seinä. Talo haisi koko loppukurssin viemäriltä, purkuoperaatio maksoi maltaita ja tietysti hostiperheeni tiesi, että syy oli minun. Onneksi siitä selvittiin, ja kitkuttelin kielikurssin loppuun saakka joten kuten. En ole tosin vieläkään kehdannut ottaa hostiperheeseen uudestaan yhteyttä.

Mutta tarinan opetus: Älkää vetäkö niitä siteitä alas vessanpytystä. Edes hätätapauksessa. Ei oikeesti kannata.
– Vehka

Olen omasta mielestäni ihan hyvä ruoanlaittaja, mutta jotenkin ollessani yksin onnistun aina pilaamaan kokkailut. Legendaarisin Mia kokkaa yksin kotona -tarina oli se, jossa ruokani kirjaimellisesti räjähti!

Olin jostain syystä yksin kotona ja jääkaappi ammotti tyhjyyttään kuten myös oma mahani. Onnistuin kuitenkin löytämään kaappien perältä yhden sämpylän, kananmunan ja pekonia. Mikäs siinä, onhan McDonaldsillakin jotain ihmeellisiä aamiaissämpylöitä, joten päätin verisuonten kauhunkiljahteluista huolimatta laittaa pannun tulille ja nauttia parhaudesta. Koska sämpylä oli pieni, ajattelin että kananmuna kannattaa laittaa lettupannulle niin siitä tulee täydellisen muotoinen ja kokoinen. Pekonit laitoin toiselle pikkupannulle tirisemään.

Tuoksu oli oikein makoisa sekoitus rasvaa ja kolestrolia. Kun tuli aika kääntää kananmuna toisinpäin, laitoin lastan munan alle JA SE RÄJÄHTI!!! Nähtävästi munan ja pannun väliin oli pakkautunut kuumaa ilmaa, mikä ei päässyt sieltä pois, kunnes meni ja sörkkäsin sitä lastalla. Tajusin vain, että päälleni oli räjähtänyt kananmuna ja jotain roikkuu näköpiirissäni ja shokissa hakeuduin eteisen peilin eteen poimimaan kananmunan suikaleita hiuksistani ja naamaltani. Sitä tehdessäni alkoi yhtäkkiä palohälytin huutamaan täysiä. Menin takaisin keittiöön ja kohtasin siellä mustaksi palaneen pekonit ja sellaisen savupilven, että silmiä kirveli. Siirsin pannun sivuun, avasin keittiön ikkunan ja menin tuijottamaan epäuskoisena palohälytintä, joka ei vaan suostunut hiljenemään. En löytänyt alleni jakkaraa, mutta löysin jostain luudan jolla huitaisin palohälyttimen alas ja irrotin siitä paristot ja vielä paristojen poistamisen jälkeenkin se parka yritti vielä huutaa viimeisiä piipityksiään.

Lopputulos: En saanut ruokaa (enkä ruoan jälkeistä sydänkohtausta), mutta pääsin uudelleen suihkuun. Opin myös pitämään huolta, että kaapissa on aina jotain helppoa ja nopeaa välipalaa vastaisen varalta.
– Mia

Ennen ruoanlaittoa kannattaa tarkastaa, onko kaikki tarvittava varmasti siinä kunnossa, että niitä voi käyttää. Tein taannoin pitsaa, ja tarkoituksena oli laittaa tomaattipyrettä pohjan päälle ketsupin kaveriksi. Kaapissa oli pieniä tomaattipyrepurkkeja, jotka kasasin tiskipöydälle niitä sen tarkemmin tutkimatta. Siinäkään vaiheessa minkäänlainen hälytyskello ei soinut, kun yhtä purkkia avatessani hoksasin sen olevan vähän pullevan oloinen. Siinä vaiheessa, kun pyrettä oli naamassa, hiuksissa, silmälaseissa, paidassa ja keittiön katossa, soivatkin sitten kaikki mahdolliset hälytyskellot. Tomaattipyreen siivoaminen keittiön katosta on muuten yhdenlainen operaatio. En suosittele.
– Minna

Yritin muistella kaikkia mahdollisia mokiani – joita yleensä riittää – tähän postaukseen, mutta en saanut mieleeni mitään. Päätin kuitenkin kertoa tilanteesta, jossa häpeän tunne oli todella voimakas, vaikka mitään mokaa ei varsinaisesti tapahtunutkaan.

Osallistuin opiskeluaikoinani tieteellisen kirjoittamisen kurssille. Kurssi ja ohjaajat olivat loistavia, ja minunkin rimani nousi ihaillessani taitavia kirjoittajia ja hyviä tekstejä. Kun oli minun vuoroni esitellä kirjoitukseni, mokasin sen verran, että annettu aika ylittyi. “10 minuuttia on täynnä” -ilmoitus lamaannutti minut täysin. Sain jotenkin takelleltua esitykseni loppuun, keräsin kamani ja istahdin takapenkkiin. Häpeän tunne vyöryi ylitseni ihan hallitsemattomasti, loppuluento meni ihan ohi korvien.

Vaikka ymmärsin järjellä, että mitään epäonnistumista ei ollut oikeastaan tapahtunut, tunne oli käsittämättömän voimakas. Vielä viikko esitykseni jälkeen sain kummallisia hävetyskohtauksia, kun ihan fyysisesti kuumottava tunne lähti nousemaan jaloista ja syöksyi rintakehän kautta kasvoille. Edes fiilisten kertominen kaverille ei auttanut, etenkin kun hän vaan kehui tekstiäni. Olihan se ihan hyvä joo, mutta kun.. ja taas leimahti.

Vielä näin vuosien jälkeen muistan hyvin tarkkaan, miltä häpeä kehossani tuntui. Vaikka osaan nauraa itselleni ja mokilleni, vaikka yleensä en tartu epäonnistumisiini, joskus vaan kolahtaa ja pahasti. Nyt kun olen kirjoittanut tämän julkisesti, ehkä osaan itsekin antaa itselleni synninpäästön? 🙂
– Stina

Kerro kommenteissa oma paras mokasi!