Muistatko lapsuuden kesäleireiltä sen, kun yhtäkkiä ohjaajat ilmestyivät paikalle haltijoiksi pukeutuneina ja pyysivät lapsilta apua kadonneen toverinsa löytämiseen? Jännittävät kynttiläpolut metsän halki tai taikakukkien keräämisen, arvoitusten ratkomisen ja sen kutkuttavan tunteen, kun tutut ohjaajat olivatkin hetken jotain ihan muuta ja tarjosivat lapsillekin mahdollisuuden sellaiseen?

Leiriohjaajien kielellä tuollaista, usein leirin kohokohdaksi nousevaa ohjelmanumeroa, kutsutaan satuseikkailuksi. Rakastin niitä leiriläisenä ja rakastan niitä nyt aikuisena leirinvetäjänä. Ne eivät ole larppaamista: päähenkilöillä (leiriläisillä) on enintään hyvin viitteellinen rooli, ja järjestäjienkin roolit painottuvat tehtävien antamiseen. Juonia on noin yksi: ratkaista mysteeri, pelastaa kadonnut taikaolento, löytää lettutaikina tai mitä milloinkin. Tässä artikkelissa kerron satuseikkailuista, larpeista ja niiden rajapinnasta: larpin järjestämisestä leiriläisille.

Avaruusolentoja

Vuoden 2016 leirillä ramppasi avaruusolentoja peräti kahdelta eri planeetalta.

Satuseikkailu leiriohjelman helmenä

Fantasiahenkiset satuseikkailut ovat kokemukseni mukaan parhaimmillaan n. 7–10-vuotiaille, mutta nuortenleiri-ikäisille voi toisaalta järjestää hieman realistisempia ja usein vakavampia seikkailuita. Lapset on kätevä jakaa pieniin porukoihin ja laittaa kiertämään jonkinlaista tehtävärataa: jokaisella rastilla taruolento tai puhuva eläin tms. antaa tehtävän, ja leiriläisten ratkaistua sen he pääsevät jatkamaan matkaa. Usein kaikilta rasteilta saa jonkin osan vihjettä: kirjaimia, jotka lopuksi pitää järjestää tai vaikka kartanpalasia. Erityisen lämmöllä muistan seikkailua, jonka lopuksi leiriläiset pääsivät keittämään toisilta haltijoilta saamistaan yrteistä saasteyskän parantavaa juomaa sairaalle haltijalle: lopussa kaikkien ryhmien saamia aineksia ja ohjeita tarvittiin, samoin kuin kaikkien apua juoman valmistukseen. Tällä konseptilla syntyy lähes joka porukalle toimivia seikkailuita.

Olen vetänyt leirejä pääasiassa lasten ja nuorten ympäristökasvatus- ja luonnonharrastusjärjestö Luonto-Liitossa, joten teemat ovat pyörineet yleensä luonnonsuojelun ympärillä. Varsinkin vähän isommille leiriläisille teemaksi on valikoitu yleensä jotakin järjestön arvojen mukaista. Nuortenleiriläiset ovat mm. muodostaneet alkuperäiskansan ja vastustaneet kaivosyhtiötä, vapauttaneet vangittuja aktivisteja, kohdanneet aikamatkustajia tulevaisuudesta ilmastonmuutoksen jälkeen ja auttaneet ratkomaan kahden alienlajin välisiä kiistoja luonnonvarojen käytöstä. Nuortenleirillä seikkailu on jatkunut usein koko leirin ajan on-off. Aamulla leirille saattaa ilmestyä pariksi tunniksi kummallisia vierailijoita, jotka houkuttelevat leiriläiset tunnistamaan kasveja tai rakentamaan ydinsäteilysuojaa, ja sitten vierailijat muuntuvat taas ohjaajiksi ja leiripäivä jatkuu tavallisemman ohjelman parissa. Näin pitkästäkään seikkailusta ei tule liian raskasta, ei ohjaajille eikä leiriläisille. Kerran tuli testattua, että neljä tuntia retkellä sukkahousut päässä on aika rankkaa, varsinkin kun sekään ohjaaja ei ollut (vielä) larppaaja.

Oma larppitaustani

Satuseikkailuista minulla on kokemusta lapsuudesta osallistujana ja järjestäjänäkin jo vaikka kuinka monelta vuodelta, mutta varsinaista larppaamista aloin harrastaa 2014. Viime vuonna harrastuksesta tuli aktiivista, kun tajusin neljännessä pelissäni, mistä tässä oikeasti on kyse, ja heti kohta heräsi ajatus järjestää itsekin larp. Olen järjestänyt sekä kesäleirejä että kaikenlaisia muita tapahtumia, joten käytännön tapahtumanjärjestäminen ei jännittänyt, ja larpin kirjoittaminen oli niin hauskaa, ettei sitäkään puolta oikein osannut pelätä.

Ensimmäinen larppimme – tein pelin yhdessä hyvän larppaajaystäväni kanssa – meni ensimmäiseksi peliksi varsin hyvin, ja kesällä ehdimme järjestää jo toisenkin pienen pelin. Sitä tehdessä heräsi ajatus kahden rakkaan harrastuksen yhdistämisestä: miten sujuisi larp kesäleirillä? Olin menossa vetämään 14–17-vuotiaiden leiriä, ja jotakin satuseikkailun tapaista niillä on ollut tapana pitää. Muu ohjaajaporukka nyökytteli hyväksyvästi, ja otin vastuulleni järjestää satuseikkailua ”oikeamman” larpin.

Googlailin edu-larppeja (larppeja, joiden tarkoitus on opettaa jotakin), ja törmäsin Paossa-nimiseen peliin. Vaikka pakolaisuus ei olekaan varsinainen luontoteema, tulee ilmastonmuutos jatkossa ajamaan liikkeelle entistä enemmän ympäristöpakolaisia, ja muutenkin koin ajankohtaisen teeman sopivan leirillemme. Toki olisin voinut kirjoittaa itsekin pelin: mutta ihan kaikkea en sentään ehdi, ja toisaalta projektia helpotti, että peli oli jo jonkun koeajama.

Paossa-peli

YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n luoman Paossa (Passages) pelin perusajatus on tarjota ”yli 15-vuotiaille” kokemus siitä, millainen pakolaisten matka kotoaan turvallisemmille seuduille voi olla. Peli koostuu yhdeksästä kohtauksesta, joiden väliset siirtymät ovat joskus enemmän ja joskus vähemmän sulavia. Isoin ero tavallisiin suomilarppeihin on se, että pelinjohtaja ei ole piilossa naruja vetelevä taustatoimija, vaan aktiivinen toimija, jota voisi oikeastaan kuvailla sanomalla roolia kertojaksi.

Pelinjohtaja on yhtä aikaa siis sekä tavanomainen offgame tuki ja turva että kertojahahmo. Alkubriiffissä kerroin, että minulle voi kertoa ongelmista, esim. jos haluaa keskeyttää pelin, ja pelin aikana mm. annoin allergialääkettä. Toisaalta kertojana olin jonkinlainen metahahmo: kerroin, missä milloinkin ollaan ja jonkin verran myös kerroin, mitä pelaajien tulee tehdä. Johdatin joukon esimerkiksi pusikoiden läpi kertoen, että yritämme ylittää salaa maan rajan. Muutaman kerran huusin heidät maahan, sillä ”ympärillä ammuskeltiin”. Pusikoiden toisella puolella kerroin, että olemme saapuneet rajakylään, ja koska on tulossa ilta, pakolaisten on pyydettävä yösijaa paikallisilta. Sitten astuin jälleen sivuun, ja annoin pakolaisten ratkaista keskenään, miten kommunikoida vierasta kieltä (=siansaksaa) puhuvan paikallisen asukkaan kanssa.

Salakuljettaja

Kesäleirimme pakolaisia ihmissalakuljettajan matkassa kohti turvaa.

Pelinjohtajan rooli oli siis varsin erilainen kuin mihin olen tottunut, mutta minusta se sopi erinomaisesti tällaiseen mundiksille (ei-larppaajille) suunnattuun peliin. Minua häiritsi hieman pelinjohtajan ja pelaajan rajan sekoittuminen, mutta muut eivät olleet laillani jumiutuneet suomalaiseen näkemykseen pelinjohtajan roolista, joten se tuskin haittasi.

Paossa on kehuttu peli, ja ensilukemisella innostuin siitä kovasti. Lähemmällä tutustumisella materiaali alkoi vaikuttaa hieman puutteelliselta: syy-seuraus-suhteet eivät aivan auenneet minulle, larpin kesto oli määritelty hyvin viitteellisesti enkä pitänyt hahmokonseptien toteutuksesta. Tein siis loppujen lopuksi paljon työtä uudestaan: kirjoitin perhekortit alkuperäisistä inspiraatiota ottaen, mutta ryhmällemme sopivammaksi sekä yrittäen helpottaa niihin eläytymistä. Paljon tekemistä oli myös käytännön suunnittelussa: missä paikassa tapahtuu mitäkin, kauanko kohtauksiin menee, miten npc:t, joita ohjaajat pelasivat, ehtivät siirtyä jne. Meillä oli hyvin rajallinen aika käytössämme, ja jouduimme kiirehtimään pelin aikana. Yritin ettei se näkyisi pelaajille, mutta meillä järjestäjillä riitti kiirettä ja paniikkia. Tiedoksi niille, jotka harkitsevat pelin peluuttamista: tunti valmistautumiseen, kaksi tuntia peliin, puoli tuntia purkuun ei riitä ilman kovaa kiirettä.

Kokemusten vertailua

Vedimme larpin viimeisenä kokonaisena leiripäivänä, ja leiriläiset olivat siinä vaiheessa jo hyvin yhteen hioutunut porukka. Arvoimme leiriläiset neljään ryhmään, neljäksi perheeksi, ja kaikki porukat saivat nopeasti kiinni siitä, mistä larpissa on kyse. He lukivat perhekortista hahmojensa taustan ja saivat keksiä hahmoilleen nimet, etsiä rooliasuja, lasten leluja yms sekä vastata muutamaan perhekorttiin keksimääni kysymykseen (esim. ”mikä on perheen lasten lempileikki”). Teimme myös kaikille passit (joista osan rosvot veivät larpin aikana), sekin oli oma lisäykseni peliin laskeutumiseen. Näillä alkuvalmisteluilla pelaajat pääsivät lyhyessä ajassa sisälle hahmoihinsa. Oli hauska seurata, kuka otti minkäkin roolin, kenestä tuli äiti ja kenestä lapsi ja niin edelleen. Yllätyin, että kaksi leiriläisistä päätti pelata lähes täysin puhumatonta hahmoa: eivätkä nuo pelaajat olleet mitenkään leirin hiljaisimpia! Jälkikäteen kysyin toiselta, että miksi hän valitsi puhumattoman hahmon. Selitys kuului suunnilleen, että ei ollut tarkoitus, mutta sitten rosvot veivät autistihahmoni lelun ja sitten hahmo meni siitä pois tolaltaan eikä enää suostunut puhumaan. Aikamoista eläytymistä ensikertalaiselta!

Passeja

Kukin perhe sai valita nimet vapaasti, ja kuten kuvasta näkyy, leiriläiset valitsivat hyvin erilaisia strategioita tähän.

Muutenkin teinien eläytymiskyky ilahdutti. Vaikka peliin kuului olennaisesti esimerkiksi paljon odottelua, pelaajat pysyivät hahmoissaan, eivätkä alkaneet vaikkapa räplätä kännyköitään. Osa pelinjohtajan roolia oli kysellä hahmojen kuulumisia kesken pelin ja auttaa siten eläytymistä. Minua hymyilytti, kun yksi leiriläisistä kertoikin pelaajan eikä hahmon tuntoja: ”Tää on ihan sairaan hauskaa eläytyä toiseksi!”

Yksi porukka otti stereotyyppiset musliminimet, ja seurasin hieman huolissani, meneekö muutenkin hieman parodisella otteella vedetty touhu jossakin vaiheessa asiattoman puolelle. Taitavasti he kuitenkin tasapainottelivat asiallisuuden rajoilla, ainakin jos minulta kysytään. Ja pelin purussa kyseisistä pelaajista yksi sanoi, että kyllä peli veti vakavaksi ja miettimään sitä, oliko sittenkin pitänyt vetää enemmän tosissaan. Moni muukin oli aika vakavalla naamalla, vaikka pelin tunnelma olikin ensisijaisesti odottava ja jännittynyt eikä esim. suoranaisesti uhkaava tai pelottava. Larppi on tehokas keino saada eläytymään toisten asemaan ja pohtimaan sitä.

Perhekortti

Yhden perheistä perhekortti kuvattuna ennen pelin alkua. Tämä ryhmä täytti korttiin pelaajien eikä hahmojen nimiä, joten ne on sensuroitu kuvankäsittelyllä.

Peli loppui ikään kuin onnellisesti: hahmot pääsivät ehjänä vastaanottokeskukseen odottelemaan turvapaikkapäätöstä. Kaikkien päästyä sinne, kerroin pelin olevan ohi ja aloitin purun. Kysyin käsiäänestyksellä, mikä oli ollut mieleenpainuvin kohtaus: melkein kaikki kohtaukset saivat ääniä, vaikka kirkkaasti eniten niitä saikin tullikohtaus. Kyseisen kohtauksen ollessa käynnissä pelkäsin, että siansaksaa puhuva tullimies siansaksalomakkeineen aiheuttaa liiankin aitoa turhautumista, mutta ilmeisesti hahmoja turhautti ja ahdisti juuri sopivan verran. Vaikka ei-larppaajille on hankala selittää, miksi voi olla hauska pelata suuresti kärsiviä hahmoja, saivat meidän ensikertalaispelaajammekin paljon irti myös näistä hahmoille epämukavista kohtauksista, ehkä enemmänkin kuin olin arvellut. Kokemukseni perusteella olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei ensikertalaisille – jotka eivät edes olleet suoraa hakeutuneet nimenomaan liveroolipelaamaan – suunnatun pelin tarvitse olla erityisen helppo tai kevyt.

Ison osan peliä loivat npc:t, neljä ahkerasti asua vaihtanutta leiriohjaajaa. Yksi ohjaaja oli tuonut enemmän roolivaatteita ja muita proppeja kuin arkivaatteita viikon leirille! Ohjaajilla piti kiirettä asujen vaihdossa ja siirtymissä paikasta toiseen, mutta hyvin he onnistuivat herättämään hahmot eloon. Meillä oli harvinaisen kokenut ohjaajatiimi, ja kaikilla oli kokemusta erinäisten satuseikkailuiden järjestämisestä, mutta onnistuin silti aiheuttamaan ohjaajille stressiä siitä, että nyt tehdäänkin ”oikeaa larppia”. Loppujen lopuksi aivan samoin eväin rakentuu larppi tai satuseikkailu.

Tullimies

Leiriläisten suosikki-npc oli kuvan tullimies, joka vaati kovin (siansaksa)sanoin täyttämään (siansaksa)lomakkeita.

Purimme Paossa-pelin kuten larpit on tapana purkaa: pelinjohtajan lyhyellä evästyksellä, kierroksella jossa kaikki kertoivat ”en ole enää [hahmonnimi], olen [pelaajan nimi]” sekä kierroksella siitä, millainen fiilis jäi päällimmäiseksi. Minusta mikä tahansa larp vaatii edes tälläisen minimalistisen purun, ja aloin miettiä, että nuortenleirien satuseikkailuissa voisi olla ihan yhtä hyödyllistä järjestää sellainen. Vaikea sanoa, kokivatko leiriläiset ”oikean larpin” eroavan kevyemmin vedetyistä satuseikkailuista kun viimeksi mainittujen jälkeen ei ole ole ollut tapana kysellä tuntoja… Aina, kun pakotetaan ihmiset toisiin rooleihin ja siten ehkä pois mukavuusalueeltaan, pitäisi tilanne purkaa huolella ja kuulostellen. Aion ottaa tämän tavaksi tulevissa satuseikkailuissa: ihan heti en ole ehkä tekemässä näin huolellista larp-toteutusta, mutta kyllä jotakin roolipelillistä seikkailua kuuluu leirillä aina olla, jos minulta kysytään!