California Zephyr on legendaarinen amerikkalainen junalinja, joka kulkee Chicagosta, Illinoisista, Iowan, Nebraskan, Coloradon, Utahin ja Nevadan kautta Kaliforniaan, Emeryvillen kaupunkiin. Matkaa taittuu lähes 4000 kilometriä, ja siihen kuluu yhteensä 51 tuntia ja 20 minuuttia, noin keskimäärin.

Tämä on tarina siitä, kuinka eräs nörttityttö matkasi Amerikan halki juuri tällä junalla.

california-zephyr_1_1

Amtrakin reittikartta

Päätös matkustaa junalla läpi Yhdysvaltain syntyi keväällä 2016, kun luin aihetta ylistävän blogikirjoituksen. Siinä kerrottiin kauniista maisemista Coloradossa ja muualla Kalliovuorilla, sekä erilaisesta matkanteosta – sellaisesta, johon ei liittyisi lentokenttien kiire ja vilinä, vaan uusien ihmisten tapaaminen, rauhallisuus ja tietty nostalgia. Yhdysvaltain halki on matkustettu junalla jo 1860-luvulta lähtien, ja ennen lentomatkustuksen yleistymistä junat olivat, kuten kaikki tiedämme, suosittu tapa kulkea pitkiä matkoja.

Kävi ilmi, että junamatkustus on edelleen suosittu tapa kulkea Yhdysvalloissa. Kun saavuin Union Stationille Chicagossa lauantai-iltapäivänä lokakuun alussa, tunnelma asemalla oli hyvinkin vilkas. Odotustila, Great Hall, oli likipitäen täynnä. Kyllä, Yhdysvalloissa junaa odotetaan suuressa odotustilassa ennen junaan siirtymistä, mutta eipä mennä asioiden edelle.

Ensin, matkaliput. Amtrakin lippuja voi ostaa netistä luottokortilla, mutta muutaman yrityksen jälkeen minä päätin käydä aseman lippuautomaatilla – jokin Netsin (ent. Luottokunta) varmennuksessa ei sopinut yhteen Amtrakin sivujen kanssa, mutta ei hätää, lippu oli asemalla saman hintainen kuin netissä, 118 dollaria Chicagosta Denveriin. Minun lipullani sai coach-luokan istumapaikan.

Seuraavaksi matkatavarat. Amtrakilla ruumaan laitettavat matkatavarat viedään samankaltaiseen bag dropiin kuin lentokentillä. Lippuni hintaan kuului kaksi ruumaan menevää matkatavaraa (23 kiloa per laukku) ja jopa neljä käsimatkatavaraa (11-23 kiloa per laukku). Lisäksi olisin voinut maksaa lisämaksuja lisälaukuista. Laukkujen jättövaihe muuten oli ainoa hetki, kun henkilöllisyyteni tarkistettiin – tämän jälkeen kysyttiin vain matkalippua. Minkäänlaista turvatarkastusta ei ollut.

Bag dropista minut ohjeistettiin odottamaan saliin, valtavaan halliin, jollaisia näkee elokuvissa, ja pyydettiin olemaan siellä tuntia ennen junan lähtöä. Eurooppalaisena odottaminen salissa hämmensi minua kovin, joten yritin etsiä lähtöporttia – minut neuvottiin uudestaan saliin. Kävi ilmi, että edes reilua tuntia ennen junan lähtöä ei ollut tietoa siitä, miltä raiteelta juna lähtisi, ja siksi matkustajat odottavat salissa. Kapinoin ja hain ruokaa aseman eräästä aseman monista take away -paikoista.

Lopulta, istuessani vihdoin salissa, kovaäänisistä annettiin ilmoitus, että California Zephyrin matkustajien tulisi muodostaa jono paikkaan ”Position A”, joka oli julisteständin osoittama paikka keskellä salia. Sieltä junahenkilökunta hetken kuluttua marssitti meidän matkustajat jonossa oikeaan junaan. Luultavasti se oli hyvin tehokas tapa viedä ihmiset oikeaan junaan, ja saada myös turistit oikeaan paikkaan kerralla.

Junalipussani ei, kuten tässä vaiheessa huomasin, lukenut istumapaikkaani – ei vaunua, ei istumapaikan numeroa, ei mitään. Kävi ilmi, että junan ovilla oleva henkilökunta päättää vaunun sen perusteella, mihin matkustaja on menossa – olin menossa Denveriin, joten pari ovea tuohon suuntaan, kiitos. Oikealla ovella sain käteeni käsinkirjoitetun lapun, jossa luki 41; jonossa minua seuraava Denveriin menijä sai lipun 42. Ne olivat paikkamme. Kun pääsimme paikoillemme, laput korvattiin istumapaikkojen yläpuolelle kiinnitetyllä lapulla, jossa luki DEN 2.

En tiedä, onko sama menetelmä käytössä muissa junissa, vai oliko kyseessä vain California Zephyrin erikoisuus – konduktööri mainitsi, että hän yrittää laittaa meitä lähekkäin toisiamme, ehkä nukkumisen ja herättelyn vuoksi. Jännittävää joka tapauksessa.

Juna itsessään oli yllättävän hyväkuntoinen ja toimiva, etenkin kun olin lukenut siitä, kuinka Amtrakiä ei rahoiteta aivan samoilla summilla kuin lentoliikennettä – olin odottanut huonokuntoista junaa ilman palveluita, mutta mitä vielä! Junassa oli kahvila, ravintola, lounge-tila sekä runsaasti wc:itä, sekä vielä oma vaatteidenvaihtotila naisille. Kaikkeen tähän oli tilaa, sillä toisin kuin eurooppalaisissa junissa, matkustajia oli pääasiassa vain yläkerrassa, ja esimerkiksi wc:t olivat alakerrassa käsimatkatavarasäilytyksen kanssa. Myös vaunusta toiseen liikuttiin yläkerrassa. Vaunut tosin olivat hyvin samannäköisiä, eikä niitä oltu numeroitu, joten oman paikan kohdalla pysähtyminen vaati hyvää näkömuistia omasta ympäristöstä – hieman kuin Suomessa.

Kahdelta iltapäivällä juna oli valmis lähtemään, ja pian rullasimmekin jo kohti Kaliforniaa.

california-zephyr_1_2

Maissipelto Iowassa – ehkä

Nukkuminen Amtrakin junassa oli yllättävän mukavaa. Tila penkkien välissä oli huomattavan suuri, joten edessä istuvan tuoli ei tuntunut lainkaan tulevan syliin, vaikka hän kuinka sääti selkänojaansa taakse. Myös säärien taakse sai jaloille jalkatuen, jolloin jopa coach-luokan istuimesta sai oikeastaan nojatuolin. Kun vielä junamatkustamiseen tottunut vierustoverini siirtyi nukkumaan toisaalle, sain käyttöni kaksi näitä nojatuoleja vierekkäin, eli käytännössä sohvan.

Saavuimme Denveriin jopa hieman ajoissa. Matka Chicagosta Denveriin vei reilut 18 tuntia, ja olimme perillä yhden tunnin aikaeron ansiosta seitsemältä aamulla.

 

california-zephyr_1_3

Huomenta, Denver!