Kuuntelin vast’ikään äänikirjapalvelu Audiblesta englanniksi psykologi Thomas Gordonin klassikkoteoksen “Parent Effectiveness Training – P.E.T. – The Proven Program for Raising Responsible Children”. Kirja on suomennettu nimellä “Toimiva perhe” – käytössä kokeiltuja menetelmiä vastuuntuntoisten lasten kasvattamiseen” (2004), ja sitä aiemmin nimellä “Viisaat vanhemmat”. Kirjan ensimmäinen englanninkielinen painos on julkaistu jo 1970. Nimensä mukaisesti kirja on perustana myös vanhemmuusohjelmalle, jota opetetaan nykyisin kurssimuotoisesti ympäri maailmaa – myös Suomessa.
Gordonin ajattelu on yksi perustuskivi nykyisin “kiintymysvanhemmuudeksi” (attachement parenting) kutsutun kasvatusideologian taustalla. Kiintymysvanhemmuusajatteluun voi tutustua esimerkiksi suomalaisen Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n kautta. Kiintymysvanhemmuusperheet ry on julkaissut sivuillaan myös hyvän suomenkielisen tiivistelmän Gordonin “Toimiva perhe” -ohjelman perusajatuksista.
Itse kerron tässä blogipostauksessa vapaamuotoisemmin Gordonin “Toimiva perhe” -ajattelun tärkeimmistä opeista ja siitä, miten itse olen kokenut niiden soveltamisen käytännössä vanhempana. Tämä blogipostaus ei ole varsinainen kirja-arvostelu, mutta kerron hieman myös siitä, miten koin kirjan lukukokemuksena.
Miksi lukea kasvatusoppaita?
Monet vanhemmat tuntuvat vierastavan ajatusta kasvatusoppaiden lukemisesta. Kulttuurisesti vanhemmuus mielletään ehkä laajaksi asiaksi, jonka pitäisi onnistua ikään kuin “luonnostaan” ja jota “ei voi oppia kirjoista”. Samalla kuitenkin monet vanhemmat ovat nykyaikana melko epävarmoja vanhemmuustaidoistaan. Sosiaalisessa mediassa on lukemattomia yhteisöjä, joissa kysellään, “mitä pitäisi tehdä, kun lapsi tekee niin ja näin” tai “onko normaalia, että…” Näissä viesteissä ilmaistaan usein myös voimattomuutta ja keinottomuutta; “en jaksa enää”, “lapsi/tilanne on mahdoton” ja “mitä tässä enää voi kokeilla” ovat usein toistuvia ilmauksia. Monilla vanhemmilla on myös halu olla toistamatta omien vanhempiensa kasvatuksellisia virheitä – mutta ei välttämättä selkeää näkemystä siitä, miten konkreettisesti toimia toisin.
Psykologi Thomas Gordon pohtii Toimiva perhe -kirjansa esipuheessa, että siihen nähden, kuinka suuri vastuu lastensa käytöksestä ja onnistumisesta elämässä vanhemmille sälytetään – vanhempiahan yleensä aina syytetään ensimmäisinä, jos lapsen käytös ei ole toivottua tai lapselle on ongelmia, on hämmästyttävää, ettei vanhemmuustaitoja opeteta uusille vanhemmille järjestelmällisesti juuri missään juuri lainkaan. Gordonin mukaan uusien vanhempien lähes ainoaksi vaihtoehdoksi jää ottaa mallia vanhemmuuteen omilta vanhemmiltaan. Gordonin mukaan ehkä juuri tästä johtuen vanhempien yleiset kasvatustavat suhteessa lapsiinsa ovat muuttuneet vuosikymmenien ja vuosisatojenkin aikana suhteellisen vähän. Samaan aikaan psykologinen tietämys siitä, miten ihmisiä on tehokasta ja toimivaa ohjata psykologisesti ja pedagogisesti on muuttunut Gordonin mukaan melkoisesti.
Vuoden 2017 lukijana huomaan ajattelevani Gordonin esipuhetta kuunnellessani, että onhan sentään kuitenkin onneksi jotakin kehitystä yleisissä kasvatukseen ja vanhemmuuteen liittyvissä käsityksissä tapahtunut esimerkiksi kirjan ensipainoksen ajoista eli 1970-luvulta tähän päivään puhumattakaan vaikkapa Gordonin omasta lapsuudesta 1920- ja 30-luvuilla. Lasten ruumiillinen kuritus on länsimaissa jo verrattain yleisesti paheksuttua ja muutenkin vanhemmuudessa varmasti pyritään nykyisin aiempaa vähemmän autoritäärisyyteen ja enemmän lapsen kunnioittamiseen. On kuitenkin edelleen totta, että siinä missä monella vanhemmalla varmasti on käsitys siitä, millaisia asioita vanhempana ei tulisi tehdä, näkemys siitä, mitä siis tulisi tehdä vanhat mallit korvatakseen, saattaa puuttua. Tiedämme, että meidän ei pitäisi lyödä lapsiamme eikä huutaa lapsillemme, mutta miten siis tulisimme toimeen kiukuttelevan taaperon kanssa?
Thomas Gordon tarjoaa vanhemmille työvälineiksi toimintatapoja, joita ammattiterapeutit käyttävät kohdatakseen asiakkaansa tavalla, joka saa terapia-asiakkaan kokemaan olonsa kuulluksi ja ymmärretyksi sekä ohjautumaan ratkaisemaan omia ongelmiaan itse. Gordon ei siis tarjoa jippoja ja kikkoja erilaisten yksittäisten kasvatusongelmien ratkaisemiseksi, vaan kiinnittää huomionsa perheiden tapaan kommunikoida. Gordon uskoo, että jos perheenjäsenet kommunikoivat keskenään riittävän avoimesti, selkeästi, rehellisesti ja tehokkaasti, kaikki perheen ongelmat ja konfliktit saadaan ratkaistua kaikkia perheenjäseniä tyydyttävällä tavalla. Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Jippo on siinä, että hyvä ja reilu kommunikointi vaatii harjoittelua eikä ole aina eikä varsinkaan tottumattomalle kovin helppoa. Gordon myöntääkin ajatelleensa uransa alkupuolella, ettei tällaisen kommunikaatiotavan opettaminen ihan kenelle tahansa psykologiaan perehtymättömälle maallikolle ole ylipäätään mahdollista. Pitämiensä Toimiva perhe -kurssien myötä Gordon kertoo kuitenkin vakuuttuneensa kenen tahansa “tavallisen” vanhemman mahdollisuudesta omaksua uudenlainen ajattelu- ja kommunikaatiotapa, ja muuttaa siten tapaansa kohdata lapsensa ja perheensä arkea merkittävästi paremmaksi.
Vanhemmat eivät ole jumalia
Gordonin opetuksen keskiössä on kaksi toimintatapaa, joita Gordon kutsuu aktiiviseksi kuuntelemiseksi ja ns. “kaikki voittavat” -metodiksi, jotka molemmat selitän tässä blogipostauksessa tiiviisti myöhemmin. Molemmat ovat kommunikointitapoja, jotka on periaatteessa muodollisesti helppo ymmärtää ja omaksuakin. Käytännössä molempien noudattaminen ja soveltaminen arjessa voi kuitenkin tuntua melko haastavalta tai jopa mahdottomalta – jollei omaksu lisäksi aidosti eettistä ajattelua, jonka pohjalle Gordon teoriansa rakentaa.
Gordon toteaa mielestäni paikkaansa pitävästi, että useimmat vanhemmat ajattelevat, että heidän tulee toimia lapsilleen auktoriteetteinä ja että lasten tulee totella heitä. Tätä pidetään usein verrattain itsestään selvänä asiana; ajatellaan, että hyvän vanhemman tehtävä on pitää lapsistaan huolta ja kasvattaa heidät kunnollisiksi ihmisiksi kertomalla, mikä on oikein ja mikä väärin, mitä saa ja erityisesti mitä ei saa tehdä. Vanhempien odotetaan asettavan lapsilleen rajoja ja tavoitteita. Lapsen taas odotetaan tottelevan vanhempaansa, koska vanhempi on lasta kokeneempi ja viisaampi. Useimmat vanhemmat ajattelevat, että tämä valta-asetelma on oikeutettu, kunhan vanhempi pyrkii toimimaan lapsen edun mukaisesti. Vanhemmat siis antavat itselleen hyväntahtoisen itsevaltiaan aseman, jota lasten odotetaan kunnioittavan.
Gordonin ajattelusta radikaalia ja mielenkiintoista tekee se, että hän kyseenalaistaa tämän vanhempien valta-aseman suhteessa lapsiin täysin. Gordon toteaa, että vanhemmat saattavat tosin olla monissa asioissa lapsia kokeneempia, mutta eivät kuitenkaan välttämättä viisaampia. Gordon myös korostaa, että on lapsille itselleen haitallista, jos he tottuvat siihen, että vanhemmat auktoriteettina tietävät, päättävät ja ratkaisevat asiat heidän puolestaan. Gordonin mukaan lapsia on hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien ohjattava itsenäiseen ongelman ratkaisuun ja omien valintojen tekemiseen. Gordon toteaa, että vanhempien ei tule pyrkiä olemaan lastensa jumalia. Minuun Gordonin ajattelu vetoaakin juuri hienolla filosofiallaan – mutta miten tämä hieno ajatus toimii käytännössä?
Aktiivista kuuntelua ja
minä-viestintää
Kaksi keskeisintä Thomas Gordonin vanhemmille tarjoamaa työkalua ovat aktiivinen kuuntelu ja niin sanottu “kaikki voittavat” -metodi, jota voisi vähemmän markkinoivasti kutsua myös reiluksi ja tasa-arvoiseksi neuvottelemiseksi. Molemmat kommunikaatiotavat ovat yleisesti käytössä paitsi terapiatyössä myös esimerkiksi työelämässä monilla aloilla. Etenkin neuvotteleminen on konseptina varmasti useimmille tuttua aikuisten välisestä kommunikaatiosta; useimmat ihmiset eivät oleta esimerkiksi puolisonsa tai ystäviensä tekevän “niin kuin käsketään” vaan aikuisten tasa-arvoinen kanssakäyminen perustuu siihen, että asioista ja erimielisyyksistä sovitaan neuvotellen. Monet aikuiset kuitenkin olettavat, ettei lasten, varsinkaan pienten lasten kanssa voi neuvotella järkevästi. Tästä Gordon on eri mieltä. Hän uskoo, että hyvinkin pienet lapset ovat kykeneviä neuvottelemaan itseään koskettavista asioista aikuisten kanssa tavalla, joka johtaa sekä vanhempaa että lasta itseään tyydyttävään neuvottelutulokseen. Gordonin mukaan lapsille on vain annettava tähän mahdollisuus.
Ennen kuin voidaan lähteä neuvottelemaan tasapuolisesti ja reilusti, vanhemman on kuitenkin ymmärrettävä lasta; mitä lapsi oikeastaan yrittää sanoa tai tarvitsee esimerkiksi kiukutellessaan jotakin asiasta? Gordonin mukaan lapset, kuten muutkin ihmiset, ilmaisevat itseään ikään kuin koodien kautta. Tämä siis tarkoittaa, että ihminen sanoo jotain pyrkien ilmaisemaan sillä toiselle jotakin tarvettaan. Harvoin kuitenkaan osaamme ilmaista tarpeitamme aivan suoraan vaan ne sekä lapset että aikuiset verhoavat tarpeensa itse ilmaisussaan jonkinlaiseen koodiin, joka toisen osapuolen on “ratkaistava”. Yksinkertaisen esimerkin kautta hahmotettuna tämä voi tarkoittaa esimerkiksi, että sanoessaan vaikkapa “Minä en syö nyt” lapsi tarkoittaa, että hänellä ei ole nälkä, mutta toisaalta myös, että hän on jostakin asiasta pahoillaan ja pois tolaltaan tai että hänellä on jonkin toisen asian vuoksi niin kiire, ettei hän mielestään ehdi edes syömään. Vanhemman tehtävä on ratkaista lapsen näin esittämä “koodi” eli selvittää, mitä lapsi oikeastaan yrittää kertoa.
Aktiivisen kuuntelun idea on, että suorien vastausten ja omien näkemysten ja toiveiden välittömän esittämisen sijaan kuuntelija pyrkii ensin aidosti saamaan selvää siitä, mitä toinen hänelle yrittää sanoa. Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä tarkentavien kysymysten esittämistä ja toisen juuri sanoman toistamista ääneen sen ilmaisemiseksi, että on kuullut ja ymmärtänyt. Tämä rohkaisee puhujaa avaamaan itse tarkemmin, mitä yrittää sanoa. Esimerkiksi lauseeseen “Minä en syö nyt” moni vanhempi varmaankin vastaa refleksinomaisesti jotain tyyliin: “Kyllä sinun pitää syödä!” Vanhemmat kokevat, että on heidän velvollisuutensa huolehtia siitä, että lapsi syö riittävästi. Lapsen “nirsoilu” voi myös tuntua loukkaavalta vanhemmasta, joka on nähnyt vaivaa ruuan valmistamiseen. Vanhempi siis kokee sekä velvollisuudekseen että oikeudekseen käskeä lapsen syömään, toimia auktoriteettina. Tällainen asenne kuitenkin johtaa usein riitaan; lapsi puolestaan kokee, että vanhempi ei kunnioita häntä ja hänen juuri esittämäänsä viestiä, ja ryhtyy kapinoimaan.
Gordon ehdottaa, että vanhempi siis käskevän reaktion sijaan ryhtyisikin tällaisessa tilanteessa aktiiviseksi kuuntelijaksi. Vanhempi voi yksinkertaisesti toistaa lapsen juuri esittämän viestin: “Sinä et siis halua syödä” tai esittää tarkentavan kysymyksen “Miksi et halua syödä?” Kun vanhemman vastareaktio ei ole autoritäärinen vaan kuunteleva, on todennäköisempää, että lapsi kokee luontevaksi ja turvalliseksi jakaa syynsä siihen, ettei haluaisi syödä. Taustalta voi paljastua syy, jota vanhempi ei olisi tullut ajatelleeksikaan.
Aktiiviseen kuunteluun liittyy oleellisesti myös tunteiden sanoittaminen. Etenkin pienten, mutta isompienkin lasten (ja ylipäätään ihmisten) on usein vaikea tunnistaa omia tunteitaan, joten vanhemman tulee auttaa lasta huomaamaan ja nimeämään ne. Se, että vanhempi tunnistaa ja nimeää lapsen tunteen ilmaisee myös myötätuntoa eli saa lapsen kokemaan, että vanhempi aidosti ymmärtää (tai ainakin pyrkii ymmärtämään) ja tukee häntä. Tunteiden sanoittaminen voi käytännössä mennä ihan vaikka niin, että jos lapsi sanoo vihaisesti: “Minä en halua syödä!” vanhempi voi sanoittaa: “Sinä et halua syödä, sinä olet vihainen”, johon isompi lapsi voi vastata: “Niin olenkin vihainen, olen tosi vihainen”, jolloin vanhempi voi jo esimerkiksi kysyä: “Mikä sinua niin suututtaa?” Pienemmän (ja todella voimakkaasti tuntevan isomman) lapsen kanssa on usein tarpeen yksinkertaisesti sanoittaa tunnetta pitkään ja rauhallisesti, kunnes lapsi toipuu ylitsevuotavasta tunnekokemuksestaan sen verran, että keskustelua voidaan muuten jatkaa. Tunteen kokemiselle tulee antaa aikaa. Lasten tunnesäätelykyvyt ovat rajallisia, mutta parhaimmin tunteiden kanssa oppii tulemaan toimeen tuntemalla ne – ei hyssytellen.
Aktiivisen kuuntelun pari on niin sanottu “minä-viestintä”. Minä-viestintää Gordon tarjoaa vanhemmille välineeksi viestiä lapselle omia tarpeitaan ja toiveitaan. Yksinkertaisuudessaan minä-viesti tarkoittaa lausetta, joka alkaa sanalla “minä”. Gordonin mukaan hyvät minä-viestit myös ovat kolmivaiheisia eli ilmaisevat sekä lapsen (tai muun keskustelukumppanin) toimintaa, aikuisen (tai muun keskustelusubjektin) tunnetta/tarvetta, että lapsen toiminnan konkreetista vaikutusta. “Kyllä sinun pitää syödä” -tiuskaisun sijaan siis esimerkiksi parempi tapa kommunikoida lapselle omia tarpeita ja toiveita olisi sanoa esimerkiksi: “Minä haluaisin, että sinä syöt (lapsen toiminta), koska pelkään (aikuisen tunne), että sinulle tulee myöhemmin nälkä, jos et syö nyt (lapsen toiminnan konkreettinen seuraus).”
Hyvä minä-viesti siis selittää lapselle, miksi vanhempi haluaa lapsen toimivan tietyllä tavalla. Lapsen on sekä helpompi hyväksyä hyvin perusteltu toimintaohje – että argumentoida sitä vastaan ymmärtäessään, mihin vanhempi pyrkii. Ymmärrettyään vanhemman toimintaohjeen syyn (tässä esimerkissä nälän välttäminen, huoli nälästä), lapsi voi esimerkiksi tehdä vastaehdotuksen: “En halua syödä nyt, koska minulla on kiire kaverin luokse kylään, mutta voin syödä siellä myöhemmin, kun heillä on ruoka-aika”. Aktiivisen kuuntelun kautta päästään siis usein luontevasti gordonilaisen perheviestinnän toiseen perustekniikkaan: neuvotteluun.
Kenen ongelma
tämä on?
Lapsiperheissä, kuten kaikissa ihmisyhteisöissä, muodostuu vääjäämättömästi välillä konflikteja eli ristiriitoja. Gordonin mukaan ristiriitatilanteissa on ensinnäkin syytä määritellä, onko kyse lapsen, vanhemman vai molempia koskettavasta ongelmasta. Auktoriteettiasemastaan kiinnipitävillä vanhemmilla on Gordonin mukaan usein taipumus omia lastensa ongelmia itselleen ja ratkaistavakseen. Tämä estää lapsen oman ongelmanratkaisukyvyn kehittymistä ja osoittaa myös lapselle, ettei vanhempi luota hänen kykyynsä ratkaista ongelmiaan itse. Tyypillisiä lapsen omia ongelmia ovat esimerkiksi lasten väliset riidat, lapsen osaamattomuus tai riittämättömyyden tunne jossain häntä itseään kohtaavassa haasteessa (esimerkiksi vaikkapa polkupyörällä ajamisen hankaluus, läksyjen vaikeus tai tarve päästä mukaan koulun näytelmään) tai se, ettei lapsi pidä jostain itselleen vääjäämättömästä asiasta, kuten ärsyttävän matematiikan opettajan tunneille osallistumisesta.
Monet vanhemmat pyrkivät ratkomaan tämän tyyppisiä ongelmia lapsensa puolesta – ja kokevat riittämättömyyttä, jos eivät siinä onnistu. Gordonin mukaan vanhempien pitäisi tiedostaa, että nämä ovat lapsen omia ongelmia eikä ryhtyä ratkomaan niitä lapsen puolesta. Tämä ei tarkoita, etteikö vanhempi voisi tukea lasta ongelman kohtaamisessa ja ratkaisun etsimisessä. Tähän edellä kuvailtu aktiivinen kuuntelu ja lapsen tukeminen neuvottelemaan konfliktin mahdollisen toisen osapuolen (kuten toisen lapsen tai opettajan tms.) kanssa ovat parhaat välineet. Kaikki lapsen omat ongelmat eivät myöskään välttämättä ole ratkaistavissa. Aktiivinen kuuntelu voi kuitenkin auttaa lasta hyväksymään tällaisen asian.
Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi, että jos lapsi ilmoittaa inhoavansa matematiikan opettajaansa, vanhempi voi perinteisen kasvatustavan mukaisten toteamusten kuten “sinun pitäisi kunnioittaa opettajaasi”, “koita nyt vain tulla opettajan kanssa toimeen” tai “opettajasi tarkoittaa varmasti vain sinun parastasi” sijaan yksinkertaisesti keskittyä kuuntelemaan ja sanoittamaan lapsen kokemusta asiasta. Jos ongelma on ratkaistavissa, asiasta puhuminen auttaa lasta löytämään oman ratkaisunsa.
Kaikki perheessä murhetta aiheuttavat asiat eivät kuitenkaan tietenkään ole lasten omia ongelmia. Vanhemman ongelmasta on Gordonin mukaan kyse silloin, kun aikuisen näkökulmasta ei-toivottava toiminta estää vanhempaa toteuttamasta jotakin tarvettaan. Jos esimerkiksi vanhempi meinaa myöhästyä töistä lapsen kiukutellessa ja pistäessä hanttiin pukemisessa ja muissa aamutoimissa, ongelma on vanhemman, koska sillä on konkreettinen vaikutus vanhemman oman tarpeen (töissä käynti, töihin ajoissa ehtiminen) toteutumiseen. Juuri nämä ovat tilanteita, joissa moni vanhempi pitää ainoana mahdollisuutenaan toimia autoritäärisesti: käskeä ja komentaa lasta.
Gordon tarjoaa kuitenkin vanhemmalle monenlaisia muita mahdollisuuksia oman ongelmansa ratkaisemiseen. Joskus olosuhteiden muuttaminen on paras ratkaisu; mikäli aamurutiineihin meinaa joka aamu kulua liikaa aikaa tai lapsi kärttyilee aamuisin esimerkiksi väsymyksen vuoksi, ratkaisu voi olla esimerkiksi aamurutiinien aiempi aloittaminen ja/tai lapsen nukkumaan menoajan aikaistaminen tms.
Usein myös minä-viestintä itsessään auttaa: Kun vanhempi selittää lapselle, miksi hänellä on tarve aamulla ehtiä ajoissa ulos ja töihin, lapsi voi hyvinkin toimia empaattisesti vanhempaansa kohtaan eli muokata omaa käytöstään niin, että vanhemman tarpeen toteutuminen mahdollistuu. Samalla lapsen empatiakyky kehittyy. Voidakseen olla empaattinen vanhempaansa kohtaan, lapsen on kuitenkin ymmärrettävä vanhempansa tarve. Tämä onnistuu vain vanhemman selkeän minä-viestinnän avulla. On hämmästyttävää, kuinka usein vanhemmat jättävät tarpeensa selittämättä lapsille ikään kuin odottaen, että lasten pitäisi arvata ja ymmärtää ne itsestään, selittämättä. Joskus ongelma tarpeiden viestimättä jäämisen taustalla voi siitä, ettei vanhempi itsekään tunnista tai halua myöntää omia tarpeitaan. Vanhemmat saattavat haluta esittää, ettei heillä olisi tarpeita juuri lainkaan, vaan että he ikään kuin eläisivät täysin lastensa ehdoilla. Gordonin mukaan tällainen omien tarpeiden epärehellinen kieltäminen usein johtaa vanhemman martyrisoimiseen ja sitä kautta perheen välien tulehtumiseen.
Kiista, jossa kaikki
ovat voittajia
Perheillä on usein myös konflikteja, joissa lapsen ja vanhemman todelliset tarpeet asettuvat ristiriitaan. Kyse on siis sekä vanhemman että lapsen ongelmasta. Gordonin mukaan useimmat vanhemmat noudattavat näissä tilanteissa jompaa kumpaa kahdesta ratkaisumallista, jotka molemmat ovat epätasa-arvoisia: joko minä (vanhempi) voitan, tai sinä (lapsi) voitat. Asiasta siis riidellään, kunnes jumpi kumpi osapuoli antaa periksi ja taipuu toisen tahtoon. Monet vanhemmat ajattelevat, että tällaisissa ristiriitatilanteissa vanhemman kuuluu voittaa.
Lapsikin kuitenkin saattaa voittaa – jopa järjestelmällisesti – jolloin vanhempi on ikään kuin luovuttanut. Joskus vanhemmat luovuttavat lastensa suhteen kokonaan, antavat näiden aina voittaa ja siis tehdä täysin mitä huvittaa. Myös lapset voivat luovuttaa vanhempiensa suhteen eli lakata kunnoittamasta kokonaan vanhempiensa tarpeita, mielipiteitä ja tunteita eli tehdä mitä huvittaa vanhempien käskyistä huolimatta. Gordon käyttää tästä ilmausta, että lapsi “erottaa” vanhempansa. Vanhemman erottaminen voi olla reaktio vanhemman autoritäärisyyteen eli siihen, ettei lapsi koe vanhemman lainkaan kuuntelevan itseään tai välittävän tunteistaan ja tarpeistaan.
Monet vanhemmat seilaavat “minä voitan” ja “sinä voitat” -ratkaisujen välillä, eli lapsen annetaan voittaa, kunnes tilanne käy vanhemmalle niin sietämättömäksi, että vanhempi pakottaa lapsen mukautumaan tahtoonsa – jonka jälkeen seilaaminen usein alkaa alusta. Tällainen asetelma on epätyydyttävä ja todennäköisesti välejä tulehduttava lapselle ja vanhemmalle.
Miten siis vanhemman ja lapsen ristiriitatilanteet tulisi ratkaista? Gordon julistaa, että vanhempi ja lapsi voivat molemmat “voittaa”. Tämä edellyttää, että molempia tyydyttävä ratkaisu muodostetaan neuvottelemalla.
Neuvotteleminen on useimmille vanhemmille jo tuttua aikuisten välisistä suhteista: neuvottelemme töissä, puolison ja ystävien kanssa. Reilu neuvotteleminen edellyttää, että neuvottelun molemmat osapuolet katsotaan tasa-arvoisiksi, molemmilla on siis yhtä iso oikeus vaikuttaa neuvottelun lopputulokseen. Tätä tasa-arvoista asemaa monet vanhemmat eivät haluaisi lapsilleen luovuttaa. Vanhemmat eivät luota siihen, että lapset olisivat riittävän järkeviä neuvottelemaan tasa-arvoisesti. Vanhemmat saattavat pelätä, että lapsen osallistaminen neuvotteluun voi johtaa huonoihin ja jopa vaarallisiin ratkaisuihin. On kuitenkin tärkeää erottaa neuvottelu “sinä voitat” -asetelmasta, jossa vanhempi mukautuu lapsen tahtoon sellaisenaan. Neuvottelussa vanhempi kunnioittaa lapsen tunteita, mielipiteitä ja tarpeita asiaan liittyen, mutta pitää myös kiinni omista tarpeistaan. Ratkaisu, joka ei tyydytä molempia osapuolia, ei siis ole oikea ratkaisu.
Neuvotteleminen edellyttää sekä aktiivista kuuntelua että minä-viestintää. Lisäksi neuvottelussa molemmat osapuolet voivat esittää erilaisia ratkaisuehdotuksia. Ratkaisuehdotuksia esitetään niin pitkään, että löydetään molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Osapuolet voivat myös sitoutua kokeilemaan jotain ratkaisumallia tietyn määräajan. Mikäli ratkaisu tämän ajanjakson jälkeen ei sittenkään vaikuta toimivalta ja molempia osapuolia tyydyttävältä, aloitetaan neuvottelut alusta uutta, parempaa ratkaisua etsien. Neuvotteleminen voi kuulostaa kovin teoreettiselta ja hienolta, mutta sitä voi soveltaa hyvin arkisissa, pienissäkin konflikteissa. Joskus ratkaisu löytyy melko nopeasti, joskus taas sen syntyminen voi vaatia paljonkin aikaa, jopa useita päiviä. Yleensä neuvottelut käyvät Gordonin mukaan vähitellen joutuisemmiksi, kun sekä lapsen että vanhemman ongelmanratkaisukyky ja neuvottelutaidot kehittyvät. Sekin voi itsessään auttaa, että osapuolien halu “voittaa” voittamisen vuoksi helpottaa. Kun molemmat osapuolet tietävät tulevansa kuulluiksi, turhat “nokkimisjärjestyskiistat” poistuvat.
Miten Gordonin opit
toimivat arjessa
Luin Thomas Gordonin Toimiva perhe -kirjan itse ensimmäisen kerran jo lapseni ollessa vauva. Olin siitä hyvin vakuuttunut, ja olen pyrkinyt noudattamaan kirjan perusajatusta arjessa siitä lähtien. Nyt lapseni lähestyy kolmea ikävuotta, ja kirjan uudelleen lukeminen oli ehdottomasti hyväksi. Hieman isomman lapsen vanhempana kiinnitin kirjaa lukiessani huomiota osaksi erilaisiin asioihin ja monet ensiluennalla hieman teoreettisen tuntuisiksi jääneet Gordonin ajatukset näyttäytyivät nyt konkreettisemmin omaan arkeeni liittyvinä.
Koen itse, että Gordonin oppien tunteminen on ollut minulle iso voimavara lapsiperhearjessa. Lapsen kanssa syntyvien kiistojen ja hankalien tilanteiden osuessa kohdalle huomaan usein mielessäni hakevani tukea Gordonin ohjeista – miten tilanteen voisi ratkaista aktiivisella kuuntelulla, onko tämä nyt lapsen vai minun ongelma, voinko itse muuttaa tilannetta tai omaa asennettani vai onko tämä tarve, josta en voi joustaa, onko meidän mahdollista löytää tähän konfliktiin molempia tyydyttävä ratkaisu? Myönnän, että joskus väsyneenä ja kiireisessä arjessa tuntuu, että olisi helpompaa yksinkertaisesti sanella lapselle autoritäärisesti, että näin nyt tehdään, koska minä niin sanon. Aktiivinen kuuntelu ja neuvotteleminen ovat usein aikaa vieviä toimintatapoja, mikä voi tuntua kiireisessä arjessa hermostuttavalta. Kokemus siitä, että ongelma saadaan ratkaistua molempia osapuolia kunnioittavalla on kuitenkin itsellekin vanhempana niin tyydyttävää, että se rohkaisee yrittämään näitä toimintatapoja uudestaan ja uudestaan.
Toivon myös, että kaksivuotiaan lapseni kanssa nyt käymäni neuvottelut kantavat hedelmää lapsen kasvaessa. Pieni lapsi olisi kohtuullisen helppo alistaa omaan tahtoonsa käskemällä, rangaistuksilla pelottelemalla ja yksinkertaisesti vain fyysisellä voimalla jyräämällä. Uskon kuitenkin, että lapsen kasvaessa tällainen toiminta käy ihan käytännön tasolla yhä kestämättömämmäksi. Tiedän, että jossain vaiheessa lasta ei enää voi kantaa väkisin paikasta toiseen ja kaikki rangaistukset ja uhkaukset, joita vanhempana voin esittää, menettävät tehonsa. Toivoisin, että lapseni ei silloin erottaisi minua toimestani vanhempana vaan antaisi minun toimia gordonilaisin termein ilmastuna neuvonantajanaan luottaen siihen, että minulla on hänelle vanhempana jotain annettavaa ja että minulle uskaltaa kertoa vaikeistakin asioista pelkäämättä, että heittäydyn autoritääriseksi despootiksi, joka suojelee lasta häneltä itseltään.
Suosittelen siis Gordonin ajatuksiin tutustumista kaikille vanhemmille. Toimiva perhe on mielestäni selkeästi ja helppotajuisesti kirjoitettu kirja. Siinä on runsaasti esimerkkejä ja myös harjoituksia, joiden avulla voi testata ja haastaa omaa ajatteluaan. Kirjalliselta tyyliltään Gordonin kirjan “self help” -henkisyys paikoitellen ärsyttää minua hieman. Amerikkalaisilla self help -kirjailijoilla tuntuu yleisesti olevan tarve sisällyttää teoksiinsa tietty määrä “myyntipuhetta”, jossa siis vakuutellaan oman teorian erinomaisuutta ja elämää mullistavaa laatua. Johtuneeko kulttuurierosta, että tällainen tsemppaava “kaikki muuttuu paremmaksi” -puhe haiskahtaa minusta suomalaisena lukijana “humpuukkimaakariudelta”. Gordonin tapauksessa se, että koen itse asian olevan totta ja kohdillaan auttaa kuitenkin sietämään satunnaista ylipuhetta. Ja onhan Gordonilla toki syytäkin olla ylpeä luomastaan lastenkasvatuksellisesta vallankumouksesta.
Alkujaan vuonna 1970 kirjoitettu teos (jonka myöhempiä painoksia on tosin täydennetty) tuntuu kaltaisestani feministisestä nykylukijasta paikoin myös turhan heteroydinperhenormatiiviselta. Itse lasten sukupuoliroolien suhteen kirja on mielestäni jokseenkin neutraali – se ei siis sisällä “tytöthän ovat sellaisia ja pojat tällaisia” -tematiikkaa – mutta huomion kiinnittää, että Gordonin esimerkeissä kaikissa perheissä tuntuu olevan isä ja äiti. Gordon myös viljelee aika usein “varsinkin isille on tyypillistä” ja “varsinkin äidit saattavat usein” -tyylisiä yleistyksiä. Toki nämä ajatukset varmaankin perustuvat hänen omaan kokemukseensa psykologina ja perheterapeuttina, mutta ovat silti mielestäni turhanpäiväisellä tavalla normittavia. Teoksensa loppupuolella Gordon myös puhkeaa sinänsä ihan tärkeääkin asiaa sisältävään parisuhteen ylistykseen, jossa hän muistuttaa, että vanhempien tulee varata perheessä aikaa myös toisilleen ja yhteiselle ajalleen. Samalla Gordon kuitenkin sivuttaa täysin sen, että kaikki lapsiperheet eivät rakennu parisuhteelle. Toivon kuitenkin, että lukijat voisivat ohittaa nämä pintatason ongelmat Gordonin tekstissä, sillä itse Gordonin ydin ideologia ja psykologinen toimintamalli ovat mielestäni vahvasti tasa-arvoa edistäviä.