Netflixin uusi Glow-sarja kertoo showpainiohjelman tekemisestä kultaisella 80-luvulla. Se pohjautuu oikeaan Gorgeous Ladies of Wrestling tv-sarjaan (lyhennettynä Glow tai G.L.O.W.), jota esitettiin Yhdysvalloissa vuosina 1986-1992. Sarjan loi David B. McLane, ja sen ensimmäinen pilotti nauhoitettiin vuonna 1985. Alkuperäisen Glow-sarja ideana oli esittää naisten showpaini-otteluita, jotka nauhoitettiin liveyleisön edessä. Painijoilla oli roolit, siihen sopiva puvustus, ottelut ja repliikit käsikirjoitetut sekä tietysti ajanhengen mukainen rap-laulu. Ottelut, kielenkäyttö ja roolit olivat värikkäitä, jopa humoristisia. Tv-ohjelman ottelijoilla ei entuudestaan ollut showpainista kokemusta, vaan useimmat naisista olivat näyttelijöitä, malleja, tanssijoita tai stunt-näyttelijöitä. Ennen pilotin nauhoituksia, heille pidettiin 6 viikon treenit showpaini legendan, Mando Guerreron, johdolla.

Katso Glow-trailer

Tämä toimii myös Netflixin Glow-sarjan premissinä. Sarjassa on selkeästi kolme päähenkilöä. Työtön ja rahaton näyttelijä Ruth (Alison Brie, mm. Mad Men) menee koe-esiintymiseen, jossa etsitään “epätavallisia naisia”. Eksploitaatio/B-elokuvien ohjaaja, Sam Sylvia (Marc Maron, stand-up-koomikko), koulii naisjoukkoa Glow-sarjaan painimaan. Kolmas päähenkilö on entinen saippuasarjanäyttelijä, nykyinen kotiäiti Debbie (Betty Gilpin, mm. Nurse Jackie), joka päätyy Glow’n tähdeksi saatuaa selville Ruthin ja hänen aviomiehensä sekstailuista. Heidän lisäksi sarjassa tutustutaan 12 muuhun naiseen ja Glow-sarjan rahoittajaan Sebastian “Bash” Howardin.

Sarjassa on erittäin onnistunut näyttelijäkaarti. Alison Brien ja Marc Maronin kemia toimii, se näkyy ja tuntuu. Haastattelujen mukaan se oli myös sitä kuvauksissa. Ruth on ärsyttävä, hieman nokkava, sisäisesti rikki mutta pitää itsensä sinnikkäästi pinnalla. Alison Brie tulkitsee Ruthia erinomaisesti. Sam on oman elämänsä vanki, sopeutumaton ja karkea mutta sisimmässään muista välittävä mies, joka peittää ongelmiaan kokaiinin käytöllä. On vaikeaa kuvitella, että Marc Maron on näyttelijänä käytännössä ensikertalainen, niin hyvin hän Samin rooliin tekee. Beth Gilpin, joka näyttelee Debbietä, on kertonut, että on joutunut näyttelijän työssään kontrolloimaan eleitään, ilmeitään ja ikään kuin kutistamaan omaa persoonaansa. Glow’ssa kaikki on toisin. Debbien elämä luhistuu, kun aviomies pettää hänen parhaan kaverinsa kanssa. Debbie on jatkuvasti veitsen terällä, ja vain oma lapsi ja Glow pitää pakan juuri ja juuri kasassa. Beth Gilpin näyttelee Debbietä verevästi, yhtäaikaa ronskisti ja naisellisen viehättävästi.

Myös muu näyttelijäkaarti on persoonallista ja värikästä. Vaikka sarjassa pääasiassa seurataan kolmen päähenkilön keskinäistä dynamiikkaa, on jokainen jakso omistettu jollekin toiselle naiselle, jossa valotetaan tämän henkilön persoonaa, taustaa ja asemaa Glow-ryhmässä. Tässä kaudessa oli vain 10 jaksoa, joten toivottavasti jatkoa piisaa, sillä kaikkia henkilöitä ei ehditty käymään läpi (!).

Eipä mikään sarja olisi mitään ilman käsikirjoitusta. Sarjan ovat luoneet Liz Flahive (Nurse Jackie) ja Carly Mensch (OITNB, Weeds). Idea lähti heidän näkemästä GLOW-dokumentista (2012). Kumpikaan sarjan luojista ei tiennyt entuudestaan showpainista tai alkuperäisestä ohjelmasta mitään. Mukaan pyydettiin Jenji Kohan (OITNB- ja Weeds-sarjojen luoja), joka toimii Glow’n yhtenä tuottajana.

Vaikka sarja pohjautuu oikeaan tv-sarjaan, ovat henkilöhahmot täysin fiktiivisiä, samoin tapahtumat, lukuunottamatta sitä, että naiset harjoittelevat tv-ohjelman nauhoituksia varten showpainia. Henkilöhahmojen lisäksi tärkeässä roolissa ovat heidän omat showpaini-hahmonsa, joiden konsepti pohjautuvat vahvasti alkuperäiseen sarjaan. Ne ovat stereotypioita ja karikatyyrejä, jotka leikittelevät katsojan ennakkoluuloilla. Niin ne toimivat alkuperäisessä Glow-sarjassa ja myös tässä fiktiivisessä.

Erityisesti on huomioitava sarjan puvustus ja lavastus. 80-luvun alun vaatemuoti hehkuu pastellin sävyisessä karmeudessaan. Ihmiset ovat realistisia, jopa inhorealismia hipoen. Sarjan musiikki on ajalle uskollista ja luo 80-luvun henkeä.

Glow’n erikoisuus on, että siinä missä fiktiiviset Glow’n henkilöt harjoittelivat viikkoja showpainia, niin myös tekivät tämän sarjan näyttelijät ennen sen kuvaamista. Harjoittelujakso kesti viitisen viikkoa, ja sitä koordinoi Chavo Guerrero, Jr, jonka setä ohjasi alkuperäisen Glow-sarjan naisia. Myös showpaini ovat 80-luvun mukaista, ja näyttelijät tekevät taistelukohtaukset itse lähes kokonaan, vain muutamissa tilanteissa on sijainen. Näyttelijäkaartissa on aito showpainija, Kia Stevens, joka on otellut vuosina 2002-2016 Japanin ja Yhdysvaltojen sarjoissa.

Katsoin sarjan heti ensi-iltaviikolla lähes yhteen putkeen. Sarjan osat ovat noin puolituntisia, joten “vielä yksi”-koukkuun oli helppo jäädä. Sarja rikkoo paljon perinteistä tarinan kerrontaa. Tilanteita ja dilemmoja ei käsitellä tutuin ratkaisuin, eikä mitään selitetä puhki. Varsinkin sarjan alkupuolella lähdin vaistomaisesti etsimään perinteisiä naisten välisiä jännitteitä ja rooleja — kenestä tulee vihollisia keskenään, kenestä ystäviä. Näillä ja monilla muilla tutuilla juonikuvioilla vihjaillaan ja leikitellään, mutta loppujen lopuksi juoni ei kehity siihen suuntaan. Ja hyvä näin. Myös erittäin näkyvästi poissaolollaan loistaa se mies, jonka huomiosta kilpaillaan. Naiset taistelevat enemmän tilannetta ja itseään — sekä tietysti fyysisesti toisiaan vastaan. Jos sarjan varsinaisesta juonesta puuttuu tuttuja elementtejä, niitä on riittämiin itse showpainissa. Showpaini on henkeen ja vereen saippuaoopperaa ja ammentaa juonensa perinteisen tarinan kerronnan ehtymättömästä kaivosta, hyvän ja pahan taistelusta. Kontrasti näiden kahden juonikuvion välillä on ilmeinen (ja todennäköisesti harkittua sarjan luojilta). Oli myös kamala itsetutkiskelun, melkein kriisin, paikka huomata etsiskelevänsä näitä “hyvis-pahis”, “mies-nais”, “opettaja-oppilas” ynnä muita vastapareja ja kuvioita. Vastapareja toki sarjassa on, mutta ne eivät ole tyypillisiä (lukuunottamatta Ruthin ja Debbien suhdetta ex-ystävinä).

Toinen merkillepantava asia on, että amerikkalaisten (tämän ajan) tabuja käsitellään sarjassa hyvin arkipäiväisesti, ilman kauhistelua ja moraalisia vaikutuksia. Minua tämä välillä häiritsi. Ei sillä, etteikö asioita voisi käsitellä, vaan, että se oli paikoin itsetarkoituksellista.

Sarja lähtee hieman hitaasti liikkeelle. Marc Maronin vetämässä WTF with Marc Maron-podcastissa vieraana olleet Flahive ja Mensch kertoivat tämän olleen suunniteltu näin. Mielestäni ratkaisu on hieman outo. Ensimmäisen ja toisen jakson tarkoitus on saada katsoja koukkuun mutta Glow’ssa itse asiaan pääsy kestää ja kerronta viipyilee. Itse ratkaisin asian kelaamalla hieman tylsähköjä kohtia (me bad), mutta kun vauhtiin päästiin niin piti katsoa loppuun asti.

Netfix ei ole tähän mennessä kertonut tuleeko toista kautta Glow-sarjasta, mutta on ihme, jos jatkoa ei ole luvassa. Ensimmäisellä kaudella vasta päästiin hyvään alkuun!

Netflix: Glow-sarjan tiedot ja jaksot