Isomäeltä on ilmestynyt runsas kattaus vauhdikasta ekoskifiä.

Isomäeltä on ilmestynyt runsas kattaus vauhdikasta ekoskifiä.

Risto Isomäki on suomalainen ekologista maailmanlopun skifiä kirjoittava kirjailija ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen sanaseppo. Isomäeltä on ilmestynyt myös ekologiaan ja globalisaatioon liittyviä teemoja käsitteleviä tietokirjoja, ja nämä teemat näkyvät vahvasti hänen fiktiotuotannossaankin. Viime kesänä allekirjoittanut luki käytännössä Isomäen koko skifituotannon yhteen pötköön, ja tässä postauksessa on esittelty tuotannon ekoskifeimmät kirjat ilmestymisjärjestyksessä vanhimmasta uusimpaan. Osassa kirjoista seikkailee samoja hahmoja, joten erityisesti Litium 6:n ja Jumalan pikkusormen osalta tämä on myös suositeltava lukujärjestys.

 

Sarasvatin hiekkaa. Tammi, 2005.
Sarasvatin hiekkaa lienee Isomäen tunnetuin teos, eikä ihme. Minusta se on myös paras. Kirja on kokonaisvaltainen jännäri, joka ei uudemman tuotannon tapaan jää kompastelemaan turhan tärkeiksi nostettuihin ihmissuhteisiin tai muuhun epäolennaiseen, vaan keskittyy kuvaamaan Isomäen tarinoiden todellista päähenkilöä: luontoa ja sen tuhovoimaa. Tekstiä lukiessa tulee selväksi, että Isomäki tietää, mistä kirjoittaa ja harkittu teoriatausta luo uskottavuutta hurjillekin juonenkäänteille. Sarasvatin hiekassa Intian merenpohjan arkeologisten kaivauksien inspiroima teoria päästään yllättäen osoittamaan todeksi maailmaa mullistavalla tavalla. Harmillista kyllä dystopiafaneille, epilogi maistuu monessa kohtaa jopa maukkaammin kuin siihen johtava tarina. Ei ole kyllä mikään ihme, että kirja voitti Tähtivaeltaja-palkinnon ja pääsi Finlandia-ehdokkaaksi ilmestymisvuonnaan. Jos aiot lukea vain yhden Isomäen kirjan, suosittelen että noukit käteesi nimenomaan Sarasvatin hiekkaa.

 

Litium 6 ja Jumalan pikkusormi ovat erityisen äksönräiskintämeininkisiä kirjoja. Molemmissa seikkailee Lauri Nurmi jonka syvyys hahmona on tavanomaisen kesän blockbuster äksönleffan miespääosan luokkaa. Onneksi tarinassa keskitytäänkin ihan muuhun kuin ihmissuhteisiin tai hahmokehitykseen.

Litium 6 ja Jumalan pikkusormi ovat erityisen äksönräiskintämeininkisiä kirjoja. Molemmissa seikkailee Lauri Nurmi jonka syvyys hahmona on tavanomaisen kesän blockbuster äksönleffan miespääosan luokkaa. Onneksi tarinassa keskitytäänkin ihan muuhun kuin ihmissuhteisiin tai hahmokehitykseen.

Litium 6. Tammi, 2007.
Litium 6 sisältää fiktioksi todella paljon tietoa ydinvoimasta ja erityisesti sen aikaansaamista ongelmista – niin nykyisistä kuin potentiaalisesti tulevistakin. Kirjan juoni on tiukkaa äksöniä ja agenttijekutusta alusta loppuun. Jos agenttijännärit tai vauhdikkaammat dekkarit iskee, Lauri “Kovajätkä” Nurmi ja Alice Pikku Haukka Donovan ovat kovaa kamaa – terroristeja nimittäin kaatuu kuin metsää megatsunamin alla. Loppu ydinterrorisminvastaisen yksikön tiimistä on samaan tyyliin agenttiseikkailujen stereotypioita toistavia hahmoja, joskin aika ajoin hahmoista kuultaa myös jotain omaperäistä ja aitoa. Kokonaisuudessa melkein kertaistumalta luettuna Litium 6 jätti hengästyttävän olon: se on täydellistä luettavaa vapaapäivälle, jos voi koko päivän käpertyä kyhjöttämään kirja kainalossa. Tosin Loviisan, Olkiluodon ja Pyhäjoen asukkaiden kannattaa miettiä kahdesti lukevatko: voi nimittäin olla että tämän jälkeen tekee ankarasti mieli vaihtaa asuinkuntaa.

 

Jumalan pikkusormi. Tammi, 2009.
Jumalan pikkusormi tarjoilee lennokasta äksöniä ja survivalismia Saharassa. Litium 6:sta tuttu Lauri “Vitunkovajätkä” Nurmi seikkailee taas. Tällä kertaa hahmokavalkaadin seassa on yllättävän erikoisiakin hahmoja, jotka esiteltäessä kuulostavat kiinnostavilta, mutta joista ei sitten lopulta oikeastaan saada selvää, saati että heidän erikoisuutensa kummemmin liittyisi itse pääjuoneen. Kirjaa lukiessa tulee vähän väliä sellainen olo, että tarina toimisi sellaisenaan parhaiten valkokankaalla, mielellään runsaalla CGI-budjetilla varustettuna Hollywood-filmatisointina. Jos kirjan hahmoja katsoo casting-silmin, voi siinä nähdä jotain perin Mission Impossible -henkistä ryhmärämää. Ehkä Jumalan pikkusormen kohdeyleisöä ovatkin ruudinkatkuista räiskintä-äksöniä kirjoiltaan hakevat lukijat, joita ympäristönäkökulmat eivät ehkä niin kiinnosta. Vauhtia piisannee tarpeeksi, ja jos sillä saadaan ekoasioihin perehtymättömät ottamaan vastaan tähänkin teokseen kätkeytyvä Isomäelle tyypillinen runsas tietopaketti ekoasioista, kirja on täyttänyt tarkoituksensa ja saa anteeksi kaikki Hollywood-kliseensä!

 

 

Kurganin varjoissa uppoaa laivoja ilman mitään selitystä.

Kurganin varjoissa uppoaa laivoja ilman mitään selitystä.

Con rit. Tammi, 2011.
Con ritissa spekuloidaan kryptozoologian teorialla eli eläinlajeilla, joista on aikanaan kirjattu paljon silminnäkijöiden kuvauksia, mutta ei tieteellisiä todisteita. Kuuluisimpia kryptideja ovat esimerkiksi Loch Nessin hirviö ja jeti. Hyvin mielenkiintoisesta aiheesta kertovaa tarinaa valitettavasti vaivaa mielikuvituksettoman kliseinen rakkaustarina, jota pedataan liian paljon siihen nähden, ettei se lopulta liikuta tarinaa mihinkään. Tarinan pääaihe eli myyttinen merikäärme Con rit ja sen etsintä uhkaa välillä jäädä kömpelön rakkaustarinan jalkoihin ja kirja tuntuukin loppuvan juuri silloin, kun tarina todella alkaa – niin Con ritin kuin Camillan ja Martin romanssinkin suhteen. Kirja esittelee niin paljon autenttisia historiallisia lähteitä merikäärmeistä ja muista kryptideistä, että vakaamielinenkin alkaa tarkastella tutun järven pintaa arvioivin silmin ennen uimaretkeä.

 

Sarasvatin hiekkaa on allekirjoittaneen mielestä ehdottomasti tuotannon helmi: siinä ihmiset ovat vain sivuosassa ja Isomäki tekee sitä missä hän on paras, eli maailman muutoksen kuvaamista.

Sarasvatin hiekkaa on allekirjoittaneen mielestä ehdottomasti tuotannon helmi: siinä ihmiset ovat vain sivuosassa ja Isomäki tekee sitä missä hän on paras, eli maailman muutoksen kuvaamista.

Kurganin varjot. Tammi, 2014.
Kurganin varjoissa kirjan henkilöiden kliseentäyteinen ihmissuhdeviritelmä jää armottomasti kakkoseksi kuvatulle kauhuskenariolle. Ainakin itselle kirjan kuvaama tilanne oli entuudestaan tuntematon ekokatastrofin mahdollisuus. Kurganin varjojen arkeologiaosa on selvästi sukua Sarasvatin hiekan meriarkeologialle ja toistaa osaltaan myös samoja teemoja. Myös Jumalan pikkusormessa käytetty yliluonnollisesta vihjaava uni-teema löytyy Kurganin varjoista, joskin vähemmän konkreettisena ja selvänä. Tarina kuitenkin tempaa isomäkimäisen vauhdikkaalla menolla mukaansa ja jälleen kerran hyvin pohjustettu taustatutkimus tekee kuvatuista tapahtumaketuista karmivan todentuntuisia.

 

Kliseistä kauheimmat

Yleisesti ottaen pidän Isomäen kirjoista (en kai muuten olisi niitä kaikkia lukenut), mutta eivät ne täydellisiä ole. Hän osaa valita aiheikseen dramaattisia mutta kuitenkin uskottavilta tuntuvia teorioita ja selvästi jaksaa tehdä taustatyönsä kunnolla. Miltei jokaisen kirjan kohdalla jäin kuitenkin kaipaamaan uskottavia, omaperäisiä henkilöhahmoja ja realistisia ihmissuhteita – tai oikeastaan olisin toivonut, että päähenkilöt olisivat jääneet vain rehellisesti sivuun. Tarinoiden todellinen ja kiinnostavin päähenkilö on kuitenkin luonto itse ja teemaksi valittu teoria. Huolellisesti pedatun ekokatastrofiteorian rinnalla onton hollywood-kliseiset agentit ja tieteilijät lähinnä vain häiritsevät. Vaikka toisaalta, kuten jo yllä totesin, jos tyylin keveydellä ja äksönpainotteisuudella saadaan normaalisti ekoasioista piittaamattomat tiedon ääreen, se on hyvä.

Herääminen jäi pois tältä suosituslistalta koska en oikein tiennyt miten suhtautua muuten fiksussa kirjassa olevaan omituiseen seksuaaliseen häirintään jota ei käsitelty mitenkään.

Herääminen (2000) jäi pois tältä suosituslistalta, koska en oikein tiennyt miten suhtautua muuten fiksussa kirjassa olevaan omituiseen seksuaaliseen häirintään, jota ei käsitelty mitenkään.

Yksi asia muutamissa kirjoissa jäi vaivaamaan ja se oli itselleni perin yllättävästi naisen paikka. Erityisesti Isomäen vuonna 2000 julkaistussa Heräämisessä oli omituinen seksuaalisen häirinnän teema joka jätettiin kokonaan käsittelemättä ja jätti vain inhottavan jälkimaun muuten taidokkaasti rakennettuun tarinaan. Erästä päähenkilöä, Irinaa, ahdistelee hänen vanha tuttunsa Fedor useammassakin kohtauksessa. Irina ja Fedor ovat ilmeisesti vanhoja tuttuja, eikä ahdistelutilannekaan tunnu uudelta. Fedor vaikuttaa todella inhottavalta hiipparilta, mutta jostain syystä Irina valitsee – ilman mitään selittelyjä ennen, jälkeen tai kohtauksen aikana – juuri Fedorin tiukassa tilanteessa lohduttavaksi olkapääkseen. Ja jopa siinä vaiheessa Fedor jatkaa ällöttävää vokotteluaan. Seksuaalisen ahdistelun ja seksismin teema ei minulle ole erityisen herkkä kohta ja olin kirjan alkupuolella odottavaisilla mielin kun Fedor ensimmäisen kerran sai tiukat pakit – odotin, että teema oli tarkoituksella mukana, ja että siellä täällä esiintyvät Fedorin seksistiset idioottikommentit saisivat jossain vaiheessa tiukan käsittelyn ja katharsiksen. Tarina ei kuitenkaan näiltä osin edennyt mihinkään ja kuvio jäi omituisen seksistiseksi sivujuonteeksi, joka söi Irinan uskottavuutta hahmona. Fedoreitahan maailmassa kyllä on, mutta Irina ei joko reagoinut tilanteisiin mitenkään tai hänen sisäistä ääntään ei jostain syystä juuri tässä aiheessa päästetty esille.