Tämän vieraskynäartikkelin translapsen vanhemmuudesta on Nörttitytöille kirjoittanut Riikka Aapalahti yhdessä lapsensa kanssa.
Tänään on kylmä ja kuulas kevätpäivä ja eräänä keskiviikkona noin 11 vuotta sitten oli vähän samanlainen ilma. Touhusin kolmen lapseni kanssa olohuoneen lattialla, kun puhelimeni soi. Puhelusta tuli hieman erikoinen, enkä unohda sitä koskaan. Se meni näin:-Löysin teidät lapsen nopeasti ottavien listasta ja olisin kysynyt, pääsisittekö perjantaina kokoukseen Lahteen?
-Pääsisimme kyllä.
-No, ottakaa turvaistuin varmuudeksi mukaan. Kyseessä on parikuinen vauva. Onko sulla jotain kysyttävää?
-No. Ööö. Onko se tyttö vai poika?
-Se on tyttö.
Puhelun jälkeen seisoin äimänkäkenä hetken paikallani. Mietin miltä listalta löydyimme? Mikäköhän tilanne oikeasti on? Mitäköhän mieheni sanoo? Mutta yksi asia ei käynytkään mielessäni; onkohan se varmasti tyttö.
Lainasimme naapurista turvaistuimen, auton mieheni pomolta ja menimme hämmentyneinä sinne Lahteen kaksi yötä huonosti nukuttuamme ja niin siinä kävi, että kotimatkalla pysähdyimme ostamaan huoltoasemalta korviketta ja tuttipulloja kaksikuiselle vauvalle, jota luulimme tytöksi.
Puimme lasta pinkkeihin vaatteisiin, ostimme hänelle nukkeja leluiksi. Luonteeltaan hän oli vahva ja määrätietoinen. Ennen kuin hän oppi kävelemään, hän työnsi edellään sohvatuoleja paikasta toiseen, jos sille päälle sattui. Sanoimme häntä pikku matamiksi, Peppi Pitkätossuksi ja kiukun tullen Justiinaksi, mutta kenelläkään ei käynyt mielessäkään, ettei hän olisi tyttö.
Hän piti mekkoja kiltisti ja hänellä oli pitkät paksut hiukset. Monet sanoivat häntä kauniiksi lapseksi. Minä erityisesti olin ylpeä hänen hiuksistaan.
Neljän ikävuoden jälkeen hän suuttui ja raivosi joka päivä, mutta me ajattelimme, että hän on vain niin temperamenttinen; annoimme rajoja ja rakkautta. Kerho meni hyvin, esikoulukin meni hyvin, mutta koulussa alkoivat vaikeudet. Meidän perheessämme on paljon lapsia ja kaikki ovat olleet aina oikein sosiaalisia ja olimme hämmentyneitä, miksi hän ei osannutkaan olla. Hän ei sopeutunut tyttöjen joukkoon, vaikka kuinka yritimme neuvoa. Aina hän sanoi: ”Äiti minä en kuulu niihin!” Sanoin joka kerta: ”No tottakai kuulut!” Ja kun hän ehdotti, että leikkaisi hiuksensa lyhyiksi, en antanut, sillä tiesin, että pitkät hiukset ovat tyttöjen joukossa valttikortti. Ja minä ostin hänelle kauniita vaatteita, joita hän ei pitänyt ja laitoin hiukset joka päivä kouluun oikein nätisti.
Sitten me muutimme toiselle paikkakunnalle. Juuri ennen muuttoa annoin hänen leikata hiuksensa lyhyeksi. Minä olin niin surullinen, mutta hän oli onnellinen. Hän sanoi, että nyt tuntuu pojalta, silmät ja suu loistaen. Opettaja sanoi olevansa huolissaan hänen sosiaalisista taidoistaan, koska hän ei sopeutunut tyttöjen joukkoon. Miten hän sopeutuisi sitten isommassa koulussa. Minäkin olin huolissani.
Ensimmäisenä koulupäivänä hän meni kouluun isoveljen vaatteissa ja lyhyissä hiuksissaan, eikä kukaan ollut oikein varma, onko hän tyttö vai poika, ja hän oli onnessaan. Tiesin kyllä transsukupuolisuudesta, mutta koska hän ei tuntenut olevansa poika, en ymmärtänyt, että kyse olisi ollut siitä. Kun sosiaaliset vaikeudet taas alkoivat, kun hän lähti aamuisin itkien kouluun, sydämeni oli kääntyä ympäri ja aavistin, että jotain on vialla.
Epäilin Aspergerin oireyhtymää kokemukseni ja nettisurffailuni perusteella ja hakeuduimme tutkimuksiin. Sanoivat etten osaa olla lempeä äiti, että en osaa leikittää lapsiani. He laittoivat meille mitään ilmoittamatta lapseni kromosomitutkimuksiin ja kun samassa hötäkässä lääkärikin laittoi epikriisiin yhden todella epäasiallisen lauseen, vaihdoimme hoitopaikkaa Pasilaan.
Kerroin Pasilassa huoleni epätyypillisestä sukupuoli-identiteetistä, mutta lastenpsykiatri puhutteli häntä neidiksi ja sanoi monen monta kertaa, että hän on aivan tavallinen tyttö ja että tyttöjä on erilaisia, mutta että mitään autismiin viittaavaa hänellä ei ollut. Siitä alkoi hänessä entistä pahempi ahdistus. Hän yritti ja se yrittäminen melkein musersi hänet. Annoin neuvoja miten olla niin kuin muutkin ja niiden neuvojen noudattaminen melkein musersi hänet. Alkoi koulukiusaaminen. Opettajaakin oli naurattanut. Se oli pahinta, kun hän oli mennyt vahingossa poikien jonoon ja opettajaakin oli naurattanut. Hän meni yksin itkemään, eikä kukaan taputtanut olalle. Eikä missään ollut ketään, joka olisi niin kuin hän.
Eräänä päivänä sinä keväänä varasimme transtukipisteestä ajan ja menimme sinne juttelemaan. Minä kerroin miltä minusta tuntuu ja hän kertoi miltä hänestä tuntuu. Sinä päivänä hän syntyi uudestaan. Hän joka oli aina ollut se, joka ei sopeutunut tyttöjen joukkoon. Nyt hänestä tuli ihmisoikeustaistelija. Hänen ei tarvinnut enää olla tyttö, eikä hänen tarvinnut olla poika. Hän saattoi olla oma itsensä eli muunsukupuolinen. (Lyhennettynä muusu.)
Ihmisoikeustaistelijani meni koulussa luokan eteen ja sanoi: ”Minä haluaisin puhua teille yhdestä asiasta: ”Minä en ole tyttö, enkä minä ole poika, vaan minä olen muunsukupuolinen eli muusu.” Ja puolen tunnin ajan kaikki olivat kyselleet häneltä kaikenlaista, eikä kukaan nauranut. Eikä sen jälkeen kukaan ole kiusannut ja jos kiusaisikin, hän on ihmisoikeustaistelija ja ne saavat päällensä kaikenlaista lokaa, kunnes heidän työnsä on valmis.
Riikka Aapalahti on äiti ja vaimo. Hänellä on hyvä mies ja seitsemän maailman parasta lasta. Osan lapsistaan hän on tehnyt itse ja osa heistä on sijoitettuja. Hän asuu miehensä ja lapsikatraansa kanssa Porvoon maaseudulla kukkulan päällä metsän reunassa. Hän on päättänyt tehdä maailmasta paremman paikan lapsillensa; siksi hän toimii Vihreiden Uudenmaan piirin hallituksessa ja uuden Translasten ja -nuorten perheet ry:n puheenjohtajana. Hän on erityisen kiinnostunut tasa-arvosta ja kirjoittaa poliittista blogia www.raapalahti.fi.
Oon aina vähän naureskellut noita muun sukupuolisia tai neutraaleja nimityksiä ja ollut sitä mieltä et on tytöt ja pojat. Mut ku luin tämän niin aukes vähän. Ei naurata enää. Tsemppiä pikku taistelijalle 🙂
Enpä mäkään tällaisena tavallisena cis-heterona, joka on iät ja ajat toiminu perinteisenä kotiäitinä ihan omasta halustaan, tajunnu aluksi yhtään, kuinka iso juttu tää voi olla sille, joka sen sukupuoliristiriidan itte kokee. Nyt toki tiedän paremmin, kun tunnen monen monta translapsen vanhempaa ja olen lukenut aiheesta. Muuten nyt kun meidän ihmisoikeustaistelija on koulussa rehellisesti oma itsensä, sana muunsukupuolisuudesta on levinny läpi koko koulun, eikä kukaan enää kiusaa häntä. Joskus tulee riitoja muista asioista, mutta sukupuolen puolesta kaikki näyttää toistaiseksi olevan hyvin. Vain pelkästään tulevaisuus huolettaa, jospa tulee pakottava tarve saada murrosikää lykkäävää blokkerihoitoa, niin Suomesta sitä ei sitten ole saatavissa, ennen kuin on liian myöhäistä… joskus 16-vuotiaana; eikä muunsukupuoliselle luultavasti silloinkaan. Meiltä puuttuu nimittäin Suomesta kokokaan käypähoitosuositus.
Paljon paljon voimia taisteluihin tulevassa! Iso arvostus sekävanhemmille että pienelle taistelijalle.
Kiitos 🙂
Me taistellaan yhessä Suomeen lapsiystävällinen translaki ja inhimillinen käypähoitosuositus!
Hei! Hienoa, että jaksat taistella paremman tulevaisuuden puolesta! Itselläni on ikää jo yli 40 vuotta… ja olen myös muunsukupuolinen! Olen käynyt jokseenkin kaikki samat vaiheet itse läpi, mutta omassa lapsuudessani ja nuoruudessani asiat olivat huonommin (pieni paikkakunta, puutteelliset tukipalvelut, kiusaaminen) ja meni useampi vuosikymmen ennenkuin pystyin sukupuoltani ilmaisemaan ja olemaan itseni kanssa sinut. Nörtteily on yksi tärkeä osa ja voimanlähde minulle.
Tsemppiä! Tehdään tulevaisuudesta vieläkin parempaa, että ihmisten kaunis kirjo voisi kukoistaa ja olisi helpompaa kaikilla!
Tulevaisuudessa tulee toivottavasti kasvamaan sukupolvi, joka saa jo nuorena tietoa sukupuolten erilaisuudesta! Translasten tapaamisissa monet lapset saavat ihania ahaa elämyksiä siitä, että on muitakin samanlaisia ja lähtevät joka kerta voimaantuneina takaisin kotiin, vaikka ne ovatkin pelkkiä leikkiryhmiä, joissa ei juurikaan lempiväriä vakavemmista asioista puhuta. 🙂
Valitettavasti tällaista palvelua saa edelleenkin vain pääkaupunkiseudulla, vaikka translapsia on noin 0,5% väestöstä myös muualla Suomessa.
Ei tätä voinut kuivin silmin lukea. Tsemppiä taisteluun ihmisoikeuksien puolesta! <3
Kiitos! Positiiviset kommentit kannustavat eteenpäin oikeasti! <3
Uusia asioita on joskus vaikea ymmärtää, vaikka tahtoisi. Sitä käyttää vääriä sanoja ja sanoo loukkaavia asioita, vaikka ei ole tarkoitus. Muunsukupuolisen äitinä olen kulkenut niitä polkuja: luullut lastani tytöksi, “tiennyt” hänet transpojaksi ja -mieheksi ja nykyisin opettelen ajattelemaan taas uudelta kantilta, kun sain kuulla hänen olevan muunsukupuolisen. Sama, rakas lapseni.
Joskus kuulee sanottavan, että vanhemmasta tuntuu, kun hänen lapsensa olisi kuollut, kun hän kuulee, että lapsi on transsukupuolinen. Minusta taas tuntuu, että minä vasta silloin näin lapseni todella elävän ensimmäistä kertaa taaperoiän jälkeen! 🙂
Mulla on ihan samat fiilikset; sama rakas lapseni! <3
Koskettava tarina. Jo on pienellä ihmisellä suuri tehtävä tässä maailmassa, mutta en hetkeäkään epäile, etteikö ihmisoikeustaistelija siitä selviytyisi. Kiitos, että teette asiaa näkyväksi.
Minun vanhempi poikani, nyt jo pian 18v., syntyi tyttönä. Lapsena käytti mielellään mekkoja ja leikki prinsessaleikkejä mutta tykkäsi myös kiipeillä puissa ja skeitata. Parhaat ystävät ovat lähes aina olleet poikia. Viidennellä luokalla hän ensimmäisen kerran kunnolla tajusi ettei todellakaan ole niin kuin muut tytöt. Yläkoulussa 7 luokalla yritti vielä tosissaan olla tyttö, jos vaikka se tunne menisikin ohi mutta eihän se mihinkään hävinnyt. 8 luokalla hän löysi termin transsukupuolinen ja sen kuvaus sopi häneen täydellisesti. Vuosi siitä hän hakeutui transpolille jossa käytiin vuoden verran. Sieltä diaknoosia ja testosteronihoitoa ei ainakaan vielä ole saatu.
Vaikka tässä äitinä myötäelää lapsensa kanssa transpojan (miehen) arkea en ikinä tule tajuamaan sitä tuskaa ja pahaa oloa se tuottaa kun on syntynyt väärään kehoon. Ääni kuulostaa väärältä, kroppa ei ole sellainen kun sen pitäisi olla, rinnoista pitäisi päästä eroon heti.
Ensi talvena vielä käynti transpolilla nuorisopuolella ja toivotaan että sieltä vihdoin toivottu diagnoosin saisi.
Pitkä ja vaikea taival on lapsellani kuljettavana enkä voi muuta kuin kuunnella, lohdutta ja tukea.
Jaoin tämän jo vuosi sitten facesivuillani ja ihmettelen kun tutuistani ei yksikään kommentoinut (osa heistä on ihan fiksuja :D). Jaoin sen nyt uudelleen, julkisena taaskin, sillä asia on todella tärkeä (vaikkei omaa eikä ihan läheltä tuttujenkaan elämää kosketa). Isot rutistukset ihmisoikeustaistelijalle ja hänen upealle kotijoukolleen!