Tämän vieraskynäartikkelin translapsen vanhemmuudesta on Nörttitytöille kirjoittanut Riikka Aapalahti yhdessä lapsensa kanssa.

Ihmisoikeustaistelija.

Ihmisoikeustaistelija.

Tänään on kylmä ja kuulas kevätpäivä ja eräänä keskiviikkona noin 11 vuotta sitten oli vähän samanlainen ilma. Touhusin kolmen lapseni kanssa olohuoneen lattialla, kun puhelimeni soi. Puhelusta tuli hieman erikoinen, enkä unohda sitä koskaan. Se meni näin:

-Löysin teidät lapsen nopeasti ottavien listasta ja olisin kysynyt, pääsisittekö perjantaina kokoukseen Lahteen?

-Pääsisimme kyllä.

-No, ottakaa turvaistuin varmuudeksi mukaan. Kyseessä on parikuinen vauva. Onko sulla jotain kysyttävää?

-No. Ööö. Onko se tyttö vai poika?

-Se on tyttö.

Puhelun jälkeen seisoin äimänkäkenä hetken paikallani. Mietin miltä listalta löydyimme? Mikäköhän tilanne oikeasti on? Mitäköhän mieheni sanoo? Mutta yksi asia ei käynytkään mielessäni; onkohan se varmasti tyttö.

Lainasimme naapurista turvaistuimen, auton mieheni pomolta ja menimme hämmentyneinä sinne Lahteen kaksi yötä huonosti nukuttuamme ja niin siinä kävi, että kotimatkalla pysähdyimme ostamaan huoltoasemalta korviketta ja tuttipulloja kaksikuiselle vauvalle, jota luulimme tytöksi.

Puimme lasta pinkkeihin vaatteisiin, ostimme hänelle nukkeja leluiksi. Luonteeltaan hän oli vahva ja määrätietoinen. Ennen kuin hän oppi kävelemään, hän työnsi edellään sohvatuoleja paikasta toiseen, jos sille päälle sattui. Sanoimme häntä pikku matamiksi, Peppi Pitkätossuksi ja kiukun tullen Justiinaksi, mutta kenelläkään ei käynyt mielessäkään, ettei hän olisi tyttö.

Hän piti mekkoja kiltisti ja hänellä oli pitkät paksut hiukset. Monet sanoivat häntä kauniiksi lapseksi. Minä erityisesti olin ylpeä hänen hiuksistaan.

Neljän ikävuoden jälkeen hän suuttui ja raivosi joka päivä, mutta me ajattelimme, että hän on vain niin temperamenttinen; annoimme rajoja ja rakkautta. Kerho meni hyvin, esikoulukin meni hyvin, mutta koulussa alkoivat vaikeudet. Meidän perheessämme on paljon lapsia ja kaikki ovat olleet aina oikein sosiaalisia ja olimme hämmentyneitä, miksi hän ei osannutkaan olla. Hän ei sopeutunut tyttöjen joukkoon, vaikka kuinka yritimme neuvoa. Aina hän sanoi: ”Äiti minä en kuulu niihin!” Sanoin joka kerta: ”No tottakai kuulut!” Ja kun hän ehdotti, että leikkaisi hiuksensa lyhyiksi, en antanut, sillä tiesin, että pitkät hiukset ovat tyttöjen joukossa valttikortti. Ja minä ostin hänelle kauniita vaatteita, joita hän ei pitänyt ja laitoin hiukset joka päivä kouluun oikein nätisti.

Sitten me muutimme toiselle paikkakunnalle. Juuri ennen muuttoa annoin hänen leikata hiuksensa lyhyeksi. Minä olin niin surullinen, mutta hän oli onnellinen. Hän sanoi, että nyt tuntuu pojalta, silmät ja suu loistaen. Opettaja sanoi olevansa huolissaan hänen sosiaalisista taidoistaan, koska hän ei sopeutunut tyttöjen joukkoon. Miten hän sopeutuisi sitten isommassa koulussa. Minäkin olin huolissani.

Ensimmäisenä koulupäivänä hän meni kouluun isoveljen vaatteissa ja lyhyissä hiuksissaan, eikä kukaan ollut oikein varma, onko hän tyttö vai poika, ja hän oli onnessaan. Tiesin kyllä transsukupuolisuudesta, mutta koska hän ei tuntenut olevansa poika, en ymmärtänyt, että kyse olisi ollut siitä. Kun sosiaaliset vaikeudet taas alkoivat, kun hän lähti aamuisin itkien kouluun, sydämeni oli kääntyä ympäri ja aavistin, että jotain on vialla.

Epäilin Aspergerin oireyhtymää kokemukseni ja nettisurffailuni perusteella ja hakeuduimme tutkimuksiin. Sanoivat etten osaa olla lempeä äiti, että en osaa leikittää lapsiani. He laittoivat meille mitään ilmoittamatta lapseni kromosomitutkimuksiin ja kun samassa hötäkässä lääkärikin laittoi epikriisiin yhden todella epäasiallisen lauseen, vaihdoimme hoitopaikkaa Pasilaan.

Kerroin Pasilassa huoleni epätyypillisestä sukupuoli-identiteetistä, mutta lastenpsykiatri puhutteli häntä neidiksi ja sanoi monen monta kertaa, että hän on aivan tavallinen tyttö ja että tyttöjä on erilaisia, mutta että mitään autismiin viittaavaa hänellä ei ollut. Siitä alkoi hänessä entistä pahempi ahdistus. Hän yritti ja se yrittäminen melkein musersi hänet. Annoin neuvoja miten olla niin kuin muutkin ja niiden neuvojen noudattaminen melkein musersi hänet. Alkoi koulukiusaaminen. Opettajaakin oli naurattanut. Se oli pahinta, kun hän oli mennyt vahingossa poikien jonoon ja opettajaakin oli naurattanut. Hän meni yksin itkemään, eikä kukaan taputtanut olalle. Eikä missään ollut ketään, joka olisi niin kuin hän.

Eräänä päivänä sinä keväänä varasimme transtukipisteestä ajan ja menimme sinne juttelemaan. Minä kerroin miltä minusta tuntuu ja hän kertoi miltä hänestä tuntuu. Sinä päivänä hän syntyi uudestaan. Hän joka oli aina ollut se, joka ei sopeutunut tyttöjen joukkoon. Nyt hänestä tuli ihmisoikeustaistelija. Hänen ei tarvinnut enää olla tyttö, eikä hänen tarvinnut olla poika. Hän saattoi olla oma itsensä eli muunsukupuolinen. (Lyhennettynä muusu.)

Ihmisoikeustaistelijani meni koulussa luokan eteen ja sanoi: ”Minä haluaisin puhua teille yhdestä asiasta: ”Minä en ole tyttö, enkä minä ole poika, vaan minä olen muunsukupuolinen eli muusu.” Ja puolen tunnin ajan kaikki olivat kyselleet häneltä kaikenlaista, eikä kukaan nauranut. Eikä sen jälkeen kukaan ole kiusannut ja jos kiusaisikin, hän on ihmisoikeustaistelija ja ne saavat päällensä kaikenlaista lokaa, kunnes heidän työnsä on valmis.
 
Riikka Aapalahti on äiti ja vaimo. Hänellä on hyvä mies ja seitsemän maailman parasta lasta. Osan lapsistaan hän on tehnyt itse ja osa heistä on sijoitettuja. Hän asuu miehensä ja lapsikatraansa kanssa Porvoon maaseudulla kukkulan päällä metsän reunassa. Hän on päättänyt tehdä maailmasta paremman paikan lapsillensa; siksi hän toimii Vihreiden Uudenmaan piirin hallituksessa ja uuden Translasten ja -nuorten perheet ry:n puheenjohtajana. Hän on erityisen kiinnostunut tasa-arvosta ja kirjoittaa poliittista blogia www.raapalahti.fi.