Taiteilijan kotona. Kuva: Kukka-Maria Kiuru, 2016.

Taiteilijan kotona. Kuva: Kukka-Maria Kiuru, 2016.

Nörttitytöt haastatteli Kukka-Maria Kiurua, Helsingissä asuvaa graafista suunnittelijaa ja taiteilijaa. Kiuru julkaisi viime vuonna netissäkin luettavissa olevan teoksen Noin satatuhatta solmua, joka on “sarjakuva-albumi alopeciasta, kaljuna tyttönä ja naisena elämisestä”. Teos on vertaistukea tahtomattaan kaljuille tytöille ja naisille sekä pysäyttävä kuvaus ulkonäköpaineista kaikille muillekin. Tässä haastattelussa taiteilija kertoo värien, muotojen ja visuaalisuuden rakastamisesta, vaikutteistaan, teoksistaan ja Noin satatuhatta solmua -albumin tekemisestä. Kaikki kuvitus on Kiurun omaa tuotantoa.
 

Kuka olet? Millaiset asiat ovat taustassasi merkittäviä?

Olen utelias taiteilija ja designer, joka asuu tällä hetkellä Helsingistä. Suunnittelen kuvia, hahmoja, konsepteja ja viestejä. Leikin paljon materiaaleilla ja tulen kodista, jossa on kannustettu tarttumaan rohkeasti uusiin asioihin.

Olen kuvien suurkuluttaja. Rakastan kuvia ja visuaalisuutta, ja lapsesta asti on ollut selvää, että niiden parissa tulen työskentelemään. Myös meribiologia ja meteorologia kiinnostivat yhdessä vaiheessa, mutta nekin pääosin visuaalisuuden takia. Meri kätkee itseensä salaisia kuvia ja pilvet ja sää ovat suurimpia kuvia maapallolla. On edelleen käsittämätön hetki istua lentokoneessa, kun se lentää ison cumulus-pilven vierestä. Muutaman metrin päässä leijuu jättimäisiä hahmoja ja minä pienessä alumiinituubissa niiden keskellä.

Opiskelualaa valitessa taide ja visuaalinen suunnittelu tuntuivat kaikista luonnollisimmalta vaihtoehdoilta. Lukion jälkeen opiskelin vuoden Kuusamon kansanopistossa valokuvausta ja kuvataidetta. Viikonloppuisin kävin retkillä luonnossa ja talveksi ostin kausikortin Rukalle. Pienessä kansanopistossa sai paljon pimiöaikaa ja pääsi tekemään kaikenlaista kokeellista oma-aloitteisesti ja rauhassa. Sinä vuonna sain todella toteuttaa itseäni. Kansanopistosta jatkoin Lapin yliopiston graafisen suunnittelun koulutusohjelmaan.

Vietin viisi talvea Rovaniemellä, kesät matkustellen tai pääkaupunkiseudulla töissä, yhden lukukauden Espanjassa ja toisen työharjoittelussa Helsingissä. Niiltä vuosilta sain hyvät perustiedot ja -taidot jatkoa varten. Osallistuin moneen ja mm. Rovaniemen Cinema ja Radio Säteily tarjosivat mukavaa vapaa-ajan tekemistä.

Portrait. Kuva: Maija Savolainen, 2015.

Portrait. Kuva: Maija Savolainen.

En oikein osaa sanoa miksi suuntauduin pohjoiseen. Ehkä siksi, että olen saanut lapsesta asti matkustella paljon Suomessa, Euroopassa ja maailmassa, ja pohjoisen meiningit tuntuivat mielenkiintoisilta mahdollisuuksilta. Varsinkin Rovaniemellä pienen paikan edut olivat uskomattoman tiivis ja aktiivinen ympäri Suomea paikalle tullut opiskelijayhteisö klubeineen, festivaaleineen, radioineen ja leffateattereineen. Kesiksi annoin vuokra-asuntoni pois, joten kesämeiningeistä siellä en oikeastaan tiedä mitään. Heti opiskelujeni jälkeen valmistuttuani muutin Helsinkiin töihin.
 

Mitkä asiat ovat vaikuttaneet sinuun elämäsi varrella?

Kirjastolaitos, luonto ja matkustaminen. Sain ensimmäisen kirjastokorttini kaksivuotiaana. Kävimme kirjastoautossa ja sain ottaa mukaani niin paljon kirjoja kuin parhaaksi näin. Otin aina paljon ja erilaisia. Niistä ajoista saakka kirjat ja erilaiset kirjastot ovat olleet kiinteä osa elämääni. Kirjat eivät tuota ääntä tai hallitsematonta ärsykettä ja kirjastoissa on rauhallista.

Luonto, värit, valo ja muodot ovat myös jaksaneet kiinnostaa loputtomasti. Partion kautta pääsin retkille ja ystävieni ja perheeni kanssa olemme järjestäneet hienoja luontokokemuksia.

Matkustelu perheeni kanssa ja myöhemmin itsenäisesti on myös ollut avartavaa. Jo ennen täysi-ikäisyyttä pääsin kokemaan mm. Salomonin saaret, La Scalan ja Bronxin eläintarhan. Perheeni asuu tällä hetkellä neljässä maassa, siinä on kolmen eri kansallisuuden jäseniä ja sen takia yhteiset juhlat ja tapaamiset ovatkin aina sekoitus kaikenlaista mielenkiintoista.

Kaksi vanhempaa siskoani ovat hyvin luovia ja visuaalisesti lahjakkaita, ja heidän tekemisensä ovat vaikuttaneet omaani. He ovat opiskelleet luovia aloja eri maissa ja heidän töissään on mahtavaa visuaalisuutta ja syvyyttä. Uskon, että osaamme löytää kauneutta samoin silmin. Kaikkia meitä kannustettiin kotona kädentaitoihin ja luovuuteen. Jatkossa aiomme yhdistää voimamme ja tehdä töitä Helsinki-Milano-Melbourne -akselilla.

Visuaalisesti Disney, Warnes bros, Muppets ja Peanuts ovat jättäneet 80-luvun lapseen pysyvän jäljen. Myöhemmin Alien-elokuvat, Madonna, Hugo Pratt, Loisel, Comès, Björk, lautailukulttuuri ja eurooppalaisten kaupunkien klubiflyerit ja katutaide.
 

Millaista taidetta olet tehnyt?
"Sarjakuvakeskuksen tiistaicroquis on ollut iso apu, kun viiva on ollut hukassa." Kuva: Kukka-Maria Kiuru, 2015.

“Sarjakuvakeskuksen tiistaicroquis on ollut iso apu, kun viiva on ollut hukassa.” Kuva: Kukka-Maria Kiuru, 2015.

Onneksi olen päässyt kokeilemaan asioita monipuolisesti. Lapsuuden kuvataidekerhot ja kotimaalailut, sekä valokuvauksen ja kuvataiteen opiskelu on treenannut silmää, josta on ollut paljon hyötyä graafisessa suunnittelussa ja sarjakuvien piirtämisessä. Ja mainosalalla työskentelemisestä on taas ollut hyötyä idean kiteyttämisessä ja viestin yhteen kuvaan tiivistämisessä. Käyn myös vuosittain erilaisilla kursseilla kokeilemassa eri tekniikoita ja pidän itse pieniä workshoppeja, joissa käytetään luovasti materiaaleja milloin minkäkin aiheen ympärillä. Oman taiteeni ehkä selvimmät suuntaviivat ovat tällä hetkellä digitaalinen typografia ja kokeellinen jäljentuottaminen. Sarjakuvailmaisu on ollut tietoinen valinta tiettyjen aiheiden viestimiseen. Ajanpuutteen vuoksi en saa aloitettua lukuisia odottavia projektejani, mm. muotokuvamaalausta. Sarjakuvakeskuksen tiistaicroquis on muuten ollut iso apu, kun viiva on ollut hukassa.

Olen palannut yhteen kymmenen vuotta sitten aloittamaani tekniikkaan, jossa muodostan kirjaimista erilaisia kuviota, vähän kuin monogrammeja, joista kokoan isompia kokonaisuuksia, mandaloita. Puran esimerkiksi kahden ihmisen nimet kirjaimiin, muodostan niistä kuvioita ja muodostan niistä kokonaisen mandalat, jossa nimien kaikki kirjaimet sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Teen samaa myös esimerkiksi ruonoista, joita kirjoittaja ei halua kenenkään lukevan, mutta hän purkaa runon kirjaimiksi ja lähettää ne minulla, ja minä kokoa niistä uuden asian. Näin jostain synkästä voi syntyä valo.

Kuulun Pictoplasma Academyssa muodostomaamme kollektiiviin, jossa on jäseniä 24 maasta. Heidän kanssaan tekeminen ja näyttelyt ovat mukavaa vaihtelua. Tapasimme hahmosuunnittelukurssilla Berliinissä ja mukana on monipuolisia taiteilijoita ja kuvittajia.

Palkkatyöni ovat pääasiassa olleet markkinointiviestintää isoille ja pienille asiakkaille, eikä niihin ole sisältynyt juurikaan taiteellista ulottuvuutta, vaan ongelmanratkaisua ja tietynlaisen estetiikan rakentamista. Mutta niidenkin tekemisessä on ollut valtavasti hyötyä esimerkiksi väriopista tai piirtämisestä.

Geisha Dark. Kuvittaja Mikko Juhola. Valokuva: Kukka-Maria Kiuru, 2012.

Geisha Dark. Kuvittaja Mikko Juhola. Valokuva: Kukka-Maria Kiuru, 2012.

 

Kertoisitko siitä, mitä taiteen tekeminen sinulle merkitsee?

Taiteen tekeminen ja visuaalinen suunnittelu on minulle pakko. Elämä minussa ehtyy, jos en saa käyttää raajojani luomiseen ja ruokkia silmiäni. Saavutan rauhan ja flow-tilan työskennellessäni.

Tosin monissa töissä, varsinkin sarjakuvissa, on myös ne hieman puuduttavat vaiheet, jotka täytyy vain mennä läpi, eikä esimerkiksi Noin satatuhatta solmua -teoksen tekeminen ollut mitenkään jatkuvaa kevyttä hyvää oloa. Toisaalta typografisten mandaloiden tekeminen on melko puhdas meditatiivinen tila alusta loppuun.

Maailmassa on loputtomasti materiaaleja ja kategorioita, joilla leikkimällä haluaisin tutkia maailmaa taiteen kautta; tekstiilikuidut, ruoka, väripigmentit, valon säteet, ilmanpaine, äänentajuudet…

Mandala. Kuva: Kukka-Maria Kiuru, 2015.

Mandala. Kuva: Kukka-Maria Kiuru, 2015.

 

Mitä haluat ilmaista taiteessasi?

Sarjakuvataiteessani haluan levittää iloa ja rohkeutta. Siniset saappaat (Blue Boots) -sarjiksessani ei kiroilla, siinä ei ole väkivaltaa eikä siinä pilkata ketään. Hahmojen sukupuolet eivät myöskään ole aivan itsestään selviä. Hahmoista Mato on kaksineuvoinen, Carla syntyi mieheksi mutta kasvoi naiseksi ja Siniset saappaat ei tiedä sukupuoltaan lainkaan. Noin satatuhatta solmua -sarjiksessa halusin käsitellä liian tiukkaa ulkonäkönormistoa ja peilien ylivaltaa.

Haluan tutkia asioita ja opetella uutta. Muistikirjani ovat täynnä ideoita taideteoksista, installaatioista lähinnä, jotka herättelevät huomaamaan ympärillä vallitsevan maailman hienoudet. Siellä on mm. yksi vanhaan etelä-eurooppalaiseen kirkkoon rakennettu linsseihin ja prismoihin perustuva valotaideteosidea. Yhtenä päivänä vuodessa, jos sattuu aurinko paistamaan, muodostuu kirkon sisälle moniulotteinen valosta koostuva valorakennelma. Auringon pitää tulla tietystä kulmasta sisään ja osua tiettyyn linssiin, josta se ohjataan eteenpäin useisiin muihin linsseihin ja peileihin niin, että se muodostaa ison valoteoksen. Teoksen pystyy näkemään noin viikon ajan vuodessa, suurimmillaan vain yhtenä päivänä, kun aurinko pääsee oikeasta kulmasta kirkkoon sisään. Tämän haluan toteuttaa seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Fanitan Pilvi Takalan, Iiu Susirajan, Joana Vasconceloksen ja Janet Echelmanin töitä.

Siniset saappaat -sarjakuvaa. Kuva: Kukka-Maria Kiuru, 2015.

Siniset saappaat -sarjakuvaa. Kuva: Kukka-Maria Kiuru, 2015.

 

Mitä tekniikoita olet käyttänyt ja miten se on vaikuttanut ilmaisuusi, jos näin voisi sanoa, taiteesi sisältöön?

Haluan etsiä uutta varsinkin tekniikoiden suhteen. Mieluummin piirrän katkaistulla kynällä tai maalaan pahvinpalalla. Uudenlainen jälki kiinnostaa aina mutta sellaista ei myöskään tule vastaan usein, joten suurin osa kuvastoa onkin aika tylsää. Instagrammiakin saa selata aika pitkään ennen kuin vastaan tulee kuva, josta ei oikein tiedä miten se on tehty tai siinä on aidosti jotain uutta. Adoben softia taas on ilo käyttää väärin. Katsoa miten tapahtuu, kun tekee yhdellä ohjelmalla jotain vieden sen äärirajoille ja vie työn sitten toiseen ohjelmaan ja paukauttaa säädöt tappiin. Yleensä siitä aina jotain hauskaa visuaalisuutta syntyy. Nythän olen vaiheessa, jossa suljen yhden vaiheen ympyröitä ja olen siirtymässä uuteen vaiheeseen, jossa otan kehittelemiäni tekniikoita vasta kunnolla käyttööni. Muotokuvat, ihmishahmo ja kasvot ovat aina vetäneet puoleensa, ja suunnitelmissa on käyttää osa ensi vuotta muotokuvien tekemiseen kokeellisilla tekniikoilla. Uskon, että aika on sille nyt oikea.

Sarjakuvahommiini olen valinnut perinteisiä ja helposti lähestyttäviä tekniikoita, koska haluan niihin yksinkertaista selkeää ääriviivaa ja perinteisiä puhekuplia. Sarjiksieni sisältö ei saa jäädä tekniikan tai tyylin jalkoihin.

Uusien tekniikoiden etsimisessä leikki ja sattuma ovat tärkeässä roolissa ja ne ovat usein työn suola.

Play. Kuva: Kukka-Maria Kiuru, 2016.

Play. Kuva: Kukka-Maria Kiuru, 2016.

 

Mitä voisit kertoa Noin satatuhatta solmua -albumin tekemisestä? Albumissa on puhutteleva aihe, mutta tyyli on kuitenkin keveä. Varmaankaan albuminen tekeminen ei kuitenkaan ole ollut kevyt prosessi.

Albumin tekeminen oli pitkällinen prosessi, johon liittyy tarina. Olin töissä isossa mainostoimistossa AD:na ja minua vaivasi markkinointiviestinnän työn luonne. Olen luonteeltani ekstrovertti introvertti, vähän ujo ja taatusti erityisherkkä yksilö, eikä se yhdistelmä enää oikein sopinut siihen, mitä minulta odotettiin, siinä ympäristössä ja aikataulussa missä asiat pitivät hoitaa. Toisaalta minulla ei vielä ollut vielä tarpeeksi rohkeutta tai kokemusta tehdä asioita täysin omalla tavallani, joten päädyin sanomaan itseni irti. Kroppa oli jo pitkään yrittänyt ohjata minua toisille poluille, mutta en ollut kuunnellut sitä. Tiesin ainoastaan, että jotain piti muuttaa ja että jotain oli tulossa.

Omakuva. Kuva: Kukka-Maria Kiuru.

Omakuva. Kuva: Kukka-Maria Kiuru.

Lähdin liikkeelle putsaamalla pöydän totutusta. Minulla on vaikea perinnöllinen migreeni, endometrioosi ja alopecia, joihin kaikkiin oli todella haasteellista saada kunnollista hoitoa. Niiden kanssa eläminen tarkoitti myös usein epäinhimillisen pitkiä kipujaksoja. Pisin migreeniputkeni on ollut n. 5 vuotta, jolloin kivuttomia mutta kuitenkin turtia päiviä on ollut viikossa n. 2. Käytin säästöjäni ja muodostin itselleni tilan, jossa pystyin elämään hyvin pelkistettyä ja säännöllistä elämää. Nukuin, söin, kävin kävelyillä, ajattelin ja annoin asioiden, aiheiden ja ideoiden tulla pakottomasti ulos. Olin paljon yksin ja hiljaa.

Lähdin myös mukaan potilasryhmäni vapaaehtoistyöhön ja aloin selvittämään alopeetikoiden hoito- ja apuvälinekäytäntöjä, joihin liittyy paljon epäselvyyksiä ja haasteita. Pikkuhiljaa kroppani ja ruuansulatukseni alkoi toimia ja kivut vähenivät tai katosivat kokonaan. Tein ison selvityksen koskien alopeetikkoja terveydenhuollostamme päättäville tahoille ja samalla tajusin, etten ole käsitellyt omaa polkuani alopeetikkona lainkaan. Olin vain kasvanut sen kanssa, tottunut siihen, mutta en todella kohdannut sitä koskaan. Tajusin, että voisin (minun pitää) kertoa haasteistani visuaalisessa muodossa ja käydä asiat samalla itseni kanssa läpi.

Aloin purkamaan historiaani, kokoamaan käsikirjoitusta ja miettimään tyyliä ja toteutusta. Käsikirjoitusta tehdessäni piti myös miettiä oma suhtautumiseni asiaan. Olenko katkera, mitä haluan maailmalle sanoa, ja tärkeinpänä, pystynkö itse päästämään irti. Päätin jo varhaisessa vaiheessa, että lopussa päästän asiasta irti. Istuin lukuisia tunteja ja päiviä kirjastoissa ja tehokkaita lounastunteja kahviloissa kerrontaa ja käsikirjoitusta hioen. Luonnokset, piirrokset ja taiton tein kotona. Kävin loppujen lopuksi kokemani asiat läpi monta kertaa: kirjoitusvaiheessa, luonnosvaiheessa, piirros- ja puhtaaksipiirrosvaiheessa, tekstatessa, värittäessä, taittaessa ja oikoluettaessa. Se oli terapiani ja sen aikana minulle tapahtui projektiin liittyen merkityksellisiä asioita, jotka auttoivat henkisesti, fyysisesti ja ammatillisesti eteenpäin.

Opin valtavasti laajan teoksen teknisestä toteuttamisesta. Valitsin lopulta tyyliksi perinteisen musteella piirretyn ääriviivan ja välineeksi G-terän. Värityksen toteutin puoliksi käsin ja puoliksi digitaalisesti. Siniset sävyt ovat paperille väritettyä värikynää, jotka on skannattu ja maskattu värialueiksi eri tummuusasteilla. G-terä valikoitui työhön sattumalta ja se ei täysin soveltunut valitsemaani originaalikokoon, A4 per sivu, ja piirrostapaani. Mutta kuten alopeciassakin, täytyi vain hyväksyä se, että jälkeen ei voi täysin itse vaikuttaa, vaan lopputulos on pakko hyväksyä puutteellisenakin.

Kaikista raskain vaihe oli luonnosten ja storyboardin jälkeen varsinaisten kuvien piirtäminen. Kuuntelin PMMP:tä, piirsin ja itkin. Olisin osannut piirtää kuvat vielä tarkemmin, ja esim. käsiin ja moneen anatomiaan liittyvään yksityiskohtaan en ole yhtään tyytyväinen, mutta siinä menivät omat rajani. Voimat eivät riittäneet työskentelmään kuvien kanssa pidempään. Iltaisin olin täysin loppu. Siinä vaiheessa piti konkretisoida omat kokemukset jälleen kuviksi, mielen uumenista näkyviksi konkreettisiksi asioiksi ja se oli todella raskasta. Kaikki sen jälkeiset vaiheet olivat melko helppoja ja mekaanisia, kuten viivojen vahvistaminen, puhtaaksipiirtäminen, värittäminen, taitto ja tekstaus. Ehkä mainitsemasi keveys tulee siitä, että raskaasta taakasta on tiputeltu niin monta kiveä matkan varrella pois.

Noin satatuhatta solmua -albumin luonnoksia. Kuva: Kukka-Maria Kiuru, 2014.

Noin satatuhatta solmua -albumin luonnoksia. Kuva: Kukka-Maria Kiuru, 2014.

Annoin työn levätä vuoden pöytälaatikossa ennen sen julkaisua. En saanut sille kustantajaa, joten ajattelin, että ehkä onkin tarkoitus julkaista se hyvin demokraattisesti internetissä, koska halusin joka tapauksessa, että se on helposti saatavilla. Teoksella on vertaistuellinen luonne. Tottakai olisin halunnut työstä laadukkaasti painetun, sidotun kirjan, mutta ehkä tässäkin asiassa, kuten alopeciassa, lopputulos on vain hyväksyttävä ja mentävä eteenpäin. Nyt olen iloinen, että teos on kaikkien saatavilla, eikä tarinan vertaistuellinen apu jää keneltäkään saamatta esimerkiksi sen takia, että sivukirjasto on lakkautettu, enkä itse pääse myymään teosta festareille. Minulla on työstä englanninkielinen käännös, ehkä painatan siitä version. Saa nähdä.

Monet kustantajat kehuivat jälkeä mutta ilmoittivat aiheen olevan liian marginaalinen. Jo työtä tehdessäni ja teemasta ihmisille kertoaessani, sain kuitenkin paljon kannustavaa palautetta juuri teemaan liittyen. Julkaisun jälkeen moni ihminen on ottanut yhteyttä ja kertonut samaistuneensa tarinaan, vaikka heillä ei alopeciaa olekaan. Suomi on pieni maa ja sarjakuvien myynti ja markkinointi pikkuruista. Vaikka netistä ladattava pdf-tiedosto olikin teokseni julkaisuvaihtoehdoksi aluksi “vain kuolleen ruumiini yli” -tyyppinen vaihtoehto, en halua olla liian mustavalkoinen työn suhteen. Tarina, kuvat ja vertaistuki ovat pääasia, eikä oma aikani olisi riittänyt painetun teoksen jakeluun ja levittämiseen. Ainakin englannin, saksan ja italian kieliset käännökset ovat nyt mahdollisia valitsemallani tavalla omakustanteisesti. DIY, You can do it ja Yes, you can!

Noin satatuhatta solmua -albumin luonnoksia. Kuva: kmkiuru, 2014.

Noin satatuhatta solmua -albumin luonnoksia. Kuva: Kukka-Maria Kiuru, 2014.

Tekoprosessin aikana muodostui myös Siniset saappaat -sarjakuva sellaiseksi kuin se nyt on. Se tuli selvästi elämääni kun tarvitsin turvallisen mielikuvituspaikan, jonne pystyin menemään ensin käsiteltyäni alopeciaan liittyviä ahdistavia asioita. Olen ottanut sen kanssa nyt muutamia askelia, ja pöytälaatikko on melko täynnä lyhytanimaatio- ja strippikäsikirjoituksia. Myös pitkää tarinaa olen työstänyt jo useamman vuoden ajan. Tarinan rinnalla olen kehitellyt haptista kivunlievityslelukonseptia, ja yksi hahmoista antaa lelulle muodon.

Toivon, että voin käyttää osaamistani ja lahjojani siten, että työni toisi maailmaan iloa ja toivoa. Meitä on nyt kyllästetty niin paljon väkivallalla, uhkakuvilla ja kyynisyydellä, että kaikenlainen vilpittömyys ja valo toisivat kaivattua kepeyttä arjen keskelle.

Siivekäs karaoke. Kuva: Kukka-Maria Kiuru, 2015.

Siivekäs karaoke. Kuva: Kukka-Maria Kiuru, 2015.

Portfolioni löytyy osoitteesta: http://kmkiuru.tumblr.com/
Noin satatuhatta solmua on luettavissa täällä: www.noinsatatuhattasolmua.fi/
Instagrammissa olen: kukka_m_kiuru