Nörttitytöt

Parhaillaan vietetään mielenterveysviikkoa, jonka teemana on  ”Oletko sinut?” Minä en ole. Siksi kirjoitan tätäkin tekstiä nimimerkin suojasta. En ainakaan juuri nyt pysty elämään niin avoimesti, että voisin kirjoittaa sairaudestani omalla nimelläni. Pelkään arvostelua, pelkään hylkäämistä. Pelkään, että saan jonkin mystisen hullun leiman. Pelkään, että sairaan leima vaikuttaa työkuvioissa tai ihmissuhteissa. Haluaisin olla minä itse, nörttityttö, jonka yhtenä ominaisuutena on psyykkinen sairaus.

Lääkkeiden keskellä. Kuva: Pixabay.

Lääkkeiden keskellä. Kuva: Pixabay.

”Mitähän tuolle sanoisi? Miten ottaisi puheeksi? Loukkaantuuko se? Onko se edes sairas, kun se näyttää niin hyvältä?”

Mitä pitäisi tapahtua, että voisin olla sinut? Varmasti paljon. Ehkä ensimmäisenä muutoksena toivoisin, että muut olisivat sinut sairauteni kanssa. Moni mielenterveyskuntoutuja kertoo, että ihmisten suhtautuminen on muuttunut voimakkaasti, kun tämä on tullut kaapista sairautensa suhteen. Treffikumppani keksii selityksiä, ettei tarvitse enää tavata, työpaikalla katsellaan vähän syrjäsilmällä. Tai pitkän sairausloman aikana työkaverit välttelevät. Yritäpä siinä sitten pysyä positiivisena ja luottaa, että ihmiset välittävät edelleen ja työpaikka säilyy, kunnes vointi on  parempi.

Epäilen, että ihmisillä ei ole tarpeeksi tietoa mielen sairauksista. Eikä se ole mikään ihme. Sairauksien kirjo ja oireet vaihtelevat paljon. Osa potee esimerkiksi yhden masennusjakson elämässään ja sen jälkeen ei oireile mitenkään. Toisilla sairastaminen pitkittyy ja kurjimmillaan johtaa hautaan. Eläkepaperitkaan eivät ole tavatonta kolmi-nelikymppisillä. Monelle se on helpotus: ei tarvitse yrittää jaksaa työelämän pyörteissä, jää voimavaroja kotiin, perheeseen, harrastuksiin. Kukaan ei muuten noin vain pääse työkyvyttömyyseläkkeelle, sitä haetaan lääkärintodistuksen kera ja papereita pyöritellään oma aikansa eri instansseissa. On todella loukkaavaa puhua alentuvaan sävyyn ihmisestä, joka ei psyykkisen sairauden takia pärjää töissä, ja nimittää tätä esimerkiksi laiskaksi. Tällaistakin olen ollut todistamassa

Kerrataanpa siis lyhyesti: yleisiä mielen sairauksia ovat masennus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö (vanh. maanis-depressiivisyys). Molempiin voi liittyä psykoottista oireilua eli ihmisellä on harhaluuloja tai aistiharhoja. Skitsofrenia (vanh. jakomielitauti) taas on psykoosisairaus, kohtalaisen yleinen sekin. Masennuksessa ihmisen mieliala on enemmän tai vähemmän alakuloinen, kun taas kaksisuuntaista potevan olotila seilaa alakulon ja vauhdikkuuden välillä. Myös erilaiset pelot ja häiriöt, esimerkiksi pakko-oireilu tai sosiaalisten tilanteiden pelko, luokitellaan psyykkisten sairauksien alle.

Sinänsä diagnoosilla ei ole merkitystä kuin sopivan hoidon löytämiseksi. Joskus diagnoosin saaminen on helpotus, kun oireilulle löytyy selitys. Joskus taas diagnoosi tulee niin puskista, että siihen sopeutumiseen menee aikaa. Joissakin sairauksissa elinikäinen lääkitys voi olla tarpeen. Onhan siinä pureksittavaa, etenkin, jos tähän asti ainoat vaivat ovat olleet satunnaiset päänsäryt baari-illan jälkeen ja lääkekaapissa säilytetään kaikkea muuta kuin lääkkeitä.

Mielen sairaus ei ole loppujaan sen kummempi kuin kehon sairaus. Murtunut jalka paranee ehkä nopeammin kuin murtunut mieli, mutta molempiin on hoitokeinoja. Erona on vain, että murtuma näkyy päällepäin, masennus ei. Molempia hoidetaan asiaan erikoistuneiden ihmisten kanssa. Murtumapotilas saa fysioterapiaa ja mieleltään sairastunut psykoterapiaa. Lääkehoitoa räätälöidään tarpeen mukaan ja vertaistukikin edistää toipumista.

Me olemme ihan normaaleja ihmisiä, joista monella sairaus on hyvin arkinen asia. Joskus sairaus hidastaa tai hankaloittaa elämää. Lääkkeet voivat väsyttää, mutta niin väsyttävät sairaudetkin. Ja hölmösti käyttäytyvät ihmiset. Liiallinen hössötys tai besserwisseröinti on vain rasittavaa, niitä sopii välttää. Meidän kanssamme voi puhua ihan normaaleista asioista. Saa kysyä myös sairaudesta. Kyllä me kerromme, mikäli emme siitä halua puhua. Ja ihan hyvin me voimme säteillä onnesta, kun on tapahtunut jotain ihanaa. Ei mielen sairaus automaattisesti tarkoita sitä, että jätetään tukka pesemättä ja mökötetään. Kyllä vitsit joskus naurattavat, vieväthän ne ajatuksia pois omasta kurjasta olotilasta. Puhumattakaan hurtista huumorista. Se on yksi selviytymiskeino, jota viljellään etenkin vertaisten kanssa.

”Uskallanko kertoa? Mitä jos se ei enää halua tavata mua? Mitä jos se nauraa päin naamaa? ”

Olen pitänyt ohjenuoranani, että jos uusien ihmisten kanssa jutellessa keskustelu jollain tavalla sivuaa mielialaan liittyviä asioita, kerron tilanteestani. Ihan sillä ajatuksella, että onpahan sanottu eikä jää roikkumaan. Myöhemmin kynnys kertoa voi olla paljon suurempi. Tällainen kaapistatulo selventää myös esimerkiksi sitä, miksi en käytä paljoa alkoholia (lääkkeiden yhteisvaikutukset) tai valvo myöhään (riittävä uni ja säännöllinen vuorokausirytmi on tärkeää). Mutta en mene tilanteeseen toitottamaan: ”Hei, olen Kaisa Kaksisuuntainen! Oliko täällä se lautapelimiitti?!”

Ihan kaikkein tärkeintä on minusta, että hyväksyy läheisen sairauden ja jättää hoitamisen ammattilaisille. Läsnäolo, kuunteleminen, entisten juttujen jatkaminen ovat kaikki oivallisia tapoja osoittaa hyväksyntää. Läheisellä saa olla myös huonoja päiviä. Eikä puheitaan tarvitse varoa. Ei sairas mene rikki huonosta huumorista. Tärkeää olisi myös, että läheiset tietäisivät, mitkä ovat sairauden pahenemisen ensi merkkejä. Silloin voisin luottaa, että jos minä en tajua, että olen menossa huonompaan kuntoon, joku muu tajuaisi ja lempeän määrätietoisesti ohjaisi minut hoitavan tahon huomaan.

”Ehkä joku päivä aurinko paistaa risukasaankin?”

Joskus tuntuu, että ikääni nähden minulla on hirveän paljon elämänkokemusta, kun olen nähnyt niin paljon elämän nurjaa puolta. Olen kuullut monenlaisia ihmiskohtaloita, kun olen ollut mukana erilaisissa vertaistukiryhmissä. Siksi arvostan elämää tosi paljon. En tiedä, miksi juuri minä sairastuin. Tuskin se koskaan selviääkään.

Hyvänä päivänä olen onnellinen, että olen elossa, minulla on perhe ja ystäviä. Huonona päivnä perhe ja ystävät pitävät minut elossa. Kokemus on opettanut, että tunnelin päästä löytyy valoa, kunhan jaksaa taapertaa.

Mielenterveyden keskusliiton Mielenterveysviikko 20.–27.11.2016 nostaa esiin ajankohtaisia mielenterveyteen liittyviä teemoja, tuo esille epäkohtia, tekee parannusehdotuksia ja vaikuttaa asenteisiin. Vuoden 2016 mielenterveysviikon teema on “Oletko sinut?”