img_20161116_205155

Afrikan Tähti, Tetris, Pacman. Nopat, oma vuoro, säännöt. Sääntöjä noudattamalla selviytyy aina. Vai selviytyykö?

Minä luulin, että kaikkea tässä maailmassa voi hallita, mutta yhtäkkiä joku onkin alkanut viskoa noppia mihin sattuu.

Maija Haaviston Adeno (Osuuskumma 2016) on herkullinen sekoitus dystopiaa, tulevaisuusleikittelyä ja nostalgiaa. Tartuin kirjaan tietämättä mitään kirjailijasta saati kirjan juonesta, ja yllätyin positiivisesti. Haavisto maalaa Adenon sivuille maailman, joka on kovin tuttu ja samalla täynnä yllätyksiä. Juonenkäänteet ovat suureellisia mutta pysyvät kuitenkin omalla tavallaan uskottavina.

Kirjan päähenkilö Aava tietää vanhoista peleistä ja pelaamisesta kaiken tietämisen arvoisen. Hänen talonsa on täynnä pelejä, aitoja ja vanhoja, ja työkseen hän pyörittää pelimuseota, jolle tulevaisuuden Helsingissä on koko ajan vähemmän tilausta. Aava ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan, ja taistelee oman elämäntyönsä säilyttämisen puolesta. Aavan sisko Suvi on täysin toista maata, häntä eivät kiinnosta säännöt, ja vanhoja pelejä hän pitää lähinnä huvittavina reliikkeinä. Miksi säilöä jotain vanhaa ja pölyistä, kun kaupasta saa uusia, kiiltäviä replikoita pilkkahinnalla? Aavan paras ystävä, Samar, työskentelee lastentarhassa ja auttaa museossa silloin, kun tarvetta on. On myös Miina, joka tekee työkseen virtuaalitodellisuudessa pelattavia roolipelejä, Joonatan, joka liikkuu tanssimalla, Petro, jonka mielestä kvanttifysiikka on kiehtovaa, ja niin edelleen. Kirjassa kohdataan monia Aavan elämään tavalla tai toisella vaikuttavia henkilöitä, joista jokaisella on tarinassa selkeä funktionsa, ja jokainen on tarkkaan harkittu. Osa jää lukijalle vieraammaksi, mutta juonen kannalta oleelliset henkilöt tulevat tutuiksi tarinan edetessä.

Sydämeni lämpenee, kun kuulen, että yksi tämän päivän lapsivieraista on pelannut shakkia.

2050-luvun Suomessa moni asia on samoin kuin tutussa nykyisyydessämme, yhtä suurta poikkeusta lukuun ottamatta. Kukaan ei sairasta, sillä kaikki juovat vitaa, joka räätälöidään jokaiselle sopivaksi. Vitan avulla sairaudet on kukistettu, ja oman nykymaailmamme influenssaepidemiat ovat muuttuneet jokavuotisista normeista kauhutarinoiksi, joilla lapset saadaan nauttimaan oma päivittäinen vita-annoksensa. Aava kuitenkin oppii, että kaikki hänen lähellään olevat ihmiset eivät noudata ihan kaikkia ylhäältä annettuja sääntöjä, ja alkaa itsekin epäillä näiden sääntöjen järkevyyttä. Voiko ilman vitaa elää? Mitä tapahtuu, jos sairastaa adenoviruksen aiheuttaman flunssan? Ja voiko flunssaan kuolla?

Kirja kuljettaa lukijan Helsingistä Lappiin ja takaisin. Matkustus ei Adenon maailmassa ole tavallista, ja jo Suomen halki kulkeva juna tuo mukanaan erilaisia uhkia varkaista alkaen. Eikä Lappikaan ole turistiparatiisi, vaan kylmä, pimeä ja täynnä haasteita. Lapissa Aava oppii itsestään ja läheisistään asioita, joita ei ehkä olisi halunnut oppia.

Ihmisiä pelastetaan kuoleman porteiltakin, mutta ei siinä vaiheessa, kun portit ovat loksahtaneet kiinni.

Adeno jättää lukijan miettimään kirjan teemaa, ja pohtimaan loppuratkaisua. Haaviston kirjoittama loppu ei ole aukoton eikä lopullinen, vaan jättää lukijalle mahdollisuuden luoda oman tulkintansa. Miten Aavan loppujen lopuksi käy?

Pidin Adenon sävystä ja Haaviston kirjoitustyylistä kovasti. Kirja oli nopealukuinen, ja juoni eteni sujuvasti. Jokaisen luvun alussa olevat lainaukset vanhoista, tutuista peleistä olivat mukava lisä, ja toimivat juonen kanssa hyvin yhdessä. Loppuratkaisu jäi mietityttämään toviksi, enkä oikeastaan vieläkään osaa sanoa, pidinkö Haaviston ratkaisusta vai en. Pitänee lukea kirja toiseen kertaan, ja päättää sitten.

Mustat ruudut muuttuivat valkoisiksi ja valkoiset mustiksi sääntöjen mukaan. Koska sellaista elämä kai on.

Maija Haavisto: Adeno. Osuuskumma 2016, 274 s.

Kirja on saatu blogille ilmaisena arvostelukappaleena.