wessmanNörttitytöt saivat Peliviikon kunniaksi haastateltavakseen lastenpsykiatriaan erikoistuvan lääkärin Jaana Wessmannin, joka on ollut paljon esillä mediassa erityisesti peliriippuvuuteen liittyvissä kysymyksissä. Wessman piti aiheesta esityksen mm. kesän Ropeconissa ja kuuluu lisäksi monialaisesti toimivaan Pelikasvattajien verkostoon yhdessä eri kulttuurialojen edustajien, järjestötoimijoiden ja opettajien kanssa. Entinen aktiivinen EVE Online -harrastaja Wessman kertoo pelaavansa nykyisin mm. Civ6:ta, XCOM 2:ta, Skyrimiä (ja Nibblersiä puhelimella).

Jaana Wessman, miksi olet halunnut ottaa kantaa peliriippuvuusaiheeseen?

Kiinnostus lähti siitä, kun tein tutkimusta lasten käytöshäiriöistä ja häiriökäyttäytymisestä. Huomasin, että aika paljon pelejä syytetään kaikenlaisista asioista, jotka itsestä tuntuivat uskomattomilta. Että keskitytään tiukasti siihen lapsen pelaamiseen, eikä siihen, mitä muuta lapsen elämässä tapahtuu. Tätä vasten oli pakko lähteä itse perehtymään asiaan. Ja kun perehdyin, eivät esimerkiksi ruutuaikasuositukset enää vaikuttaneet ollenkaan järkeviltä verratuna esimerkiksi meidän nykyisiin terveyssuosituksiin. Työssäni HUS:in lastenpsykiatrian poliklinikalla lähestyn tilanteita aina sitä kautta, miten arki sujuu ja onko konflikteja – en sen kautta, onko pelaamista.

Mitä on digipeliriippuvuus lääketieteellisesti tarkasteltuna?

Virallisestihan sitä ei ole lääketieteellisesti olemassa. Amerikan psykiatrien liiton (APA) DSM-V-ohjeistuksessa (The Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders 5) ei ole ollenkaan tautiluokituksessa digipeliriippuvuutta, kun esimerkiksi rahapeliriippuvuus, josta tutkimusta on paljon enemmän, kyllä on. Mainitaan kyllä sen verran, että internet- ja digipeliriippuvuus on asia, josta kaivataan lisää tutkimustuloksia, jotta siitä voidaan jotakin sanoa. Emme siis vielä tiedä, mitkä asiat vaikuttavat ilmiön syntyyn.

Itse vältän peliriippuvuus-sanan käyttöä, koska riippuvuuskäyttäytyminen on usein vain osa ongelmaa. Sen sijaan käytän termiä pelihäiriö, jolloin keskitytään siihen, että kyse on nimenomaan periaatteessa normaalin käyttäytymisen häiriötilasta. Ongelman yhdistäminen suoraan peleistä lähteväksi on hyvin ongelmallista. Syöminen, uni ja pelit eivät peruslähtökohdiltaan ole ihmisille ongelmallisia, mutta niihin voi kyllä liittyä kyllä ongelmallista käyttäytymistä.

Kuinka yleistä pelihäiriö on?

On olemassa harvinainen joukko ihmisiä, joidenkin tutkimusten mukaan 1-5% pelaajista (väestöllistä lukua emme voi varmaksi sanoa), jotka kärsivät jonkinlaisesta ongelmallisesta pelaamisesta. Ilmiö on siis oikea, mutta määrät hyvin pieniä. Vertailun vuoksi esimerkiksi skitsofreniaa on 1-2%:lla koko aikuisväestöstä, masennuksen yleisyys on kaksin- tai kolminkertainen. On myös huomattava, että mikäli ihmisellä on pelihäiriö, on hänellä todennäköisesti muitakin ongelmia, juurikin masennusta ja ahdistusta yleisimmin. Ongelmat limittyvät, minkä vuoksi esim. pelien poisottaminen ainoana toimenpiteenä ei pelihäiriöistä auta riittävästi.

Miten pelihäiriö ilmenee?

computer

Kuva: Creative Commons

Pelaaminen toimintana on muuttunut: pelaaja ei saa siitä enää irti sitä, mitä ennen sai. Pelaaminen ei tuota samalla tavalla positiivisia kokemuksia, vaan on pakonomaista, ilotonta. Yleisesti pelataan paljon, todella paljon, käytännössä koko valveillaoloaika. Toimintakyky on vakavalla tavalla romahtanut: lapsi jättäytyy pois koulusta, aikuinen töistä. Ei pystytä nukkumaan. Vetäydytään täysin sosiaalisista kontakteista, eikä pystytä viettämään aikaa ystävien tai perheen kanssa. Ihminen, joka ei itse pelaa voi nähdä pelkästään paljon pelaamisen ongelmallisena, eikä aivan käsitä ilmiötä, mutta pelaajat yleisesti itse tunnistavat tilanteen, jossa ongelmallisuus on läsnä. Tämän takia myös pelikavereiden puuttuminen asiaan on tärkeää.

Mitä tiedämme pelihäiriön synnystä?

Tutkimusten mukaan tilaan ei pääse vain pelaamalla paljon. Kun pelaaminen vie uniajan ja kaiken muunkin ajan, on ongelma. Jos asialliset hommat hoidetaan, mutta pelataan paljon, ei ole syytä huoleen. Paljon pelaamisen syitä voi kuitenkin tutkiskella. Ahdistus, huono perhetilanne (riidat, väkivalta) voivat aiheuttaa tilanteen, jossa oikeaa ongelmaa paetaan peleihin. Se on helppoa. Todellisuuspako sinänsä kuuluu pelien luonteeseenkin, mutta peleihin voi tulla myös sellainen suhde, ettei pelaamista halua lopettaa, koska pelin ulkopuoliset asiat tuntuvat liian ahdistavilta kohdata.

Huomattavaa on kiinnittää huomiota henkilön lähtökohtaiseen psyykkiseen kuntoon ja kriisinratkaisukykyyn. Onko ongelma sellainen, jota ei voikaan kohdata? Jos näin on, voi pelaaminen kyllä helpottaa oloa. On myös tiedossa, että erilaiset ongelmalliset tavat ruokkivat toisiaan. Huonosti nukkuminen lisää ahdistuneisuutta, univaje ja ahdistuneisuus heikentävät molemmat myös impulssikontrollia, jolloin pelaamisen lopettaminen on vaikeampaa. Tämän vyyhdin purkaminen voi olla vaikeaa.

Onko peleissä jokin erityispiirre, minkä vuoksi niihin liittyy ongelmia?

Tietysti peleihin liittyy normaaleja lastensuojelullisia haasteita, kuten niiden sisällöt, joita toki valvotaan ja joiden sitovuus on Suomessakin kirjattu kuvaohjelmalakiin. Jos siis alakouluikäiselle lapselle antaa vaikkapa K16-pelin, altistetaan lapsi intensiivisillä, jännittäville ja samalla keskittymistä vaativille sisällöille, mistä voi seurata yliviritteisyyttä, adrenaliinipiikkejä ja tämän myötä käytösongelmia. Nimenomaan tässä suhteessa usein käytetty  ruutuaika peliajan mittarina on erityisen huono, koska vaikka lapsi pelaisi vain tunnin päivässä, ovat haitat näkyviä. Aikarajoitustenkin kanssa on seurattava sitä, mitä lapsi pelin parissa tekee.

Peleille asetetaan paljon taakkaa sellaisistakin asioista, joihin niillä ei ole vaikutusta. Ei lähtökohtaisesti liikuntaa inhoava lapsi ala liikkumaan yhtään enempää, jos pelaaminen saadaan loppumaan. Myös terveiden lasten tapauksessa pitäisi aktiivisesti itse pyrkiä vaikuttamaan toivotun käytöksen suuntaan kasvatuksella.

Mistä huolipuhe johtuu?

ipad

Kuva: Creative Commons by https://www.flickr.com/photos/michaelnugent/5657757571

Kyse on mielestäni sosiaalisesta ilmiöstä. Aina, kun tulee jokin yhteiskunnallisesti tuore ilmiö, sitä kuuluukin hieman vierastaa ja epäillä. Kun koululaitos kehitettiin, oltiin varmoja, että lapset menevät pilalle, kun eivät tee enää ruumiillista työtä. Kirjoja taas pidettiin turmiollisina, koska viihdekirjallisuutta lukiessa lapset eivät enää keskity koulutehtäviinstä. Sitten kun radio tuli, lapset eivät enää lukeneet kirjoja, ja tämä retoriikka toistuu aina uuden kulttuuri-ilmiön kanssa. Edelleen lasten eniten käyttämä media ovat kirjat, mutta peleistä ollaan peloissaan vähän niinkuin varmuuden vuoksi.

Osaltaan huolipuhe ruokkii tutkimusten mukaan myös itse itseään. Kun luodaan lapsille ja nuorille ilmapiiri, jossa pelit ovat palkinto ja tuntimääräisesti rajoitettuja, annetaan samalla mielikuva, että niitä tulee kuluttaa aina, kun pystyy, sillä edun voi minä hetkenä tahansa menettää. Jos pelit ovat luonnollinen osa elämää, voi niihin myös suhtautua rennommin. Se, että lapsi suuttuu peliajan loputtua, voi johtua juuri siitä, että pelaamisesta on tehty niin iso juttu.

Aikuisten omat kokemukset säätelevät vielä nykyisin sitä, että tiedämme, että esim. somesta on todella vaikea lähteä, jos siellä on jotain kiinnostavaa. Aikuiset pelkäävät, että jos en nyt hallitse tätä laitetta, alkaako se hallita minua. Sama huoli siirretään sitten lapsiin. Me olemme toisaalta juurikin se sukupolvi, jolle ei ole vielä opetettu pelitaitoja, vaan olemme kantapään kautta opetelleet homman. Valmiiksi suojeleminen medialta on kuitenkin täysin mahdotonta, sillä se ympäröi elämäämme joka tapauksessa.

Ovatko lapset alttiimpia pelihäiriölle tai -haitoille?

Tätä ei pystytä toteamaan. Tutkimusten mukaan nimenomaan aikuiset kyllä kärsivät kroonisesta univajeesta, minkä myötä altistuvat muillekin haitoille. Unenpuute ja sen edistämän impulssikontrollin heikkeneminen vaikuttaa pelaamisen lisäksi myös alkoholin kulutukseen, makean syömiseen ja muihin mielitekoihin. Aika paljon parannetaan yleistä hyvinvointia sillä, että nukutaan riittävästi ja riittävän säännöllisesti, harrastetaan liikuntaa ja huolehditaan velvollisuuksista. Päivittäin pitää tehdä kuitenkin myös kivoja asioita, olkoon se pelaamista tai muuta, jotta mielenterveys pysyy kunnossa.

Lapset eivät tietysti kestä tunneintensiivisiä kokemuksia, kauhu-ahdistus-osastoa ja kehitystasolle sopimattomia sisältöjä aikuisten tavoin. Paljon on puhuttu myös puheenkehityksestä suhteessa erilaisiin audiovisuaalisiin medioihin. Alle viisivuotiaiden puheenkehitys vaatiikin, että lapselle puhutaan, ei siis vain se, että kuullaan puhetta. Ollaan toki saatu tuloksia, että televisionkatselun järjetön määrä viivästyttää puheen kehitystä, todennäköisesti juuri siksi, että silloin jaettua puhetilannetta ei tapahdu. Katselukulttuuri ja medioiden kuluttamisen kulttuuri on kuitenkin viimeisen 15 vuoden aikana radikaalisti muuttunut. Some on yhdistetty esimerkiksi aivan erilaiseen liikkuvuuteen ja kotoa irtautumiseen kuin entisaikojen televisionkatselu.

Mitä keskeisiä haasteita pelaamiseen ja kotien arkeen tällä hetkellä liittyy?

Kuva: Creative Commons by https://www.flickr.com/photos/studiobeerhorst/6684472635

Kuva: Creative Commons by https://www.flickr.com/photos/studiobeerhorst/6684472635

Kodeissa on nykyisin ylipäänsä paljon aktivoivia elementtejä, joista pelit ovat vain osa. Digitaaliset pelit ovat toki sillä lailla poikkeuksellisia, kuten internet ja some yleisemmin, että emme välttämättä pysty irrottautumaan helposti niistä oikein missään. Kun aiemmin esimerkiksi pidimme epäsopivana ilta-aikaan toiselle ihmiselle soittamista, emme ole vielä tässä vaiheessa kehittäneet sellaista kulttuuria, jossa iltamediankäyttö olisi epäsopivaa ja paheksuttua. Koemme ehkä tietynlaiseksi riippuvuudeksi sen, että pitää tietoisesti päättää, ettei nyt tee jotakin asiaa.

Asiassa voisivat auttaa tilat, joihin ei edes oteta niitä medialaitteita mukaan. Amerikan lastenlääkäriliitto (AAP) ehdottaa uusimmissa suosituksissaan autoa, ruokapöytää ja lapsen huonetta ilta-aikaan peleistä ja mediasta rauhoittamiselle. Esimerkiksi automatkakeskustelut antavat paljon aikaa perheelle, kun luonnollinen tylsä hetki riisutaan viihdeteknologiasta. Olemme kuitenkin vasta opettelemassa tätä hommaa. Uskon, että varmasti myös mediavapaita vyöhykkeitä otetaan luontevasti osaksi arkea, kunhan aikaa vähän tästä kuluu.

Lisää aiheesta:

Jaana Wessmanin blogi
Pelikasvatus.fi