Heinäkuussa kirjoitin tunnelmista ennen koulun alkua. Mitä elokuun alun jälkeen on tapahtunut? Onko opiskelu ollut sellaista, kuin odotin? Entä asuminen poissa kotoa, miltä se on maistunut? Ja ne aamuheräämiset…

Kirjoitan tätä syysloman jälkeen. Takana on kymmenen viikkoa (ja risat) opiskelua, joista yksi viikko orientoivaa harjoittelua. Useita ajoissa herättyjä aamuja, muutama viimetinkaan jäänyt aamu, useampi “no tän ehtii tehdä huomenna” -tehtävä, vielä useampi ajoissa aloitettu ja palautettu tehtävä, ensimmäiset kokeet, paljon uusia ystäviä, opittuja asioita ja hetkiä, joita voi vanhana muistella lämmöllä.

vr

“Onko Kuapijjoon mänijöitä, juna mänt just… on vähännii myöhäsä.”

Koulu alkoi siis elokuussa. Ensimmäisenä päivänä jokainen oli vähän pihalla kaikesta, mutta onneksi aina oli joku, joka tiesi minne pitää mennä. Ensimmäisen viikon aikana opiston alue alkoi tulla tutuksi, ja omasta ryhmästä löytyä ne, joiden kanssa synkkaa parhaiten. Ensimmäisten viikkojen aikana opiskelu alkoi rutinoitua, opettajat jäädä mieleen ja opisto tuntua, jos nyt ei kodilta, niin ainakin melkein.

Hätäkeskuspäivystäjän opinnoissa ei turhia jaaritella, vaan niihin niin sanottuihin Oikeisiin Asioihin käydään kiinni välittömästi. Ensimmäisen syksyn aikana on opiskeltu ammatillisia perusvalmiuksia: tietojärjestelmien käyttöä, viestiliikennettä, kartan lukua ja niin edelleen. On myös opiskeltu ruotsia, erilaisia pelastustoimeen ja ensihoitoon liittyviä asioita, anatomiaa ja fysiologiaa ja vaikka mitä muuta. Opiskelu on monipuolista ja monimuotoista: välillä istutaan päiviä putkeen luokissa, välillä käydään harjoitusalueella katsomassa, mitä tapahtuu, jos tulipaloon lisätään äkillisesti lisää happea (vastaus: jyty-pumm.)

Jyty-pumm.

Jyty-pumm.

Päivät ovat kyllä pitkiäkin. Normaali kouluviikko alkaa maanantaina kello 9, ja päättyy perjantaina noin kello 15. Loput päivät alkavat pääsääntöisesti kello 8 ja päättyvät kello 16. Siihen kun lisätään aika, joka menee tehtävien tekemiseen, kokeisiin lukemiseen ja ihan puhtaaseen opiskeluun, voidaan päästä lopputulokseen, että vapaa-ajan ongelmia ei kauheasti ole. Joskus pitäisi nimittäin nukkuakin. Mutta opiskelu palkitsee. On upeaa huomata oppivansa uutta, ja osaavansa yhdistää opittuja asioita. Kun useamman kurssin anti loksahtaa paikalleen ja tajuaa, miten asiat toisiinsa linkittyvät, kokee väkisinkin sitä kuuluisaa oppimisen riemua.

matsku

Koemateriaalia.

Opisto ja Kuopio ovat osoittautuneet mukaviksi paikoiksi. Vaikka en kuopiolaistumiseen asti olekaan vielä kotiutunut, alkaa Kuopio olla viikko viikolta tutumpi. Siihen auttaa varmasti paljon se, ettei ole jämähtänyt vain opiston aitojen sisäpuolelle, vaan lähtenyt reippaasti tutustumaan ympäristöönsä. Ja pakko se on myöntää: Kuopio on todella kaunis kaupunki! Tätä kirjoittaessa maahan on tosin satanut melkein viisi senttiä pas… los… rän… lunta, joten pidätän oikeuden muuttaa mieltäni kaupungin kauneudesta.

Tähän mennessä en ole katunut sitä, että lähdin opiskelemaan. Vaikka ihan jokainen oppitunti ei ole sieltä mielenkiintoisimmasta päästä, tuntuu ala kuitenkin omalta. Orientoiva harjoittelu, jonka aikana istuimme ohjaajien takana luurit päässä ja kuuntelimme hätäpuheluita ja viestiliikennettä viranomaiskentän suuntaan, avasi hätäkeskustyötä paljon. En missään vaiheessa ole kuvitellut tulevaa työtäni mitenkään erityisen hohdokkaaksi, mutta olen aina tiennyt työn olevan tärkeää ja merkityksellistä, ja sillä on ainakin itselleni suuri merkitys. Se, että on auttamisketjun ensimmäisenä lenkkinä, ihmisenä, joka kuulee ensimmäisenä toisen ihmisen hädän, on iso asia. Se, että opiskelee ammattiin, jossa pystyy auttamaan ihmisiä, olemaan osa hengenpelastusketjua, on ihan uskomattoman suuri kunnia. Olen ylpeä siitä, mitä opiskelen.

112

Sininen matto on paljon kovempi juttu kuin punainen matto.