HUOM! Kirjoitus saattaa sisältää pieniä juonipaljastuksia!

Tulen Morsiamessa ollaan Ahvenanmaalla vuonna 1666. Kuva: Periferia Productions

Tulen morsiamessa ollaan Ahvenanmaalla vuonna 1666. Kuva: Periferia Productions

“Menettely jolla aloitetaan, on tämä: että sillä aikaa kun rengit valmistautuvat [kivuliaaseen] kuulusteluun, he sen jälkeen riisuvat [syytetyn], tai, jos hän on nainen, pitää muiden, kunniallisten, hyvämaineisten naisten riisua hänet, ennen kuin hänet johdatetaan vankilaan, jotta [saataisiin selville], onko vaatteisiin ommeltu joku [vaikenemis] taikakalu, jota ne usein demonien neuvosta valmistavat kastamattomien lasten jäsenistä, siinä tarkoituksessa, että lapsilta riistettäisiin iänkaikkinen autuus. Ja kun [kidutus] välineet asetetaan paikoilleen, pitää tuomarin itsensä suoraan ja muiden hyvien miesten [ja] uskonintoisten suostutella [kivuliaasti] kuulusteltavaa tunnustamaan totuus vapaasti.” (Noitavasara, 2014)

Noitien kuulusteluiden aloittamisesta kirjoitettiin näin Malleus Maleficarumissa, eli Noitavasarassa, joka on vuonna 1486 inkvisiittori Heinrich Kramerin kokoama kirja. Se toimi pikään noitaoikeudenkäyntien käsikirjana. Koko kirja on Kramerin oma näkemys noituuteen ja vastaveto niille, jotka väittivät ettei noituutta olisi olemassa. Kirjassa Kramer syyttää noitia mm. lapsenmurhasta, kannibalismista, vihamiesten taikomisesta sekä erilaisista voimista. Hänen mielestään noidat ovat useimmin naisia, koska naiset ovat sukupuolensa puolesta hyväuskoisempia sekä heikompia vastustamaan demoneita. Ja demonit kun tuppaavat juuri korruptoimaan uskoa. Kidutus oli hyväksytty, ja jopa suositeltu kuulustelumuoto. Sillä saatiin tuloksia aikaan. Noitavasara edesauttoi vahvasti noitavainojen leviämistä Euroopassa.

Malleus Maleficarum, eli Noitavasara. Kuva: Katja Korhonen

Malleus Maleficarum, eli Noitavasara. Salakirjat julkaisi ensimmäisen suomenkielisen käännöksen vuonna 2014. Kuva: Katja Korhonen

Noitavasaraa luettiin myös sivumennen elokuvassa Tulen morsian, joka on Saara Cantellin ohjaama elokuva tositapahtumiin perustuvista Ahvenanmaan noitaoikeudenkäynneistä vuonna 1666. Elokuvan käsikirjoitus on Cantellin ja Leena Virtasen käsialaa. Elokuva oli tekeillä 12 vuotta, ja taustatyön laajennuttua Leena Virtanen kirjoitti niiden pohjalta myös kirjan Noitanaisen älä anna elää – tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666-1671. Tulen morsian on kansainvälinen yhteistuotanto, ja siinä puhutaan sekä suomea että ruotsia.

Elokuvassa kihlakunnan tuomari Nils Psilander (Magnus Krepper) saapuu pieneen kyläyhteisöön puhdistamaan sen pakanallisista tavoista sekä mustasta magiasta, ja samalla sattuu laittamaan aluille Ahvenanmaan ensimmäiset noitaoikeudenkäynnit. Elokuvan päähenkilö on 16-vuotias Anna (Tuulia Eloranta), joka rakastuu varattuun mieheen, Eliakseen (Lauri Tanskanen). Elias on kuitenkin jo naimisissa Rakelin (ihana Elin Petersdottir!) kanssa.  Hylättynä Anna päätyy syyttämään Rakelia noituudesta. Kylässä alkaa peruuttamaton ketjureaktio, jonka myötä useita naisia syytetään ja mestataan noituudesta. Tulen morsian on ajankuva, historiallinen tarina noitaoikeudenkäynneistä ja -vainosta, sekä kertomus nuoren naisen kasvusta. Teemoina elokuvassa käsitellään mm. anteeksiantoa, sovitusta, mustasukkaisuutta, syyllisyyttä sekä nuoren naisen seksuaalista heräämistä.

Noitavainoista on monenlaisia teorioita. Yksi oli pyrkimys hävittää kristinuskoa edeltäneen kansanuskon jäänteet, sekä tarve luoda peloite mahdollisille vääräoppisille. Niitä on myös pidetty jonkinlaisena naisvihan ilmentymänä. Aina ne eivät kuitenkaan olleet mitään järjestelmällistä toimintaa ihmisten tappamiseksi, vaan usein noituussyytökset seurasivat ihmisten välisiä riitoja joissa oikeusjärjestelmä toimi vain välikappaleena. Myös Tulen morsian avaa vähän tätä ajatusta. Kylän kätilön Valpurin (Kaija Pakarinen), joka käyttää vanhoja oppeja, noitatuomio aiheuttaa vyöryn, jossa useita naisia tuomitaan pyövelille. Tähän samaan sopivaan hetkeen päähenkilö Anna päättää syyttää rakkaansa vaimoa noituudesta täysin tajuamatta mitä tekee. Rakelin ollessa vankina, hän kuitenkin ymmärtää tehneensä väärin.

“Pantakoon merkille, että aikoinaan heitä rankaistiin sellaisella kaksinkertaisella rangaistuksella, kuolemanrangaistuksella ja kynsillä ruumiin hajalle repimiseksi, tai heittämällä heidät villieläinten syötäväksi. Mutta nyt heidät, luultavasti naissukupuolen vuoksi, poltetaan.” (Noitavasara, 2014)

Tulen Morsiamen noitaoikeudenkäynti. Kuva: Periferia Productions

Tulen morsiamen noitaoikeudenkäynti. Kuva: Periferia Productions

Tulen morsian on mielenkiintoinen juuri aiheensa takia. Tätä aihetta tai ajankuvaa ei ole Suomessa pahemmin käsitelty. Tulen morsiamessa pääosassa ovat naisten väliset suhteet ja miten tätä uskonpuhdistusta käytettiin hyväksi. Noitavainot kuvattiin tuomioiksi, joissa naisia syytettiin hyvin heppoisinkin perustein. Saapasrasvaa pidettiin jonkinlaisena noitarasvana, ja kätilön luonnonopit kielivät noituudesta. Samalla todella hyvä ja aivan kamala ajankuva, jota todellisuuspohja vain parantaa. Elokuva antaa myös mielenkiintoisen ajankuvan siitä, miten naisten asemaa mm. kontrolloitiin pakkoavioliittojen ja noitavainojen kautta. Tämä on oikeaa historiaa, vaikka varmasti väritettyä. Mutta niinhän elokuvat ovat.

Elokuvassa naisten kohtalot ovat karuja ja mielenkiintoisia. Mieleeni jäi erityisesti kahden sivuhahmon tarinat, jotka olivat mielenkiintoisempia kuin päähenkilön, ja kertoivat minusta jotain hyvin oleellista sekä ajankuvasta että noitavainoista. Ne summasivat sellaisen alistumisen ajatuksen, mikä elokuvassa oli vahvasti läsnä. Ensimmäinen oli päähenkilö Annan ystävä Lovisa (Sonja Halla-aho), joka päätettiin esitellä keski-ikäistyneelle serkulle. Lovisan musertuneesta ilmeestä katsoja tiesi heti mitä tuleman pitää, ja pakkoavioliittohan se oli. Tämä yksi ilme kertoi niin paljon. Elokuvan edetessä Lovisa kuitenkin tottelevaisesti ottaa roolinsa tulevana vaimona samalla kun Anna ihmettelee hänen valintaansa haikaillen itse rakkauden perään. Toinen oli Gertrud (Julia Korander), josta tuli elokuvan alussa vouti Karl Jönssonin (Antti Reini) morsian. Kaikkea pahaa edustava kirkkoherra (Claes Malmberg) kuitenkin oli tottunut käyttämään hyväkseen nuoria naisia, ja raiskattuaan Gertrudin, vouti jätti hänet ns. käytettynä tavarana, hänet piestiin verille ja lopulta pidätettiin noituudesta epäiltynä. Kirkkoherra väittää löytyneen saapasrasvan olevan jonkinlaista noitarasvaa, ja Gertrud joutuukin mestatuksi noitana. Koruttomia ja koskettavia kohtaloita.

Mutta miten noitavainoja on yleensä elokuvissa kuvattu? Yleisesti näyttää siltä että elokuvat joissa noitia on, lukeutuvat enemmän kauhu (Noidantappajat 1968, The Witch 2015, Noitapiiri 1996), fantasiaseikkailu (Musta noita 2011) tai komedia (Hokkus Pokkus 1993, Lumotut sisaret 1998)  kategorioihin, tai niiden yhdistelmiin. Näin muutamia mainitakseni. Kunnon draamat ja oikeasti noitavainojen tai -oikeudenkäyntien kuvaukset taitavat jäädä aika vähälle. Noidat taidetaan yleensäkin nähdä enemmän pahiksina, paitsi komedioissa.

Näin niitä noitia poltetaan Noitavasaran mukaan. Kuva: Katja Korhonen

Näin niitä noitia poltetaan Noitavasaran mukaan. Kuva: Katja Korhonen

Tulen morsiamen kaltaisia elokuvia lähinnä varmaan on vuonna 1943 tehty Carl Th. Dreyerin elokuva Vihan päivä (Day of Wrath, Vredens dag), jonka tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Tanskaan ja noitavainoihin. Toinen voisi olla Tulikoe (The Crucible), 1957 julkaistu Raymond Rouleaun elokuva Salemin noitaoikeudenkäynneistä, joka perustuu Arthur Millerin kirjoittamaan samannimiseen näytelmään. Samasta tekstistä on myös tehty vuonna 1996 elokuva Noitavaino (The Crucible). Yleisesti aiheesta mielenkiintoinen on myös Noita (Häxan), joka on vuonna 1922 tehty ruotsalainen osittain dokumentaarinen kauhuelokuva. Tämän elokuvan tanskalainen ohjaaja Benjamin Christensen tutki erityisesti juuri Noitavasaraa tehdessään elokuvan käsikirjoitusta. Elokuva joutui monissa maissa sensuurin kohteeksi, eikä se myöskään vedonnut silloiseen yleisöön kovinkaan vahvasti. Yksi harvoja suomessa tehtyjä aihetta edustavia elokuvia on Noita palaa elämään. Vuonna 1952 tehty Roland af Hällströmin elokuva on yksi suomen ensimmäisiä kauhuelokuvia, ja se pohjautuu Mika Waltarin samannimiseen näytelmään.

Kokonaisuudessaan Tulen morsian kiehtoo enemmänkin aiheen kuin henkilöiden puolesta. Elokuva on mielenkiintoinen ja sopivasti iholle tuleva. Ahvenanmaan maisemat ja luonto, sekä kuvauksen ja musiikin yhteistyö soljuu luontevasti ja kauniisti. Elokuvan rauhallisuus on juuri sopiva. Ajankuvassa toki pistää silmään mm. vaatteiden puhtaus ja tietyt ilmaisulliset asiat, mutta kunhan alun jälkeen tottuu nuorten suihin sopimattomalta kuulostavaan kirjakieleen, niin elokuvan voi vaan antaa viedä. Välillä hieman vaillinaisissa hahmoissa löytyy hienojakin roolisuorituksia, ja elokuva paranee edetessään noitaoikeudenkäyntejä kohti. Päähenkilö jää hieman etäiseksi, ja muut hahmot tuntuvat kiinnostavammilta. Paha pappikin alkaa olla jo sellainen epookkielokuvien klassikko, mitä käytetään nykyään paljon. Usein se toimiikin, mutta Tulen Morsiamessa kirkkoherra on vain paha, ilman mitään syvyyttä, ja näin ollen aika yksipuolinen hahmo. Loppujen lopuksi elokuva kosketti minua jossain sielun sopukoissa ja viihdytti lähes kahden tunnin verran. En ole vieläkään varma pidinkö lopusta vai en, mutta parempi etten paljasta siitä mitään. Elokuvassa on vikansa, mutta olen erittäin iloinen että tällainen vihdoin tehtiin. Tulen morsian on naisten tarina.

”Miksi niin heikossa naisten sukupuolessa esiintyy enemmän noitia kuin miesten keskuudessa? Monet oppineet esittävät perusteeksi, että luonnostaan on olemassa kolme sellaista, jotka eivät tunne keskitietä hyvässä eivätkä pahassa: kieli, kirkonmies, ja nainen.” (Noitavasara, 2014)