Hetkeä ennen lähtöä Hämeenpuistosta.

 

Korvia huumaava pillien, soitinten ja käsien ryminä rytmitti mielenosoittajankulkueen marssia pari viikkoa sitten Tampereellakin. Aivan Helsingin parinkymmenen tuhannen osallistujan lukuihin ei Mansesterissa päästy, mutta noin viisisataa osanottajaa täällä allekirjoittaneen kotikaupungissakin pelin poikki puhalsi.

 

 

24. syyskuuta järjestetty rasismin- ja fasisminvastainen mielenosoitus järjestettiin muutamalla paikkakunnalla ympäri Suomea. Osallistujia oli yhteensä tuhansia ja taas tuhansia. Liike on suomalaisessa mittakaavassa ainutlaatuinen – puoluepoliittisesti sitoutumaton mielenosoitus keräsi yhteen kulkijoita hyvin erilaisista taustoista ja ryhmistä. Minunkin ympärilläni kulki lapsia, varttuneita, nuoria, nahkatakkisia, villakangashattuisia. Erilaisina mutta samanarvoisina. Yhdessä, antirasistisella asialla.

 

 

Kulkueen jälkeisessä tapahtumassa kuuntelin hiljaa. Kuuntelin puheita, kuuntelin lauluja. Join kahvia lapaset kädessä ja tungin pääni syvemmälle huppuun piiloon ensimmäistä oikeasti kylmää syyslauantaita. Kuuntelin ja vaikutuin. Itkaisinkin hieman. Syyskuussa poliittinen väkivalta vaati ensimmäisen uhrinsa Suomessa 67 vuoteen, kun Jimi Karttunen menehtyi Suomen vastarintaliikkeen jäsenen väkivallanteon seurauksena. Rasististen asenteiden ja väkivallantekojen hyssyttely sekä hiljainen hyväksyntä ovat osasyy siihen, miksi näin äärimmäinen tapahtuma vaadittiin ennen kuin äärioikeistolaiseen uhkaan yleisesti havahduttiin. En minäkään ole aina puuttunut, vaikka olisin vierestä kuullut rasistista ja syrjivää puhetta. Nyt puutun, totean, mainitsen.

 

Kulkue päättyi Tullintorille.

 

Osuvasti sanoikin eräs esiintyjistä, Risto, joka totesi peiliin katsomisen paikakseen aiemman kuulumisensa hiljaiseen enemmistöön, siihen, joka huomaa rasismin mutta ei siihen puutu. Mutta, artistin omin sanoin, “nyt, v***u, riittää”. Havahtuminen ja huomaaminen ei riitä, vaan rasisminvastaista työtä on jokaisen arjessaan toteutettava, tehtävä syrjintä näkyväksi puuttumalla siihen. Sanomalla että nyt, v***u, riittää. Olkien kohautuksella mikään ei muutu, ohittaminen on hiljaista hyväksyntää.

 

Loppu rasismille ja turvallisempi tulevaisuus uusille polville.

 

Puhalletaan siis jatkossakin peli poikki ja rikotaan hiljaisuus. Ei anneta enää fasismille tilaa.