Kovakantinen Kannas (2016), 240 s. Kuva: Kreegah Bundolo.

Kovakantinen Kannas (2016), 240 s. Kuva: Kreegah Bundolo.

Hanneriina Moisseisen Kannas-sarjakuvaromaani kertoo Karjalasta vuonna 1944. Näemme sodan ja sen vaikutukset traumatisoituneen sotilaan sekä paikallisen karjakon näkökulmasta. Rintamalla on vain kuolemaa. Kotona ihmiset lähtevät evakkoon jalan, jotkut onnekkaat hevoskärryjen kanssa. Kotikylät sytytetään palamaan heidän mentyään.

Moisseisen työväline on lyijykynä, ja teoksessa vuorottelevat lyijykynäpiirrokset sekä autenttiset kuvat Puolustusvoimien kuva-arkistosta (SA-kuva-arkisto). Piirrosjäljen tarkkuus vaihtelee tilanteen mukaan. Moisseinen onnistuu luomaan teokseen todella voimakkaan tunnelman, jossa hänen tekemänsä kuvat ja valokuvat tukevat toisiaan. Valokuvat muistuttavat, että vaikka kirjan hahmot ovat fiktiivisiä, tapahtumat sinänsä kävivät oikeasti toteen. Toisaalta valokuvien järkyttävät mutta sanattomat kertomukset tulevat eri tavalla lähelle, kun on seurannut hahmojen elämää.

Moisseinen on tehnyt huolellisen taustatyön ja kirjan lopussa on myös lähdeluettelo. Hän toteaa itse, että halusi tehdä pienimmätkin yksityiskohdat oikein, jotta häntä ei päästäisi huomauttamaan virheistä – nuoren naisen tekemä sotaa käsittelevä teos kun on jo valmiiksi erityisen tarkkailun alaisena (Koneen Säätiön artikkeli).

 

Kuva

Lyijykynäpiirroksissa on herkkyyttä ja ilmaisuvoimaa. Kirjoittajan ottama kuva Kannas-teoksesta.

 

Muistetaanko lehmät?

Sotahistoria ja sodista kertova kirjallisuus on perinteisesti kertonut miehistä, rintamasta ja taisteluista. Viime aikoina kuva on toki monipuolistunut, esimerkiksi Sirpa Kähkösen kotirintamasta kertovalla Kuopio-sarjalla ja Katja Ketun Kätilö-teoksella. Tutkimuksessa ja fiktiossa on nostettu esiin lotat ja sotilaiden mielenterveysongelmat (erityisesti Ville Kiviniemen Murtuneet mielet -teoksessa). Kannaksessa keskiöön tulevat lehmät.

Lehmät olivat sota-ajan kotitalouksissa kalliita, tärkeitä ja rakkaitakin eläimiä. Kun Karjalasta oli lähdettävä evakkoon, lehmät otettiin mukaan. Vasikat seurasivat, minkä jaksoivat. Yhdessä Kannaksen kuvista kaksi vasikkaa on sidottu köydellä hevoskärryn kyytiin, jotta ne varmasti pysyisivät tallessa.

Teoksen toinen päähenkilö, sotamies Auvo Oksala harhailee metsässä tietämättä, onko elossa vai kuollut. Moisseinen piirtää hänet kuin haamun. Hän ei pysty enää kommunikoimaan selkeästi. Hänen järkkyneeseen maailmaansa ei ulotu oikein mikään muu kuin lehmä, joka kohtaa hänet keskellä metsää. Lehmä pitäisi lypsää ja sillä on kovin vaikea olla. Sen Auvo käsittää, vaikkei paljon muuta käsitäkään. Kohtaus on taidokkaasti kuvattu niin, että lehmän kuuman hengityksen ja pistelevät turpakarvat voi melkein tuntea itsekin.

Kuva

Karjakko Maria Shemeikka vie yöksi lehmät navettaan. Kirjoittajan ottama kuva Kannas-teoksesta.

Toinen päähenkilö, karjakko Maria Shemeikka taas tavataan ensimmäistä kertaa lehmiä hakemasta laiduntamasta. Hän kutsuu karjaa perinteiseen tapaan, kokoaa lauman ja palaa sen kanssa kotiin, navettaan lypsylle. Hänen elämänsä on luontaisesti täysin yhteen kietoutunut lehmien elämän kanssa, aamusta iltaan. (Kouvolan Sanomat kirjoittaa, että tämä maaseudun iltahuuto ja vanha rituaali on nyt vaiennut. Heräsi kysymys, kuinka maaseudulla nykyään kutsutaan lehmät iltalypsylle? Jos tätä lukee joku asiaa tunteva, niin ole kiltti ja kerro kommenteissa!)

 

Kuolemaa ja väkivaltaa

Turvattomuus sodan aikaan tulee Kannaksessa selkeästi esille. Rintamalla henki ja terveys ovat pienestä kiinni. Tyhjenevässä Karjalassa, kotonaan, Maria Shemeikka asuu lähes yksinään kotikylässä. Hän odottaa isäänsä ja kohtaa sota-ajan levottomia kulkijoita.

Liekö ajankuvaa (vai pelkästään sota-ajan), että naisen “ei” ei tunnu painavan missään, ainakaan ilman muita ihmisiä – tai miestä – sitä tukemassa. Kahteen otteeseen Maria kieltää ja vetoaa rintamalla olevaan sulhaseen, mutta kummassakaan tapauksessa siitä ei ole apua.

Tällaisesta naisen kohtaamasta väkivallasta ja hänen rajojensa rikkomisesta ei yhdessäkään näkemässäni arvostelussa ole mainittu mitään. Ehkä siksi, että sen katsotaan kuuluvan asiaan? Kohtaukset ovat ahdistavia ja panevat ajattelemaan yhteisön merkitystä turvapaikkana. Tietenkään yhteisö ei oikeasti myöskään ole tae siitä, ettei kohtaisi väkivaltaa.

 

Sotaa pakoon

Kaiken kaikkiaan Kannas on todella hieno ja tyylikäs teos. Esimerkiksi ratkaisu kuvata lehmien ammumista puhekuplilla, joissa on vain huutomerkki, tuo äänimaailman eläväksi ilman että lukija juuttuu sarjakuvan kerrontaan.

Teos on täynnä hätkähdyttäviä, koskettavia tilanteita. Niin kuin aiheen puolesta kuuluu ollakin. Samoin Karjalan evakoiden kohtalo asettuu laajempaan viitekehykseen kuluneiden kahdentoista kuukauden pakolaisvirran myötä.

 

Kuva

Evakkotaipaleella. Ilmeisesti tavaroita ja kokonaisia kärrykuormallisia on pitänyt jättää taakse, kun voimat eivät riitä. Tässäkin kuvassa on taipaleella mukana yli kymmenen lehmää. Kirjoittajan ottama kuva Kannas-teoksesta.

 

Teos on saatu ilmaisena arvostelukappaleena.