Voiko pokemonejakin tutkia? No tietenkin voi!  Asiasta oli pakko ottaa selvää ja vastaus löytyi Turun yliopistosta. Nörttitytöt kävivät haastattelemassa pokemoneista väitöskirjaa tekevää Johannes Koskea, joka tutkii pokemoneja ja etenkin niihin tapahtuvaa kiintymystä. Ehkä Koski osaa nyt selittää, miksi pokemonit ovat valloittaneet niin monien sydämet.

Drowzee

Pokemontutkijalta esittelee Drowzeeta.

Oletko aina ollut pokemonfani vai miten keksit, että pokemoneistakin voi tehdä väitöskirjaa? 

En lapsena koskaan sen kummemmin Pokémoniin tutustunut ja en alunperin lähtenyt tekemään väitöskirjaa Pokémoneista ensinkään. Alkujaan vuonna 2013 aiheeni oli videopelit, pelihahmot ja tunteet. Lähdin selvittämään, miten tunnekokemuksia tuotetaan peleissä ja erityisesti miten pelihahmot tähän prosessiin osallistuvat.

Työtä tehdessä huomasin kuitenkin tarvitsevani jatkuvasti esimerkkejä peleistä. Koska olin muutenkin juuri silloin kiinnostunut Pokémonista, päädyin usein viittaamaan siihen. Jossain vaiheessa tajusin, että Pokémon on paljon kiinnostavampi kuin olin osannut odottaa ja että siinä on oikeastaan koolla juuri ne teemat, joita haluan tutkia. Päätin heivata yleisemmän lähestymistavan ja keskittyä spesifisti Pokémon-peleihin, Pokémon-tuoteperheeseen sekä niissä ilmenevään kiintymyksen, välittämisen ja intiimiyden teemoihin. Tällä tavoin hyödyn aiemman aiheeni tuomasta laajemmasta pohjatiedosta ja toisaalta pystyn tuottamaan jotakin hiukan konkreettisempaa ja kapea-alaisempaa tutkimustietoa. Win-win.

No miten pokemoneja tutkitaan? Onko sinulla tutkimuskysymyksiä?

Pokémoneja voi tutkia vaikka millä eri tavalla! Toistaiseksi aiempi tutkimus on valottanut jonkin verran fanien ja kuluttajien näkökulmia ja erityisesti Pokémon-animesarjaa ja animaatioelokuvia on analysoitu vaikka mistä lähestymiskulmista. Oma lähestymiseni pohjautuu pelitutkimukseen ja mediatutkimukseen affektiteorioiden kautta kierrätettynä ja painottuu nimenomaan Pokémonin tuotannolliseen, historialliseen ja pelilliseen puoleen.

Tärkeimmät tutkimuskysymykseni ovat: (1) miten kiintymyksen ja läheisyyden kokemusten tuottaminen näkyy osana Pokémon-videopelejä, ja (2) miten tämä on levinnyt peleistä Pokémonin laajempaan monimediaiseen ympäristöön.

Tutkin siis Pokémonia ilmiönä ja Pokémon-pelejä sääntöpohjaisina leikillisinä artefakteina, sekä lisäksi Pokémonin monimediaista tuoteperhettä peleistä ponnistaneena mutta kuitenkin myös tavallaan osiensa summaa suurempana kokonaisuutena. Tutkimuksessani keskityn erityisesti Pokémon-pelien pelisuunnittelulliseen sisältöön. Siihen kuuluu esimerkiksi. miten aiemmissa tutkimuksissa, pelinkehittäjien kommenteissa ja fanien tuottamassa aineistossa näkyvä kiintymyksellisyys on havaittavissa Pokémon-peleissä pelimekaniikkojen ja pelillisen sisällön tasolla.

Elottomomasta jotain elävää – Mikä tekee Pokémonista koukuttavan ja Pokémoneista houkuttavia?

Pokémonien houkuttavuus ja se, mikä niistä ja koko Pokémonista tekee niin koukuttavan, perustuu moneen tekijään, jotka  ovat aina jokaisen yksilön kohdalla uniikkeja. Mutta totta kai työni aikana olen kohdannut tiettyjä toistuvia piirteitä, jotka ainakin ovat suosion ja houkuttavuuden takana.

Ihmisillä on yleisesti ottaen taipumusta viehtyä tietynlaisesta animismista, eli elottoman kokemisesta tietyllä tapaa elävänä. Tämä näkyy hyvin siinä, miten elollistamme leluja ja vaikkapa teknologisia laitteita. Joskus nyt vaan on kiva rutistaa pehmolelua tai manata tietokoneen temppuiluja, vaikka hyvin tietääkin, ettei kumpikaan esine ole elossa tai itsestä millään tavoin tietoinen. Aina vaikutussuhteeseen ei siis tarvita kahta osapuolta. Ja toki teknologian historia on täynnä kaikenlaista keinoelämää, jonka kanssa ihmiset ovat viihtyneet, inhimillistetyistä automaattikoneista robotteihin ja Eliza-chattibotista pelihahmoihin.

Ja sitten on totta kai koko joukko merkittäviä piirteitä, jotka tulevat Pokémonin tuotannollisessa suunnittelussa niin pelien kuin muidenkin osa-alueiden kanssa vastaan (ja jotka toistuvat myös pelaajien ja muiden yleisöjen omissa kertomuksissa). Näihin lukeutuu mm.

  • visuaalinen estetiikka (poksut on cooleja ja söpöjä)
  • pelillinen vaivannäkö (rankasti yksinkertaistettuna: Pokémonien eteen nähdään peleissä vaivaa – oli se sitten grindaamista, tiettyjen liikkeiden opettamista tai ylipäänsä tietyn Pokémonin käyttämistä –, joka kasvattaa kiintymystä ja kiintymys taas motivoi näkemään lisää vaivaa)
  • sosiaalinen perusrakenne (Pokémon on yksinpelattava moninpeli tai moninpelattava yksinpeli, jossa pelataan ja opitaan yhdessä, mutta jossa yksinpelikin tuottaa iloa ja potentiaalista sosiaalista pääomaa riippumatta siitä, avaako omaa peliään moninpelille missään vaiheessa)
  • roolipelillisyys ja fiktion sekoittaminen arkeen (Pokémon pohjaa hyvin roolipelimäiselle logiikalle pelaajasta Pokémon-kouluttajan roolissa; lisäksi tuoteperhe perustuu paljolti eräänlaiselle todellisuuden tasojen leikille, jossa tarinamaailmaa ja arkitodellisuutta sekoittavat elementit ovat tärkeässä osassa, Pokémon GO nyt tietysti hyvänä esimerkkinä), ja totta kai myös se, että Pokémon on alusta pitäen rakennettu osallistavaksi tuotteeksi (siihen voi osallistua monin eri tavoin ja pitkälti omin ehdoin, minkä lisäksi se rohkaisee laajuutensa ja avoimuutensa vuoksi omaksitekevään toimintaan kuten fanituotantoon, sääntöhaasteisiin ja modauksiin).

Mutta totta kai kaiken tämän jälkeen on todettava, että niin alkuperäisten Pokémon-pelien kuin nyt Pokémon GO –pelinkin kanssa, iso osa menestystä johtuu siitä, että kyseessä on aika hauskalla perusidealla huolellisesti toteutettu peli, joka on julkaistu perin otolliseen aikaan. Ensimmäiset Pokémon-pelit julkaistiin, kun Game Boy -käsikonsoli oli jo elinkaarensa loppupäässä ja koko lailla tuttu valtavalle käyttäjäjoukolle; se oli integroitunut monen lapsen ja aikuisen arkeen, joten Pokémonille ja Pokémonin perusidealle sosiaalisesta arkeen limittyvästä leikistä oli sekä kulttuurista että teknologista pohjaa jo vahvasti olemassa. Ja sama juttu nyt kun Pokémon GO niittää mainetta ja latauksia: Game Boy löytyy harvemmalta, mutta älypuhelimen omistajia on huomattavasti enemmän, minkä lisäksi GPS- ja karttapalveluiden käyttö on arkipäiväistynyt ja älypuhelinten käyttö on muuttunut luontaiseksi osaksi kaikkea, mitä muutenkin teemme. PokeStopin pyöräyttää kätevästi vaikka kauppajonossa siinä samalla kun tsekkaa, millä bussilla menee kotiin.

Mihin pokemon-pelien suosio perustuu niinkun lyhyesti?  ”Ne nyt vaan on hyviä pelejä, jotka on julkaistu oikeaan aikaan.”

Miksi juuri Pokémonissa kiintymyssuhteet ovat kiinnostavia? Poikkeaako kiintymyssuhde jotenkin vaikka muumeista?

Pokémonissahan kiintymyssuhteet on sillä tavalla kiinnostavia, että koko homma on saanut alkunsa peleistä. Esimerkiksi Muumeissa on myös kyse monimediaisesta tarinasikermästä, jossa lelut, sarjakuvat, animaatiot ja huvipuistot tarjoavat pohjaa leikille ja kiintymykselle, mutta Pokémonissa tämä kaikki pohjaa pelilliselle logiikalle, joka tavallaan ulottuu tuoteperheen joka portaalle. Tätä ulottuvuutta ei Muumeissa ole.

pachirisu_and_piplup_by_x_pachirisu_x

Isot silmät vetoavat ihmisiin. Kuvan lähde

Työssäni tärkeässä osassa on ajatus Pokémonista roolipelinä ja roolileikkinä, jossa Pokémon-tuoteperheen kuluttaja on väistämättä aina myös kouluttaja: Pokémoniin otetaan osaa kouluttajan roolista – eli siitä alkuperäisten pelien pelaajapositiosta – käsin. Tämä näkyy arjessa monin tavoin. Esimerkiksi animaatiosarjaa katsotaan ihan vain yleisönä, mutta samalla opitaan myös tarinamaailman lainalaisuuksia kuten että lentotyypin poksut ovat vahvoja ötökkätyypin poksuja vastaan, ja kuullaan monenlaisia oppeja siitä, miten Pokémoneja tulisi kohdella ja kouluttaa. Ja kun Pokémon-fanit kohtaavat, puhutaan omista Pokémoneista ja siitä, mitä niillä on tehty ja miten ne on kasvatettu. Kuluttaja siis tyypillisesti osallistuu Pokémoniin ikään kuin olisi Pokémon-kouluttaja – koska sitähän hän tosiasiallisesti on!
Kyse ei ole siitä, että jokaisella olisi jokin “kouluttajapersoona” tai rooli, jota aktiivisesti Pokémonin parissa vedettäisiin, vaan siitä, että Pokémonin tuoteperhe ohjaa sellaisen äärelle melkeinpä huomaamatta, koska se on juuri se keskeinen toimijapositio, josta käsin niin tuoteperheen fiktion sisäiset ihmishahmot kuin tuoteperheen kanssa puuhaavat k(o)uluttajatkin tarinamaailmaa lähestyvät.

Pokémon-kouluttajan identiteetti rakentuu tuoteperheen parissa hiljalleen ja antaa mahdollisuuden puuhailla Pokémonien kanssa itsenään, mutta kuitenkin hiukan fantastisesti muutettuna. Se on kuin höyhenenkevyt ensikosketus larppaamiseen ja roolipelaamiseen, ja se pohjaa juuri siihen, miten koko tuoteperhe ja sen pohjimmainen logiikka on peräisin sellaisista videopeleistä, joiden kulttuurihistoria voidaan jäljittää suoraan roolipelien laajempaan historiaan. Pokémonin pelillisiä tovereita vanhempien ja ykskantaan ”roolipelillisempien” teosten jälkeläisinä ovat esimerkiksi juuri Ingressin ja Pokémon GO:n kaltaiset ns. ”pervasiiviset pelit”, joita usein pelataan ikään kuin roolipelimäisesti (Ingressissä esimerkiksi omaksutaan sosiaalisesti hyvin joustava ja vapaasti määriteltävä agentin rooli) ja fiktiiviseen maailmaan osaa ottaen, mutta kuitenkin suurilta osin omana itsenämme, ilman eksplisiittistä Dungeons & Dragons -henkistä ”tyypillistä” roolipelaamista. Ja tämän rajankäynnin kartoittaminen ja (rooli-)pelillisen logiikan avaaminen on iso osa työtäni.

Pokemoneista pitäisi huolehtia kuin ystävistä mutta samalla usuttaa ne tappelemaan keskenään. Öö, ristiriita?

Pokémonissa perusjännitteenä tunnettu tappelun ja hoivaamisen yhdistelmä on toki aika kummallisen kuuloinen. Mutta toisaalta sekin käy järkeen, kun muistaa koko tuoteperheen pelilliset juuret. Vaikkei peleissä aina konfliktia (taistelupainotteista sellaista varsinkaan) tarvitsekaan olla, se kuitenkin on – ja oli 90-luvulla Pokémonin alkuperäisen pelinkehitysjakson aikana – pelisuunnittelullisesti hirmu yleinen elementti. Kyse ei siis ole niinkään siitä, että suunnittelijat olisivat lähteneet herkuttelemaan kuumottavalla dynamiikalla, jossa otuksia täytyy sekä rakastaa että tappeluttaa, vaan yksinkertaisesti siitä, että tappelut ovat (ja erityisesti olivat) rakenteellisesti kauhean sitkeä osa mainstream-pelejä. Se on vähän sama kuin se, kun keski-ikäiset palkitut setäkirjailijat kirjoittavat romaaneja keski-ikäisistä sedistä ja keski-ikäisten setien elämän vaikeudesta. Ja aina välillä niissä kirjoissa on hirmu kiinnostavia teemoja, vaikka ne onkin kääritty aina sen umpitylsän setädiskurssin ympärille. Ei ne kiusallaan sitä tee. Se myy ja niin on ”aina” tehty.

Oho, vertasinko juuri videopelien väkivaltasisältöjä setäromaaniin? Kyllä! Molemmilla on paikkansa maailmassa, mutta kummankaan ei tarvitsisi olla ihan niin suuressa roolissa populaarikulttuurissamme.

No voiko ystävän omistaa ja noin vain vaihtaa pois?

Pokémonia on myös (ihan osuvasti) luonnehdittu eräänlaiseksi nykykapitalismin heijastukseksi, jossa Pokémonit ovat yhtä aikaa kavereita ja toisaalta kylmää pääomaa, jota käytetään vallan ja kunnioituksen lunastamiseksi; niissä on siis sisäänrakennettuna eräänlainen välittämisarvon ja välinearvon sekoitus. Ja onhan se toki vähän outoa. Mutta toisaalta vaikka näin onkin, aika harva peli silti lopulta saa porukkaa ajattelemaan eläinoikeuksia, eettisen kohtelun koukeroita, vastuuta ja luontosuhdetta samalla tavalla ja samalla mittakaavalla kuin Pokémon. Ei se kenestäkään luonnonsuojelijaa tee, mutta kyllä sen parissa aika paljon kuulee, kuinka ihmiset peilaavat poksuja oikeisiin eläimiin ja työstävät ajatuksia siitä, miten oikeita eläimiä kohdellaan, omistetaan ja käytetään. Tavallaan se, miten keskustelussa kuin keskustelussa aina joku muistaa kysyä, että mites sitten se eettinen puoli Pokémonissa, on minusta hirmu ihanaa. Se kertoo siitä, että oli mitä mieltä Pokémonista tahansa, ainakin se nostaa eläinoikeudet uudestaan ja uudestaan keskusteluun, niin triviaalilta kuin se tuntuukin.
Ja, no, totta kai Pokémonit ovat myös raakaa numerodataa, jota käytetään siihen, että voitetaan toiset pelaajat. Ei Pokémon-hahmo kaikille ole millään tavalla kiintymyksellinen tai eläimenkaltainen objekti sen enempää kuin joku pokerissa voiton tuonut pataässäkään. Ja suurimmalle osalle kyse on kummastakin: hahmon pelimekaanisista kyvyistä (“Tää on kova tyyppi, kesti miljoona vuotta kehittää tää, mutta nyt voitan sillä kaikki”) ja hahmon laajemmista ulottuvuuksista (“Joo totta kai Honchkrow olis kovempi, mutta jos vaan koulutan tämän Murkrow’n tosi kovaksi, niin sit ei tarvitse luopua sen nykymuodosta, kun se on niin söpö”). Ja pystymme kyllä yleensä tavallaan yhdistämään ja erottamaan nämä puolet toisistaan. Se, että tappeluttaa itselle rakasta Pokémonia, ei tee kenestäkään järkyttävää ihmishirviötä: Pokémon-otuksesta voi välittää kiintymyksellisenä objektina ja sitä voi käyttää pelinappulana. Nämä eivät sulje toisiaan pois tai vähennä toistensa arvoa millään tavalla.

No onko pokemonit tarkoituksella söpöjä, jotta niihin voi kiintyä?

Niille, joille Pokémonin laajemmalla tarinallisella kehyksellä (siis sillä, että Pokémonit ovat muutakin kuin monimutkaisia Excel-taulukoita) on väliä, poksujen eläimellisyys on ilon ja kiintymyksen lähde. Ihmiset ovat kuitenkin aika taipuvaisia kiintymään vaikka mihin, joten on mukavaa, kun ne samat pelielementit (tai ”pelinappulat”), joita käytetään pelaamiseen ovat myös suunniteltu sellaisiksi, että niihin on helppo kiintyä ja joista on helppoa välittää. Kömpelö vertaus, mutta sitä voi ajatella niin, että onhan lemmikkikivetkin tavallaan hauska ajatus, mutta söpö pehmoeläin kiinnostaa yleensä silti paljon enemmän. Se on suunniteltu kiinnostavaksi ja se mahdollistaa aavistuksen monipuolisemmat leikit.

Hoivaamisen ja taistelun yhdistelmässä näkyy kyllä japanilainen pelikulttuurinen historia, joten ei se siinä mielessä mikään ihan täysin sattumanvarainen sekoitus ole. Näiden kahden yhdistelmä ei siis toki ole mikään erityisen japanilainen juttu, mutta molemmat ponnistavat – erikseen ja yhdessä – pidemmästä pelikulttuurihistoriallisesta perinteestä.

Onko pokemoneissa selkeästi japanilaiseen kulttuuriin liittyviä piirteitä?

Ilmiselvän konsoliroolipelimäisen (ja sitä myöden taistelupainotteisen) ydinlogiikkansa lisäksi myös Pokémonin hoivaus- ja kasvatusaspektit asettuvat tietynlaiseen japanilaisten pelien jatkumoon, joka on huomattavasti konsoliroolipelejä vähemmän huomioitu (vaikka siihen usein liittyykin) ja jossa nimenomaan virtuaalilemmikin tai -elämänmuodon hoivaaminen on merkittävässä asemassa. Tuoreita esimerkkejä tästä ovat suositut mobiilipelit Survive! Mola Mola! ja Neko Atsume. Muita tunnettuja esimerkkejä ovat vaikkapa Tamagotchit ja Animal Crossing -pelisarja, joissa hoidetaan ja puuhataan eräänlaisen itsestä riippuvaisten, mutta silti ajallisesti ja tilallisesti itsenäisten (eli vaikka pelin sulkee, aika kuluu ja asiat muuttuvat pelin maailmassa) eläinten kanssa. Lisäksi tietysti monenlaiset deitti- ja kasvatussimulaattorit kuten LovePlus ja Princess Maker kytkeytyvät samaan tematiikkaan, mutta hieman ihmiskeskeisemmin. Olen kutsunut tutkimuksessani näitä pelejä “evokatiivisiksi peleiksi” eli peleiksi, joissa tarkoituksena on tietyillä hoivaukseen ja kasvattamiseen liittyvillä temaattisilla ja pelimekaanisilla ratkaisuilla tuottaa pelaajalle leppoisaa fiilistä ja läheisyyden kokemuksia ja jotka tavallaan asettuvat genrejensä puolesta aika laajalle skaalalle, mutta joissa on silti havaittavissa lukuisia selviä yhteneväisyyksiä. Näitä samoja elementtejä näkyy toki paljon myös muissa peleissä – esimerkiksi juuri konsoliroolipeleissä. Ja Pokémon on – totta kai – osa tätä tällaisten pelien ja pelisuunnittelullisen kulttuurihistorian ketjua.

Ei kyse toki mistään uniikisti japanilaisesta ilmiöstä ole: Little Computer People julkaistiin Yhdysvalloissa jo 1985 ja siinä on monia samanlaisia teemoja – ja totta kai niinikään yhdysvaltalainen The Sims sitten myöhemmin popularisoi saman “tietokoneihmisistä” välittämisen (tai välittämättä jättämisen) aihepiirin. Minä vain satun keskittymään erityisesti tämän ilmiön (jota kai voisi kutsua jonkinlaiseksi yleiseksi fiktiota kohtaan koetuksi kiintymykseksi) japanilaisiin pelillisiin ilmentymiin.

198Murkrow

Pokemon GOn pelaajille vielä tuntematon Murkrow (Lähde: Bulpapedia)

Mutta kuitenkin: tappelu ja hoivaaminen ovat Pokémonissa tosiaan erottamattomasti yhtä. Se on outoa. Ja se on ihan OK. 😀 Siinä yhdistetään useita pelisuunnittelullisia käytäntöjä, jotka kaikki toimivat hyvin itsenäisesti, mutta jotka sattuvat tuottamaan tunnepitoisesti merkittäviä kokemuksia yhdessä. Olen tuntenut suurta iloa, kun olen voittanut shakissa erityisen hyvän matsin, jossa olen käyttänyt vaikkapa kuningatarta tosi paljon. Mutta vielä suurempaa iloa olen tuntenut, kun vaivalla kasvattamani, erityisesti nimeämäni ja laajempaan taktiseen kuviooni täydellisesti sovittamani Lopunny pyyhki lattiaa erään kokeneen Pokémon-tuttuni tiimillä. Siinä hetkessä yhdistyi voitonriemu, mutta totta kai myös ylpeys omasta Pokémonista tavalla, jota en ikinä kokisi vaikka shakkinappulaa kohtaan. Kyseinen Lopunny oli peliteknisesti hyvä, mutta myös ihan vain henkilökohtaisesti minulle affektiivisesti merkittävä – ja totta kai tuon matsin jälkeen se on ollut minulle aina vain tärkeämpi.

Okei, no nyt päästään vielä kevyempään asiaan eli onko sinulla lempipokémonia?

Tykkään kaikista kissapokémoneista. Ne on parhaita! Mutta jos yksittäinen Pokémon pitäisi valita, niin eiköhän se silti ole äreä Murkrow-lintu. Se ei ole peliteknisesti missään mielessä kovin erikoinen, mutta kokonaisuutena se vetoaa minuun silti. Flying/Dark on tyyppinä hieno ja lisäksi tykkään siitä, miltä Murkrow näyttää ja mitä liikkeitä sillä on. Minulla on tapana nimetä kaikki Murkrow’t mahdollisimman pömpöösisti, mikä jotenkin sopii sellaiselle ylivakavalle linnulle. Ensimmäinen nappaamani Murkrow oli Kafka. Sittemmin kanssani ovat seikkailleet myös murjottavat pikkunaakat Hegel ja Marx.

Jos saisit minkä vaan pokemonin, mikä se olisi ja miksi?

Meowth, ihan ehdottomasti! Jos se olisi sellainen kuin se Rakettiryhmän puhuva kaveri, niin se olisi tietty ihan parasta, mutta koska se taitaa olla aika uniikki tapaus, niin kyllä ihan tavallinen naukuva Meowth kelpaisi myös. Ja sitten tietysti kasvattaisin siitä Persianin, koska se on kaikista coolein Pokémon! Ohh! *__*

Oletko pelannut paljon pokemoneja, katsonut sarjaa, leffoja, korttipelejä?

Kun Pokémon oli iso juttu Suomessa vuosituhannen taitteen tienoilla, minä olin Tiedostava Ja Vakava Japanilaisen Populaarikulttuurin Harrastaja, jota ei olisi vähempää voinut kiinnostaa joku Pokémon, joka aivan selvästi oli suunnattu lapsille ja niille, jotka eivät tienneet, mitä hyvä anime ja manga on.

 

Sittemmin kaduin asennettani (ja syystäkin, että sitä osaakin olla teininä dorka!) ja päätin selvittää, mistä olin jäänyt paitsi. Tarkoitus oli vain jatkaa alati käynnissä olevaa projektiani oman peli- ja popkulttuuritietouteni ennakoluulottomasta kasvattamisesta, mutta tutustumisjakso osui niin yksiin tovi aiemmin alkaneen väikkäriprojektini kanssa, että lipsahdin sitten suoraan Pokémon-tutkijaksi. On ollut hauskaa tutustua Pokémoniin samanaikaisesti uteliaana alkavana fanina ja toisaalta myös analyyttisena tutkijana.

Olen pelannut korttipelejä jonkin verran ja tietysti myös katsonut animesarjaa sekä lukenut sarjiksia. Mutta pääpaino on ollut peleissä; ne kun tuntuvat olevan Pokémonin tuoteperheessä se vähiten analysoitu, mutta kuitenkin yleisesti merkittävin osa.

Laskin joskus noin vuosi sitten, että olen pelannut Pokémon-pelejä (pääsarjan pelejä ja sivuosia) yhteensä ehkä 300-400 tuntia. Fanimittapuulla se ei välttämättä ole kauhean paljon, mutta uskon kuitenkin saaneeni jo aika hyvän kuvan siitä, miten Pokémon-pelit toimivat ja millaisia ne ovat. Lisäksi tietysti olen katsonut tuntikausia striimejä ja kilpailuja ja seurannut vierestä, kun muut ovat pelanneet.

Minusta tuntuu jatkuvasti siltä, miltä oletan Pokémon-proffista tuntuvan: lähetän muut touhuamaan Pokémonien pariin ja pyydän vastineeksi, että he tuottaisivat minulle sitten tutkimusmateriaalia, koska en itse ehdi tutkimustyöltäni kiertämään maita ja mantuja Pokémonien perässä. Annoin kummilapselleni lahjaksi Pokémon-pelin juuri tällä taka-ajatuksella, enkä vieläkään tiedä, pitäisikö siitä olla ylpeä vai hiukan häpeissään.

No vielä tutkimuksestasi, teetkö artikkeleita vai monografiaa?

Monografiaa. Siksi julkaisuja on vielä aika vähän. Ennen väikkärin aloittamista on vuodelta 2012 yksi vanha artsu pelihahmoihin kiintymisestä, viime vuodelta on yksi Pokémonin fanimuokkauksia käsittelevä artikkeli ja nyt syksyllä on tulossa japanilaista popkulttuuria ja sen kiintymyksellistä historiantulkintaa käsittelevä artikkeli.

Koska olis tarkotus väitellä?

Tasan vuosi on rahoitusta jäljellä. Siihen mennessä pitäisi olla käsikirjoitus kasassa (jouluna toivottavasti jo jonkin sortin raakaversio) ja sen jälkeen väittely on kiinni esitarkastajista. Syksy 2017, jos hyvin menee. Talvi 2017, jos viivästyy. 🙂
Kerro vielä loppuun, mihin alaan kuuluu pelitutkimus? Miten sellaiseksi pääsee?

Pelitutkimus on monitieteinen oppiala, jonka piiriin kuuluu valtava määrä erilaisia oppiaineita ja lähestymissuuntia. Se on enemmänkin kattokäsite aika laajalle joukolle tutkijoita ja tutkimusperinteitä, joista jokainen lähestyy aihetta hiukan omista kulmistaan ja joille on ajan mittaan alkanut muotoutua omaa yhtenäistä tutkimusperinnettään. Ja totta kai asiaan kuuluu myös väännöt siitä, onko pelitutkimusta ollut osapuilleen aina (vrt. esimerkiksi leikkien ja kaikenlaisten ulko- ja vaikkapa lautapelien tutkiminen kautta historian) vai puhutaanko “pelitutkimuksesta” vasta, kun sillä alkoi olla jonkinlainen itsenäinen tieteellinen identiteetti ja status vuosituhannen taitteen tienoilla.

Oli miten oli, toki alalla on jo sen verran historiaa (oli historian pituudesta mitä mieltä tahansa), että sisäistä koheesiota on teorioiden ja tutkimustapojen muodossa alkanut jo vakiintua. Siitä huolimatta voisi sanoa, että pelitutkimuksen piiriin pääsee kyllä alalta kuin alalta, eikä kyseessä ole mikään varsinainen tiukasti rajattu tutkimusala.

Vaikka varsinaisia pelitutkimuksen opintokokonaisuuksia ei kai ihan joka paikassa olekaan, pelitutkimuksella on vahva jalansija Suomessa lähes kaikissa yliopistoissa, ja vastaperustettu Suomen pelitutkimuksen seura pyrkii yhdistämään eri puolilla Suomea toimivia pelitutkijoita vieläkin yhtenäisemmäksi verkostoksi. Joten jos pelitutkimus kiinnostaa eivätkä omat ohjaajat osaa auttaa, ottakaa yhteyttä keneen tahansa seuran edustajaan
(http://www.pelitutkimus.fi/seura), niin opastamme eteenpäin tiedon ja kontaktien äärelle. 🙂
————————–
Nörttitytöt kiittää tutkija Koskea haastattellusta ja odottaa innolla tulevia tutkimuksia. Onnea tutkimuksen pariin!