Vuodenvaihteessa 2016 päätin tehdä alanvaihdoksen, ja hain Pelastusopistoon. Pänttäämisen ja pääsykokeiden jälkeen sain kunnian olla yksi niistä, jotka aloittavat elokuussa Hätäkeskuspäivystäjäkurssi 29:n. Millaista opiskelu sitten lopulta on, miten aikuiseksi luokiteltava alanvaihtaja sopeutuu asuntolaelämiseen ja miltä tuntuu vastata ensimmäisen kerran puhelimeen “Hätäkeskus”? Kerron kaikesta tästä, ja varmasti monesta muustakin opintoihin ja tulevaan ammattiin liittyvästä asiasta seuraavan puolentoista vuoden aikana. Tervetuloa mukaan!

Ilmakuva Pelastusopiston kampuksesta. Lähde: Pelastusopisto

Ilmakuva Pelastusopiston kampuksesta. Lähde: Pelastusopisto

Olen opiskellut elämäni aikana useampaakin eri alaa, mutta jotenkin aina päätynyt takaisin työelämään. Tein vuosikausia konttorihommia paperinpyörittelyn merkeissä, ja useaan kertaan kävi mielessä vaihtaa alaa. En kuitenkaan oikein ikinä saanut aikaiseksi, tuntui pelottavalta hypätä säännöllisen tilipussin maailmasta takaisin täysipäiväiseksi opiskelijaksi. Haaveilin nuorempana Pelastusopistosta, mutta keksin aina hyviä (ja vähemmän hyviä) syitä olla hakematta juuri sinä vuonna. Ja niitä vuosia ehti kulua monia.

Kunnes sitten viime talvena, muutama päivä ennen hakuajan loppumista lähetin hakupaperit Pelastusopistoon. Lähinnä läpällä. Olin varma, että vaikka pääsisinkin pääsykokeisiin asti, olisi vastassani niin kova joukkio muita opintoihin haluavia että jäisin rannalle. Päätin kuitenkin kokeilla, koska hei, miksi ei? Olin kyllästynyt työhöni, ja halusin Jotain Muuta. Samalla päätin, että vaikka koulun ovet eivät avautuisi, lähtisin kuitenkin tekemään jotain muuta. Siinä vaiheessa se “jotain muuta” ei tosin ollut kovin hyvin selvillä…

Sain kuin sainkin kutsun pääsykokeisiin, ja suhtauduin mahdollisuuteen käydä Kuopiossa lähinnä siistinä roadtrippinä. Luin kuitenkin pääsykokeisiin ihan tosissani, vaikka takaraivossa nakuttikin koko ajan varmuus siitä, etten pääse kouluun. Tahkosin lakitekstiä, yritin ymmärtää erilaisia asetuksia ja hahmottaa isoja kokonaisuuksia. Luin, niin kuin olin lukenut aikaisempiinkin pääsykokeisiin ja tentteihin: ei se nippelitieto, vaan ne suuret linjat. Voi veljet, että olinkin väärässä.

Pääsykoemateriaali ja oleellinen kahvi.

Pääsykoemateriaali ja oleellinen kahvi.

Pääsykokeet koittivat maaliskuussa. Luvassa oli erilaisia kirjallisia testejä, psykologista ryhmätestausta ja lopuksi opettajien suorittama haastattelu. Lähdin kotimatkalle pitkän päivän jälkeen yllättävän hyvillä mielin: olin mielestäni osannut jos nyt en täydellisesti, niin vähintäänkin kohtuullisesti. Jopa pääsykoemateriaaliin perustuva osa kokeesta oli mennyt suurelta osin tietämiseksi arvaamisen sijaan, vaikka kysymykset eivät suuria linjoja olleet nähneetkään. Lopputulos oli kuitenkin pois omista käsistäni, ja vaikka olinkin nyt varovaisen toiveikas kouluun pääsystä, tein kuitenkin varmuuden vuoksi muitakin suunnitelmia tulevaisuuteni varalle. Tai ainakin haaveilin jos jonkinmoisesta.

Aikaa pääsykokeen alkuun kaksi minuuttia.

Aikaa pääsykokeen alkuun kaksi minuuttia.

Huhtikuun alussa postilaatikosta kuitenkin löytyi kuori, jossa lähettäjän paikalla komeili Pelastusopiston logo. Myönnän ihan suoraan avanneeni kuoren tärisevin käsin, ja saatoin jopa vähän itkeäkin kun näin oman nimeni siinä 24 tulevan opiskelijan listassa, joka kuoresta löytyi.

Nyt, heinäkuun ollessa helteisimmillään, valmistaudun jo henkisesti lähtemään Kuopioon. Ja myönnän että vähän jännittää. Omasta kodista kuuden hengen asuntolaan siirtyminen voi olla vähintäänkin keskikokoinen kulttuurishokki, enkä edes viitsi aloittaa siitä, että jokainen koulupäivä alkaa kello kahdeksan… Opiskelu kestää kuitenkin vain puolitoista vuotta, joten eiköhän tästä selvitä. Odotan innolla kaikkea sitä uutta, mitä opintojen aikana tulee vastaan. Enkä vähiten sitä, että jonain päivänä vastaan työpuhelimeen: “Hätäkeskus.”