Kuva: Gummerus

Kuva: Gummerus

Tuomo Jäntin esikoisteos Talven hallava hevonen on sukupolviromaani, joka yhdistelee maagista realismia ja psykologista kauhua. Tarina käy läpi kolmen suvun yhteen kietoutuvia vaiheita Raumalta pieneen Puutikkaan kylään, sieltä Turkuun ja Helsinkiin. Kirja on psykologisena trillerinä varsin ansioitunut, vaikka juoni tuntuukin välillä jäävän tunnelman rakentamisen jalkoihin.

Kirja alkaa, kun vuonna 2019 Helsingissä Roni saa huolestuttavan puhelun päiväkodista. Käy ilmi, että hänen tyttärensä osaa tehdä asioita, joita kenenkään ei pitäisi osata. Roni alkaa epäillä, että heitä seurataan, ja vähitellen pienen perheen elämä suistuu raiteiltaan. Aivan kirjan lopussa, vuonna 1957 Matilda tuijottaa raumalaisen asuntolan kattoon ja palaa mielessään pakkasenpureman syntymäyönsä tapahtumiin. Hän sysää tietämättään liikkeelle voimia, jotka vaikuttavat vuosikymmenten päähän. Tuomo Jäntti punoo yhteen kolmen suvun ihmiskohtaloita juoneksi, jossa kunkin osallisen pelot ja toiveet aiheuttavat vääjäämättä etenevän inhimillisen tragedian sarjan.

Kirjassa käydään läpi tapahtumia sotien jälkeisestä ajasta lähitulevaisuuteen, mutta käänteisessä järjestyksessä. Tarina siis noudattaa klassista trillerin kaavaa, jossa lopputulos on alusta lähtien selvä, mutta juonenkäänteet ja motiivit paljastuvat vähitellen. Pulmapelien ystävänä tämä rakenne miellytti minua kovasti. Kirja on jaettu vuosilukuihin, joiden tapahtumista kerrotaan eri henkilöhahmojen näkökulman kautta. Hahmojen nimiä ja heidän suhteitaan toisiinsa oli varsin vaikea pitää järjestyksessä varsinkin aluksi, sillä kunnon trillerin tapaan asioita ei juuri selitellä.

Kerronta on hyvin mukaansatempaavaa, ja vaikka juonta oli ajoittain vaikea seurata, ympäristön kuvaukset ja erityisesti niiden sekoittuminen henkilöhahmojen sisäiseen maailmaan teki lukemisesta jännittävää. Itse olen lukijana melko kärsimätön, minkä vuoksi kerronnan hienopiireteisemmät vivahteet jäävät usein ensimmäisellä lukukerralla huomiotta. Uskoisin, että Talven hallava hevonen palkitsisi toista kertaa luettaessa paljastamalla tunnelmallisen kuvailun alle jääneitä viittaussuhteita.

Jäntti leikittelee taitavasti realistisen kerronnan keinoilla ja punoo arkisen kuvauksen hienosti yhteen mielikuvituksellisten, painostavien ja toisinaan jopa painajaismaisten jaksojen kanssa. Parhaimmillaan Jäntti on mielestäni trauman järkyttämän mielen sirpaloitumisen kuvaajana. Jouduin jatkuvasti arvoimaan kunkin kertojan ja kerronnan luotettavuutta. Erityisen vaikuttunut olin sodassa traumatisoituneen Armaan ja miehensä itsemurhan todistaneen Ailan mielenliikkeiden kuvauksesta. Ajasta ja paikasta toiseen saumattomasti soljuvan ja sinkoilevan kerronnan voisi hyvinkin kuvitella antavan kuvan siitä, kuinka muistisairaan mielessä muistot ja nykyhetki sekoittuvat toisiinsa.

Tällainen mielen järkkymisen kuvaus on yhdistävä tekijä kaikissa kirjan henkilöhahmoissa. Se tosin jää lukijan itsensä pohdittavaksi, missä toden ja kuvitellun raja todella kulkee. Tässä mielessä Talven hallavan hevosen voisi ajatella olevan myös metafiktiota, jossa usein pohditaan realistisen kirjallisuuden mahdollisuuksia ja rajoja.

Vaikka pidin kerronnasta paljon, eri henkilöhahmot jäivät mielestäni hieman liian samankaltaisiksi. Ainakaan ensilukemalta hahmojen päänsisäisen kerronnan tyylit eivät erityisemmin erottuneet toisistaan. Dialogissa erot tulevat selkeämmin esiin. Rohkeammin tyylitelty sisäinen puhe olisi tehnyt hahmoista persoonallisempia. Toki eri henkilöhahmojen katkelmat olivat ajan, paikan ja tapahtumien puolesta erotettavissa toisistaan, mutta jäin kaipaamaan kunkin hahmon selkeästi erotettavaa ääntä. Voi kuitenkin olla, että eteenpäin kiirehtivä lukutyylini heikensi nyanssien tajuani ja toisella lukukerralla äänet erottuisivat toisistaan selvemmin. Ajoittain eri hahmojen kautta käytiin läpi myös samoja tapahtumia eri näkökulmista. Pidin siitä, sillä se helpotti tarinan seuraamista. Näkökulman muutos myös korosti sitä, miten kaikkien tapahtumaan osallisten näkemykset tapahtuneesta ovat aina erilaiset: ihmiset muistavat ja kokevat kaiken eri tavoin.

Kaiken kaikkiaan Talven hallava hevonen on huolella rakennettu, sujuvasti etenevä romaani, jonka erityinen vahvuus on ihmisten sisäisten maailmoiden kuvauksessa. Vaikka juoni ei nivoutunut yhteen itseäni tyydyttävällä tavalla, tunnelma kantaa tarinaa loppuun asti. Suosittelen kirjaa kaikille realismin rajoja rikkovasta kirjallisuudesta pitäville!

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen, Gummerus 2015, 272 s.