Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö, kansikuva. Suuri Kurpitsa.

Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö, kansikuva. Suuri Kurpitsa.

Hullu!

Viivi Rintasen esikoissarjakuva Mielisairaalan kesätyttö kertoo normaaliuden tavoittelusta. Ainakin se kertoo siitä, miten näemme tietyt asiat tavoiteltavana ihannetilana, ja ne seikat, jotka eivät tuohon ihannetilaan sovi, tuntuvat uhkaavilta ja pelottavilta. Sen, mikä ei ole yleisesti tavoiteltavaa, tuovat voimakkaasti esille haukkumasanat: Hullu. Vammanen. Homo. Huora.

Viivi Rintanen tarttuu albumissaan yhteen normaalin ja epänormaalin väliseen suhteeseen: mielenterveyden ongelmiin. Nörttitytöt haastatteli Saksassa asuvaa taiteilijaa sähköpostitse.

“Mielenterveydestä puhumisen suurin arvo ei ole sen rahallinen tuotto, vaan vertaistuki, todenmukaisen tiedon levittäminen ja siten ennakkoluulojen murtaminen. Voin kuulostaa naivilta, mutta se ei minua haittaa. Aion puhua ja piirtää hulluudesta niin kauan, kuin ‘hullu’ on haukkumasana”, Rintanen toteaa.

 

Kasvutarina monella saralla

Mielisairaalan kesätyttö on Vilma, taideopiskelija, joka toimii kesätöikseen siivoojana mielenterveysosastolla. Albumi seuraa hänen elämäänsä usean vuoden ajalta. Vilmalla on kunnianhimoa: hän harrastaa aktiivisesti liikuntaa ja panostaa täysillä opintoihinsa. Treenaamassa hän iloitsee ohjaajasta, joka todella osaa motivoida. Opinnäytetyönsä hän toivoo olevan “älykäs ja feministinen”, koska sitten hän olisi itsekin sellainen.

Vilma vaikuttaa yhtä aikaa menestyvän ja elävän toisaalta aivan tavallista elämää, jonka toivoisi olevan vielä vähän parempi. Kuin varkain kuva alkaa kuitenkin muuttua. Vilman mielenterveysosastolla tapaamat ihmiset saavat hänet kyseenalaistamaan suhteensa liikuntaan ja syömiseen. Onko hänen painontarkkailunsa syömishäiriötä? Ajatus tuntuu pelottavalta ja ahdistavalta.

Mielisairaalan kesätytön päähenkilö on parhaalla tavalla omaelämäkerrallinen: todentuntuinen, uskottava, myötäelämiseen kutsuva. Albumin kattamien vuosien aikana Vilma kasvaa monella tavalla niin kuin parikymppisen nuoren ihmisen kuuluukin. Suhde isään ja perheeseen on käymistilassa, kun hän haluaa samalla itsenäistyä. Työelämä asettaa omat haasteensa työroolin löytämiselle ja oppimiselle. Ja uudet kokemukset tuovat perspektiiviä omaan itseen, jolloin Vilman täytyy kohdata se, millainen hän on omissa ja muiden silmissä. Onko hän hullu, niin kuin ne pelottavat mielenterveysosaston potilaat? Vai onko itse asiassa mielenterveysosastollakin potilaina tavallisia, samastuttavia ihmisiä?

Painavien teemojen lisäksi Mielisairaalan kesätytön muodostavat rohkeat värit ja luova tilankäyttö. Albumin sarjakuvakerronta on voimakas elämys. Esimerkiksi kuva, jossa Vilma on yöllä jääkaapilla, herättää yhtä aikaa pahaa oloa – läsnä ovat häpeä ja pakonomaisuus – ja saa toisaalta ymmärtämään, miten juuri pakkoon voi kierolla tavalla liittyä toivo vapahduksesta ja onnesta. Jääkaapin valo on kuin aurinko, joka paistaa kirkkaana ikkunasta sisään.

Ruutu Mielisairaalan kesätyttö -sarjakuvasta. Viivi Rintanen

Aloitellessaan kesätyöpaikassa Vilmaa hirvittää välillä mennä siivoamaan potilaiden huoneita.

Aiheet ovat välillä ahdistavia, ja samoin värimaailma muuttuu tummaksi, kunnes kuvista ei saa enää selvää. Kuitenkin tarinassa on myös paljon valoisuutta, masennuksen lisäksi voimaa ja rohkaisevaa kuvausta oman tien löytämisestä.
 

Omaelämäkerrallinen mutta silti yleinen

Vilma on Viivi Rintasen esikoisalbumin henkilöhahmo mutta pohjautuu häneen itseensä. “Albumi on voimakkaan omaelämänkerrallinen kasvutarina”, Rintanen kertoo.

Vilman aikuistuminen, laitoshuoltajan työ ja itsensä peilaaminen mielenterveysosaston potilaisiin ovat suoraan elävästä elämästä. “Minua piinasivat samat asiat kuin Vilmaa, varsinkin se, kuinka naisena koki tulevansa jatkuvasti ymmärretyksi jollain ennalta määrätyllä, itselle epämieluisalla tavalla. Halusin kontrolloida tapaa, jolla minut ymmärretään (ja oikeastaan ihan kaikkea elämässäni) ja tulla vakavasti otetuksi. Vilman hahmo perustuu päiväkirjoihini ja muistoihini. Yksityiskohtia on muuteltu läheisiä suojellen.”

Luonnollisesti myös mielenterveysosaston potilaiden henkilöllisyydet on suojattu niin kuin vaitiolovelvollisuuteen kuuluu.

Omaelämänkerrallisuus ei ollut helppo valinta, ja ensin Rintanen halusikin väistää sitä. “Yritin aluksi kirjoittaa osastosta neutraalin siivoojatarkkailijan näkökulmasta, mutta se tarina ei ollut tosi. Taiteellani on periaatteet, joista en voinut luistaa.” Rintasen taiteen periaatteet voi lukea hänen nettisivuiltaan.

“Muistutin itseäni jatkuvasti, että kerron tarinani oikeasta syystä. Ehkä en olisi ollut yhtä uskottava kertoja ilman omaa kaapistatuloa. Kirjan tarkoitus ei ole olla vain minun tarinani. Minun oli uskallettava kertoa itsestäni näin arkoja juttuja jotta saatoin olla varma, että käsittelisin potilaiden tarinoita oikeudenmukaisesti.”
 

Sarjakuvan vastustamaton vetovoima

Viivi Rintanen päätyi sarjakuvan tekijäksi, kun taidemuoto alkoi viedä häntä mukanaan taidekasvattajan opinnoissa. Hän ei muista koskaan haaveilleensa sarjakuvapiirtäjyydestä vakavasti. “Olin realisti. Olen kyllä piirtänyt ja kirjoittanut koko elämäni ja satunnaisesti tehnyt sarjakuviakin.”

“Aloin opiskella kuvisopettajaksi Aalto-yliopistossa vuonna 2009, ja opinnoissa sarjakuva alkoi vetää minua vastustamattomasti puoleensa. Rakastuin etenkin omaelämänkerralliseen, yhteiskunnallisesti merkittävistä aiheista kertoviin graphic novelleihin (kömpelö suomenkielinen käännös ‘sarjakuvaromaani’): Art Spiegelmanin Maus ja Marjane Satrapin Persepolis jäivät parhaiten mieleen.”

Ruutu Mielisairaalan kesätyttö -sarjakuvasta. Viivi Rintanen.

Toive älyllisen tutkimuksen tekemisestä syömättä koskaan mitään kuvaa ehkä vieraantuneisuutta ruumiista ja hengen ihannointia.

Rintanen opiskeli sarjakuvailmaisua sivuaineena, opettajana Matti Hagelberg. “Matti on sarjakuvaopeistani merkittävin, koska antoi aina rakentavaa, kriittistä palautetta. Lisäksi tein opetusharjoittelun Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalla. Linjan opet, Keijo Ahlqvist ja Mikko Jylhä, kannustivat minua työstämään sivuaineeni lopputyön, Mielisairaalan kesätytön ekaa lukua, pidemmälle ja tosissani.”

“Liminka on muuten vakavasti otettava sarjakuvaopinahjo, jos sarjiksen teko kiinnostaa”, Rintanen huomauttaa.

Sarjakuvailmaisun opiskeleminen oli Rintaselle merkittävää aikaa. “Kunnianhimoinen tekeminen ja kritiikin vastaanottamisen oppiminen olivat kehitykseni tärkeimmät askeleet. Sivuaineen aloittaessani olin rasittava teini, sieltä ulos tullessani löytänyt sarjakuvasta kutsumukseni. Sivuaine tempaisi minut kuin vahingossa tielle, jolla olen edelleen.”

Koulutuksesta on ollut hyötyä. “Sarjakuvailmaisulla on omat sääntönsä, joiden tunteminen auttaa. Kuvisopena väitän, että on nopeampaa ja inspiroivampaa opiskella sarjista ryhmässä, mieluiten itseään kokeneempien seurassa.”

Tie esikoisalbumin julkaisseeksi sarjakuvapiirtäjäksi kulki lopulta monen mutkan kautta.

“Kävin siis sivuaineen, löysin aiheen, josta en voinut vaieta, kirjoitin, piirsin ja kehityin, hain apurahaa Koneen Säätiöltä ja sain rahoituksen vuonna 2014. Vasta Koneen Säätiön apurahan saatuani selvisi, että olen lapsena haaveillut sarjakuvapiirtäjyydestä. Kokosin materiaalia käsikirjoitusta varten, ja vastaani tuli vanha unelmalista. Listassa toivon tulevani isona “taiteilijax” ja “sarjakuvapiirtäjäx”. 2014 piirsin sarjakuvaani kesätyönäni. Tunne oli uskomaton: pääsin toteuttamaan intohimoani, mutta vastuu tuntui valtavalta.”

Intohimon lisäksi tarvittiin sisua ja pitkäjännitteisyyttä. “Työstin sarjakuvaa monta vuotta, enkä voinut antaa periksi. Olen jääräpää, mutta myös tärkeällä asialla. Aihe oli minulle niin merkittävä ja sarjakuva keinoni ilmaista viestini.”

Kustantajan löytäminen oli myös vaativa projekti. Rintanen lähetti sarjakuvansa skannattuna kaikille potentiaalisille kustantajille. “Suuren Kurpitsan Pauli Kallio näki kirjani potentiaalin. Kustantajan löytäminen on aina vaikeaa sarjakuvamarkkinoilla, enkä surkuttele tehtyä työtä. Kirjoja julkaistaan vähän ja Suomessa on paljon hyviä tekijöitä. Oli hämmentävää, että pääsin joukkoon mukaan.”

“Kesätytön kohdalla aihe saattoi vaikeuttaa hommaa entisestään: hulluus on tabu, eikä sitä nähdä kovin myyvänä aiheena”, Rintanen pohdiskelee. “Tosin nyt kun Kesätyttö on tullut ulos, on se herättänyt mielenkiintoa ja keskustelua sekä kerännyt kiitosta.”
 

Ruutu Mielisairaalan kesätyttö -sarjakuvasta. Viivi Rintanen.

Siivoojana Vilma vastaa osittain myös emännän tehtävistä. Osastolla tarjottava ruoka ei herätä hänessä ihastusta.

 

Salatut mielenterveysongelmat

Mitä mielenterveysongelmat ovat? Epänormaalia, epätoivottua. Holtittomuutta, kun pitäisi hallita itsensä. “Kaikkea kielteistä ja hajottavaa”, kuten Mielisairaalan kesätytössä sanotaan. Sitähän toiseus on: jotain niin pelottavaa, että sitä ei halua yhtään kohdata eikä varsinkaan liittää itseensä.

Vilman tarinassa kuvataan kuitenkin kauniisti, miten toiseuden voi alkaa nähdä eri tavalla. Että itse asiassa ahdistava toiseus on ihan inhimillistä ja se voi olla osa itseäkin.

Siivotessaan ensimmäistä kesää mielenterveysosastolla Vilma ei oikein tiedä, miten suhtautua potilaisiin. Hän luikkii heidän huoneisiinsa ja sieltä pois tietämättä, mitä sanoa ja miten käyttäytyä. “Ei oo tyttö tarttuvaa”, kommentoi yksi potilaista.

Kokemuksen karttuessa Vilman suhtautuminen muuttuu. Hän alkaa nähdä potilaat enemmän ihmisinä. Hänen tunteissaan on lämpöä, myötätuntoa ja iloa toisten puolesta.

Vilman suhtautuminen mielenterveysosaston asiakkaisiin muuttuu siksi, että hän tuntee itsensä paremmin ja voi itse määritellä, kuinka “normaali” hän on. Hänen ei tarvitse torjua pelottavaa toiseutta eikä pinnistellä ollakseen sellainen kuin normaalin ihmisen kuuluisi olla, vaan hän hyväksyy itsensä. Hän tunnistaa itsessään samoja piirteitä kuin mielenterveysosaston potilaissa, mutta se ei enää aiheuta hänessä kauhua ja torjuntaa. Hänessä on piirteitä, jotka voi luokitella mielenterveysongelmiksi. Sitä ei tarvitse salata enää.
 

Ruutu Mielisairaalan kesätyttö -sarjakuvasta. Viivi Rintanen.

Mielenterveysosastolla olevan Jutan lapsi on käymässä.

 

Viivi Rintaselle mielenterveysongelmat ovat aihe, josta ei pidä vaieta. “Minusta aihe ei ole pelkästään tärkeä, se on myös välttämätön. Hulluus on inhimillistä ja siitä pitäisi puhua enemmän, jotta mielenterveysongelmia voisi helpottaa ja hoitoa parantaa. Kuka on hullu ja kuka normaali? Kuka siitä päättää ja miten asiaan puututaan?”

Työssään mielenterveysosastolla Rintanen näki ihmisiä, joilla oli erilaisia mielenterveyden ongelmia, samoin kuin sarjakuvassa Vilma näkee heitä.

“Osaston ulkopuolella voi vaikuttaa, että vain itse kärsii salatuista mielenterveysongelmista. Näin ei tietty ole, vaan ihmiset piilottavat ongelmansa viimeiseen asti.”

“Yllättävän paljon omasta hulluudesta avoimesti piirtäminen myös auttoi”, Rintanen huomauttaa. Hän koki omakohtaisesti, miten mielenterveysongelmien salailu vie energiaa ja pahentaa tilannetta. “Tämä ei ole terapiateos, vaan se vahingossa sai minut katsomaan itseäni kauempaa ja armollisemmin. Enää ei hävetä eikä ahdista salailu, vaan voin keskittyä mielenterveyteni kohentamiseen!”

Ei siis ihme, että Rintanen haluaa poistaa mielenterveysongelmien tabuluonteen ja pitää asiaa esillä. Mielen sairauksissa niin kuin muutenkin sairastuneena on turhaa kuluttaa aikaa asian peittelyyn, häpeään ja sen murehtimiseen, että olisi jotenkin huono ihminen.
 

Hoidon kritiikkiä

On helppoa olla yhtä mieltä siitä, että mielenterveysongelmia ei pitäisi joutua häpeämään. Sarjakuvassa käsitellään kuitenkin myös kiistanalaisempia aiheita: Rintanen näyttää osaston hoitohenkilökunnan puutteita ja esittää hoitoon hakeutumisen jopa vastenmielisenä. Eikö häntä huolestuttanut, että joku tulkitsisi hänen vastustavan hoidon ja tuen vastaanottamista?

“En missään nimessä lokaa sitä, että apua halutaan antaa ja vastaanottaa. Se on oikein”, Rintanen selventää. “Mutta minun täytyi myös olla rehellinen, ja näyttää, ettei hoito aina vakuuta. En vain voi sivusta seuranneena myhäillä kaiken hoidon olevan tarpeeksi hyvää. Hoidossa ongelmina on ylilääkitseminen keskusteluavun sijaan, byrokratian uskomattomat kiemurat ja liian pienet resurssit.”

Ruutu Mielisairaalan kesätyttö -sarjakuvasta. Viivi Rintanen.

Välillä Vilmaa rasittaa hoitohenkilökunnan puusilmäisyys.

“Minusta toivoa on aina ja kannustaisin ihmisiä hakemaan hoitoa. Silti hoidon laadusta on puhuttava suoraan, koska muuten se ei tule kehittymään. Mielenterveysongelmien hyssyttely tai sulkeminen turvallisiin laitoksiin ei tuo päivänvaloon puutteita. Haluan luoda yhteiskunnallista ilmapiiriä, jossa kaikki kantaisivat mielenterveydestä vastuuta.”

Mielisairaalan kesätytössä Vilma pyrkii itse parantamaan itseään. Tässä on myös läsnä teoksen omaelämäkerrallisuus.

“Tapahtui muutos parempaan hoidossa tai ilman, vastuu on aina jossain kohdassa otettava itse. Minä olin tilanteessa, jossa siihen vielä kykenin”, Rintanen kertoo. “En ollut mielenterveysosaston potilaita parempi enkä ehkä edes vähemmän hullu, mutta ainutlaatuisessa kulmauksessa. Tunsin olevani osa henkilökuntaa, mutta samastuvani voimakkaasti hulluihin ja ymmärtäväni heitä. Olin jonkinlainen välitilaihminen.”

“Lisäksi Vilma – ja myös minä – haluaa pitää langat aina omissa käsissään. On lukijan tulkittavissa, pystyykö syömishäiriöinen päättämään, ettei hae apua vaan hoitaa itseään säilyttäen itsemääräämisoikeutensa. Toki he voivat katsoa minua kohti ja kysyä, olenko nyt normaali tai terve. En osaa vastata.”

Rintanen korostaa, että Mielisairaalan kesätyttö ei ole sankaritarina eikä malliesimerkki, vaan hyvin lähellä aitoa todellisuutta.

“Luotan lukijoiden kykyyn tulkita hahmon valintaa, koska en itse tiedä, mikä valinta olisi ollut oikea. En halunnut antaa vastausta tai yksiselitteisen positiivista loppua, koska niitä minulla ei todellisuudessakaan ole!”

“Mielen asiat ovat hankalia ja monimutkaisia, mutta toivoa on aina”, hän rohkaisee. “Minä olen esimerkiksi tässä edelleen ja niin on moni muukin hullu.”

Mielisairaalan kesätytössä tutkitaan mielenterveyden rajoja. Se, mikä on persoonallisuuden ominaisuus ja mikä hulluutta, niin kuin Rintanen sanoo, on yksilöllistä. Hän itse tuntee olevansa erilainen, joten hänen “normaalinsa” on myös erilainen kuin muilla.

“Koen syntyneeni poikkeavaksi, koska en muista aikaa, jolloin olisin ollut tiettyjen asioiden suhteen kuin muut, eli tasapainoisen mielen normien rajoissa. Poikkeavuuteni on tavallaan minun perustilani tai ominaisuuteni, joka jollekulle toiselle olisi jo hullua.”

Rajat tulevat kuitenkin jossain vaiheessa vastaan.

“Toisaalta minun normaalini ylittyi syömishäiriössä reilusti. Itse koin ja muut näkivät muutoksen. Olin esimerkiksi epäluova, väsynyt, epäsosiaalinen ja vihainen huonoina aikoina. Pahoinvointi ja oma kokemus oman itsen rajojen ylittämisestä kertovat, etten ollut ‘terve’, vaan ‘sairas’.”

 

Lisää sarjakuvia hulluudesta

Rintanen on halunnut puhua niiden ihmisten puolesta, joilla on mielenterveysongelmia. Mielisairaalan kesätyttö onkin tabuja rikkova ja saa ajattelemaan. Se on kuitenkin vain yhden ihmisen tarina.

“Yritin ottaa ison vastuun ja puhua kaikkien puolesta – mutta eihän siihen vain yksi kirja kykene. Siksi työtä on jatkettava ja loin uuden projektini.”

Projekti on Hulluussarjakuvia-blogi. “Piirrän minulle lähetettyjä mielenterveystarinoita nettisarjakuviksi. Hulluutta kokeneiden, heidän läheistensä ja hoitohenkilökunnan tarinat ovat tervetulleita. Tervetuloa lukemaan ja osallistumaan!” Blogia voi myös seurata Facebookissa.

Ensimmäiset tarinat julkaistaan blogissa tammikuussa 2016. Nyt käynnissä on materiaalin keruu. “Blogi tekee yhteistyötä esimerkiksi Mielenterveyden keskusliiton ja Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n kanssa”, Rintanen kertoo. “Olen alkanut tehdä yhteistyötä tiukemmin mielenterveysjärjestöjen kanssa. Yhteistyökumppanit olen hankkinut itse, sarjakuvaani näyttämällä ja tavoitteistani puhumalla.”

Viivi Rintasen uusi projekti on Hulluussarjakuvia-blogi, jonne voi lähettää oman tarinansa mielenterveysongelmista.

Viivi Rintasen uusi projekti on Hulluussarjakuvia-blogi, jonne voi lähettää oman tarinansa mielenterveysongelmista.

 

Kutsumustyötä

Samat piirteet, jotka ovat horjuttaneet Rintasen mielenterveyttä, tekevät hänen työstään laadukasta. Niin kuin työn sisällössäkin näkyy mielenterveysnäkökulma. “Tunnen löytäneeni sarjakuvasta ja mielenterveysaktivismista kutsumukseni. Olen kunnianhimoinen ja intohimoinen, jopa pakkomielteinen tekijä luonnostani. Ammatti ja teema veivät minut mennessään, ihan niin kuin suorittaminen ja hulluus mielenterveyteni aikanaan.”

Sarjakuvaa Rintanen hehkuttaa estoitta. “Sarjis on yhteisöllistä, kapinoivaa, vaikuttavaa, pienet resurssit vaativaa tekemistä ja kuuluu taiteenlajina kaikille. Sitä voi tehdä netissä, pienlehtinä ja omakustanteina”, hän luettelee.

“Sarjistoimintaan pääsee myös ilman kontakteja. Esimerkiksi Feministinen sarjakuvatoiminta, Sarjakuvakeskus tai vaikka Limingan sarjislinja ovat paikkoja, jossa kaikki pääsevät mukaan.”

Rintanen neuvoo muita sarjakuvapiirtäjyydestä haaveilevia kuvisopettajan auktoriteetilla: “Etsiydy innostavaan porukkaan ja tee sarjakuvia. Tärkeintä on tekeminen ja harjoittelu, ei lopputulos tai tekemisesi aloitustaso. Jos tunnet tehdessäsi innostusta, iloa, mukaantempautumista ja uppoutumista, olet oikeassa paikassa. Sarjakuva voi olla se juttu, tai se voi johtaa muuhun.”

“Älä anna periksi, vaan jatka työskentelyä. Ota vastaan opetusta ja kritiikkiä, jotta kehityt. Lue ja iloitse siitä, että sarjakuva kuuluu kaikille!”