Ihan ensteks: 13- ja 16-vuotiaat poikani ovat korjanneet: “Hei mutsi, kukaan ei sano enää nörtti. Se on datis!”

Kun odotin vuonna -99 syntynyttä esikoistani, pelasin kuumeisesti kaupunkirakennus/sandbox-pelejä, rakensin Roomaa Caesarilla, hallitsin Egyptiä Pharaoh’lla ja leikin jumalia Zeuksella. Samoihin aikoihin julkaistiin myös ensimmäinen Thief. Sen pelaaminen jäi kesken raskausajan loppupuolella: hormonimyrskyssäni en enää kyennyt vaanimaan zombeja pimeässä luolastossa ja kopauttelemaan vartijoita pampulla takaraivoon kartanon käytävillä, koska säpsähtelin pienintäkin risahdusta ja lähes kiljahtelin ääneen. Vauvakin vatsassa innostui riehumaan. Liian jännittävä peli odottavalle pesänrakentajalle.

Äidin nörttiys – haitta vai  etu?

Pekka_kana_2_logo

Yhteinen pelihistoriamme lapsen kanssa alkoi jo varhain. Pelasimme Viirua ja Pesosta, Muumi-pelejäAlkupolku Naperolaa ja Leikkilää. Esikoispojan eskarivuonna löysimme Pekka Kanan, johon koukutuimme molemmat – peli ladattiin myös eskarin taukokoneelle suosituksestamme.

Vaikka pelaaminen oli kivaa ja opettavaista tekemistä, tasapainottelu hauskanpidon ja rasitteeksi muodostuvan jatkuvan rajanvedon välillä oli haastavaa. Asiaa ei helpottanut se, että jokaisella on ruutuajasta mielipide. Mutta se mikä toimii yhdellä, ei toimi toisella.

Kuuluin lasten pikkulapsiaikana monenlaisiin netin vanhemmus- ja äitiysryhmiin, joissa linjaukset vaihtelivat tiukasta eimissäännimessä-kiellosta aina “lapsen omien rajojen löytymiseen kokeilun kautta”, ts. lapsi saa olla koneella vaikka aamuntappiin, kunnes itse huomaa, että jatkuva pelaaminen ei ehkä tee hyvää. Aika nopeasti huomasin, että peliajan tiukahko sääteleminen oli esikoisen kohdalla ehdoton juttu. Omena ei ollut pudonnut kauas puusta. Tiesin kokemuksesta, että pelimaailmaan on liiankin helppo upota päiväkausiksi ja sillä on vaikutuksensa arkielämään, joten kun huomasin poikasessani levottomuuden ja ärtymyksen merkkejä, pelit pistettiin jopa viikoiksi jäähylle.

Ikäsuosituksista pidin kiinni, poikkeuksena yhdessä pelatut historialliset pelit, esimerkiksi klassinen Age of Empires -sarja. Kyseiseen pelisarjaan liittyy ehkä kiusallisin muistoni tasapainottelusta äitinä ja nörttinä: lapsi sai minut kiinni huijauskoodin käyttämisestä (villisti ampuva punainen auto, Cobra Car) ja halusi itsekin kokeilla kaikki pelin huijauskoodit läpi. Auts.

Yleensä pelaaminen pysyi kontrollissa ihan tavanomaisin keinoin: säännöllinen päivärytmi, riittävästi ulkoilua, liikuntaa ja muuta puuhastelua. Oma pelitaustani sekä helpotti että vaikeutti rajojen asettamista: ymmärsin liiankin hyvin miten kurjia tiukat “saat pelata tunnin” -rajat olivat, koska munakelloajoitettu pelaaminen katkaisee pelitapahtuman naps ja sitten kiukuttaa. Enemmänkin kannatin sitä, että yhden peliosion tai -kokonaisuuden sai huitaista kerralla loppuun.  Pelata sai vain luvalla ja valvotusti: tästä syystä pelikone oli sijoitettu olohuoneeseen, jolloin pelitapahtumista tuli osin yhteisiä.

Toki seurasin mielenkiinnolla keskustelua peleistä, pelaamisen haitoista ja eduista. Tunsin joskus ailahtelevani puun ja kuoren välissä: ymmärsin hyvin innokkuuden pelaamiseen, mutta samalla halusin olla hyvä äiti, joka suojelee lastaan mahdolliselta – hui kauhistus! – peliriippuvuudelta.

Ehdottomasta ikärajojen noudattamisesta luovuin hyvän ystävättäreni neuvosta. Hän muistutti, että lapsilla on taipumus hakeutua sellaisiin kyläpaikkoihin, joissa kaikenlaisia pelejä saa pelata vapaasti: onko siis parempi, että lapsi pelaa isommille sallittuja pelejä valvotusti kotona vai kavereiden kanssa salaa. Joten, kun poikani jäi ensimmäisen kerran kiinni salapelaamisesta kaverin luona, tein pieniä myönnytyksiä.

Niinä hetkinä, kun lapsi on kapinoinut pelirajoituksia vastaan ja pelaamisen ympärillä on käyty suoranaista sotaa, olen tuntenut omantunnonpiston: onko oma intohimoni nörtteilyyn ja pelaamiseen(kin) ruokkinut ongelmia?

Yhteinen juttu

Rajanvedoista ja ajoittaisista käämien kärähtämisestä huolimatta pelaaminen säilyi mukavana yhteisenä juttuna. Muistan eräänkin jouluaaton, kun pelasimme uunituoretta XBox Kinect -peliä, yöpuvuissa, miekkaa villisti keskellä olohuonetta heilutellen.  Singstar-sessiot, tanssimattokokeilut,  Buzz-pelit; Jazz Jackrabbitit, Raymanit, Ape Escapet.  Vuosien aikana olen vähintäänkin kerran kokeillut lähes kaikki poikieni pelaamat  pelit (Playstation, XBox, PC, online, tabletti/kännykkä), vaikka omat pelisuosikkini ovatkin tylsiä tasohyppelyitä tai “ihan liian outoja“, kuten Katamari-sarja.

Mikäpä hauskempaa, kuin nauraa pöljästi pelaavalle äidille, joka Assassin Creed II:ssa haluaa vain tutkia tuttua kaupunkia ja hyppiä heinäkasoihin, tai joka skeittipeleissä yhtäkkiä keksii miten hauska on ajaa päin seinää ja tekee sitä sen jälkeen koko ajan, tai joka omissakin peleissään joutuu pyytämään tasonläpäisyapua jälkikasvulta. Sen poikaseni kyllä tunnustavat auliisti, että olen aika poikkeuksellinen mutsi: vaikka pelimakuni on surkea ja olen “ihan noobi” pelaamaan, ymmärrän pelijuttuja huikean paljon normiäitiä enemmän.  Ihan vähän he taitavat olla suorastaan ylpeitä asiasta – olen ainoa heidän tietämänsä äiti-ihminen, jolla on oma Steam-tili (perustettu ennen lasten vastaavia).

Puhumme peleistä päivittäin. Ostamme niitä toisillemme. Testaamme yhdessä uusia. Jos lapsi saa Dotassa hahmolleen uuden kyvyn (cosmetic item) hän esittelee sen minulle – äitimäisesti yritän kyllä pyöritellä silmiäni ja tuhahdella, mutta olen silti niin kiinnostunut, että uhkaan välillä ääneen ryhtyä itsekin Dota-pelaajaksi.

Ei pelaaminen ole ainoa nörtteilyjuttumme. Vaihdamme pöljiä YouTube-videoita, kommentoimme toistemme Instagram-kuvia, kuuntelutamme vuoronperään lempimusiikkiamme Spotifysta. On onneksi edelleen osa-alueita – erityisesti hyöty- ja apuohjelmiin liittyen – joissa kana on munia viisaampi.

Kaikenlainen nörtteily kuuluu olennaisesti elämäämme: tällä hetkellä haaveilemme yhteisestä tehomyllystä ja kehittelemme lisää peli-ideoita mobiilipelifirmaamme. Sitä ei (vielä) ole perustettu, mutta tiimimme on loistava: viittäkymppiä lähestyvä äiti konseptoi ja käsikirjoittaa, 13-vuotias suunnittelee pelit, 16-vuotias  kommentoi, kehittää ja testaa.

nerdmom

Nörttiäidin mieluisin tapa viettää äitienpäiväaamua (via Bitstrips).