Kaikki lukevat sarjakuvia.

Tämä voi tuntua yleistykseltä, mutta nyky-Suomessa se osuu aika lähelle totuutta. Lapset lukevat Aku Ankkaa, yliopistoissa tutkitaan Fingerporia, ja joka vuosi teattereihin ilmaantuu yhä uusia sarjakuviin perustuvia elokuvia. On lähes mahdotonta välttyä sarjakuvilta, vaikka sitten vain sanomalehden sunnuntainumerossa.

Miksi sitten useammat eivät piirrä niitä?

Aika harva tuntuu enää kouluiän jälkeen vaivautuvan ruutujen piirtoon. Eihän sillä itseään elätä juuri kukaan, joten selvästi kyseessä ei ole minkään arvoinen harrastus. Teinit ehkä raapustelevat mangahahmoja, mutta silloin leimautuu weeabooksi. Koko homma on selvästikin vain ajan tuhlausta, johon kukaan täysipäinen ei ryhtyisi. Eikö?

24 tunnin sarjakuvapiirtäjät rohkenevat esittää eriävän mielipiteen.

24 tuntia sarjakuvaa -tapahtuma haastaa osanottajansa piirtämään 24 sivua pitkän sarjakuvan 24 tunnin sisällä. Aihe, tyyli ja sivun kokokin ovat vapaita, mutta sarjan suunnittelua ei saa aloittaa ennen 24 tunnin ajanjakson alkua.

Tapahtuma sai alkunsa vuonna 2004, ja ensimmäinen järjestetty tapahtuma Suomessa oli jo seuraavana vuonna Muhoksella. Tänä vuonna Suomessa piirrettiin seitsemässä eri paikassa, Muhoksella yhdeksännen kerran.

Mitäs siellä sitten tapahtuukaan?

Enimmäkseen siellä tehdään tällaisia.

Enimmäkseen siellä tehdään tällaisia.

Tänä vuonna valitut 24 tuntia sattuivat lokakuun 4. päivälle. Osallistuin tänä vuonna tapahtumaan toisen kerran, ja ilmoittauduin mukaan heti sivun uudistuessa. Viime vuodesta innostuneena raahasin mukaan useammankin pikkusisaruksen, kun kerran kotipaikkakunnalla kokoonnuttiin. Tapahtumaan varauduimme etukäteen pakkaamalla mukaan kyniä ja naksuja, paperit ja ruoka kun tarjotaan talon puolesta.

Piirtäjät kokoontuivat Muhoksen kirjaston aulaan lauantaiaamuna. Aulaan oli varattu runsaasti pöytiä ja tuoleja piirtäjiä varten. Useimmat osallistujat vaikuttivat saapuvan kaveriporukoissa, kyseessä kun on hyvin tarttuva päähänpisto. Väen kirjo vaihteli alakoululaisista ammattilaisiin, mutta hyvin kaikki sopivat samaan aulaan. Yhdeltätoista kuultiin alkutervehdys, minkä jälkeen päästiin itse asiaan papereiden viimein saapuessa.

Miksi aluspaperi on tärkeä. Etenkin silloin, kun piirtää mustia lohikäärmeitä öisessä puistossa tai salaisia agentteja juuri ennen herätyskelloa.

Miksi aluspaperi on tärkeä. Etenkin silloin, kun piirtää mustia lohikäärmeitä öisessä puistossa tai salaisia agentteja juuri ennen herätyskelloa.

Kukin työskentelee tapahtumassa omaan tahtiinsa. Joku oli raapustanut jo useamman sivun kun päättikin vaihtaa aihetta, toinen suunnitteli koko tarinan sivu sivulta ennen kuin piirsi yhtään ruutua. Kolmas taas päätti jossain vaiheessa puolittaa sivun koon, ja olikin yhtäkkiä reilusti edellä. Kaikki on sallittua sodassa ja luovuudessa.

Itse lähdin suunnittelijalinjalle, sen kun olin jo viime vuonna todennut varsin toimivaksi. Kirjasin juonen sivu sivuilta paperilapuille, yhden sivun tapahtumat kullekin, ja aloin piirtämään siitä, mistä mieli teki. (Eli siis helpoimmista sivuista, joita sai aikaan hiukan nopeammin kuin yhden tunnissa. Mikään ei piristä niin kuin kunnon puskuri ennen keskiyön tuskaisia hetkiä.)

Järjestäjien puolesta paikalla oli kahvit, ja keskeytimme iltapäivällä ruokatauolle. Kirjaston aukioloaikana lähistöllä pyöri toisinaan muitakin kuin piirtäjiä, ja satunnaiset perheenjäsenet vierailivat vielä myöhemminkin illalla katsomassa, kunnes ulko-ovet suljettiin. Kaikille kuitenkin annettiin piirtämisrauha, enemmän tai vähemmän.

(Niin muuten: Jii Roikonen muistuttaa häiritsevän paljon Wil Wheatonia. Erityisen häiritseväksi tämä käy pikkutunneilla, kun pitäisi keskittyä omaan työhön.)

Heikot sortuu elon tiellä. Ja piirustuspöydässä.

Heikot sortuu elon tiellä. Ja piirustuspöydässä.

Illalla osa jatkoi menemään täysin voimin, toiset taas kaipasivat jo taukoa. Aulan sohvat täyttyivätkin pian nukkujista, kun taas sinnikkäimmät jatkoivat samaa tahtia kofeiinin sekä tarjolle pantujen sipsien voimin. Taisi pari nukahtaa ihan istualtaankin, niin voimillekäypää on kynän liikuttelu paperilla.

On se oikeastikin aika rankkaa, mitä niikseen tulee. Itselläni meinasi käsi krampata joskus iltakymmenen aikaan, kun oli tullut pideltyä tussia liian pitkään. Tauot ovat tärkeitä!

Vierustovereiden uupuessa piristin itseäni yön pitkinä tunteina keskustelemalla tuotoksestani amerikankaverin kanssa netitse. Pöydän viereen kun oli oikein jatkojohdolla tarjottu pistoke, ettei tabletin lataus vahingossakaan päässyt loppumaan, ja kirjastorakennuksessahan on tietysti toimiva langaton yhteys. Eläköön nykyaika.

Aamun valjetessa osa heräili, toiset taas viimeistelivät sarjojaan. Meidän sisarusparvemme lähti paikalta jo ennen 24 tunnin loppua, kun minä pöydästämme viimeisenä sain urakkani valmiiksi aamukymmeneltä, muiden joko luovutettua tai lopetettua. Halutessaan tuotoksensa sai jättää järjestäjille, jotka ne sitten skannasivat ja lähettivät originaalit myöhemmin kotiin. Itse olin malttamaton ja vein valmiin sarjani mukanani, mutta useita sarjoja sinne kertyi, niin valmiita kun keskeneräisiäkin.

Jälkeenpäin oltiin loppuunväsyneitä ja vaisuja, etenkin mukanani olleet ensikertalaiset. Ihan järjetöntähän se koko touhu onkin, viettää nyt kokonainen vuorokausi itseään uuvuttaen. Ja mitä siitä jäi käteen, paitsi vatsakipu liiasta karkinsyönnistä? Korkeintaan 24 sivun mittainen tuotos, itse väkerrettynä irtopapereille. Kaupasta saisi paljon hienompia, jonkun muun tekemiä.

Kaksi vuorokautta, kaksi sarjakuvaa. Ensi vuonna jatketaan.

Kaksi vuorokautta, kaksi sarjakuvaa. Ensi vuonna jatketaan.

Milloinkas se ensi vuoden ilmoittautuminen alkaakaan?