Jokaisella meillä on elokuvia, jotka ovat tehneet meihin aivan erityisen vaikutuksen. Nörttitytöt eivät ole suinkaan poikkeus, vaan nörttimieli on hyvinkin avoin elokuvan tarjoamille elämyksille ja vaikutuksille. Onpa joukossamme useita intohimoisia elokuvaharrastajiakin. Kysyinkin blogin toimituskunnalta, mitkä elokuvat ovat jääneet heidän mieliinsä vaikuttavimpina, rakkaimpina tai muuten vain elämää suurempina kokemuksina. Tulos oli varsin yllättävä ja monipuolinen. Oli kyse sitten musikaalista, animaatiosta tai vakavasta taide-elokuvasta, näillä kaikilla oli puolia, jotka olivat vedonneet nörttityttökatsojaansa jollain tietyllä tavalla.

Elokuvien esittelyt saattavat sisältää spoilereita.

Riikka Karhu: Kellopeliappelsiini (1971)

Clockwork_orangeA

Clockwork Orange. Warner Bros.

Taisin olla jotain 13-14 vuotta vanha, kun ensimmäisiä kertoja kuulin puhuttavan Stanley Kubrickin ohjaamasta Anthony Burgessin romaaniin perustuvasta Kellopeliappelsiinista vuodelta 1971. Olo oli ristiriitainen, sillä elokuva kiinnosti, niin moni oli sitä kehunut eri tahoilla. Toisaalta taas olin siinä iässä, jossa kaikki vähänkin vanhemmat elokuvat olivat “so not cool.” Huomasin piakkoin, että kyseinen leffa oli tulossa TV:stä, joten päätin antaa sille mahdollisuuden. Ensimmäisen katselukerran jälkeen en rehellisesti sanottuna ymmärtänyt Kellopeliappelsiinin hienoutta. Jonkin ajan kuluttua katsoin sen uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Minulle Kellopeliappelsiini on edelleen se elokuva, jonka jaksaa aina katsoa, ja jonka mainitsen, kun kysytään suosikkielokuvaani. Elokuvan teema on aina ajankohtainen: valinnanvapaus on asia, joka on ihmisille pyhä. Jos se poistetaan, jäljelle jää vain tyhjä kuori.

Ja kyllä, olen lukenut myös kyseisen romaanin. Kuinkas sitten kävi, hä?

Henna Teitto: Moulin Rouge! (2001)

Moulin_rouge-poster

Moulin Rouge! Twentieth Century Fox.

Elämäni aikana moni elokuva on tehnyt minuun vaikutuksen.  Tähän joukkoon mahtuu animaatioita, actionia, fantasiaa, scifiä, satuja… joskus on vaikea valita, mikä on lempielokuvani, sillä oikeastaan niitä on useampi. Mutta kysyttäessä ensimmäinen vastaukseni on Baz Luhrmannin Moulin Rouge! Se on yksi niistä harvoista elokuvista, joihin palaan uudestaan ja uudestaan. Teininä rakastuin Luhrmannin Romeo+Julietiin (myös edelleen yksi lemppareistani) ja se olikin yksi syy, miksi aikanaan menin katsomaan Moulin Rougen!

Moulin Rougessa! yhdistyy moni asia, jotka minulle ovat tärkeitä elokuvassa. Olen visuaalinen ihminen ja rakastan värejä. Moulin Rouge! on todella kaunista katsottavaa. Se on värikäs ja lavasteet ovat kiehtovat. Olen heikkona musikaaleihin ja usein kiinnitän elokuvissa ja tv-sarjoissa taustamusiikkiin huomiota. Joten ei ollut mikään yllätys, että Moulin Rougen! äänimaailma iski minuun. Hykertelin itsekseni, kun herralauma astelee Punaiseen Myllyyn laulellen ”here we are now, entertain us”. Ja ’El Tango De Roxanne’: saan kylmät väreet joka kerta sen kuullessani. Romantikkona arvostan myös elokuvan rakkaustarinaa, joka poikkeaa perinteisestä ”ja lopussa he saavat toisensa” -kaavasta. Vaikka Moulin Rougen! tarina onkin surullinen, on se myös toiveikas. Ja juuri toiveikkuudella Moulin Rouge! voitti minun sydämeni. Sekä oopperaa laulavalla kuulla, ja Kylie Minoguen absinttikeijulla 😉


Sanna Haukkala
: The Pillow Book (1996)

The_Pillow_Book_poster

The Pillow Book. Cinépix.

Mietin hetken jos toisenkin, mikähän elokuvamuisto olisi jotenkin mitattavissa suurimmaksi kaikista sekä vastaisi jotenkin blogin henkeä. Päädyin kelaamaan tammikuuhun 1999, jota ennen olin jo nähnyt useamman mielettömän vaikutuksen tehneen kauhuelokuvan ja Tähtien sotien Special Editionit valkokankaalta, mutta Matrix oli tulossa vasta saman vuoden kesällä. Tähän väliin sopii hyvin muistaakseni ensimmäinen näkemäni taide-elokuva, joka iski aika konkreettisesti 16-vuotiaasta teinistä turhat luulot pois. Elokuva oli myös ensimmäinen näkemäni Peter Greenawayn elokuva, The Pillow Book vuodelta 1996.

Muistan oikein hyvin, miten televisionauhoituksen katsomisen jälkeen liihottelin transsinomaisessa tilassa kotona ees taas huoneessani. Paitsi että elokuva näytti todella erikoiselta, päähahmo Nagikon innoittamana aloin kirjoittamaan taas päiväkirjaa käyttäen vanhoja märkämustekyniä ja matkien Nagikon esikuvan Sei Shōnagonin päiväkirjamerkintöjä. Lapsena olin jo leikkinyt geishaa tallustellen mummolan nurmikolla kylpytakissa, jonka taakse oli köytetty tyyny, sekä kirjoittanut ”kiinalaisia” merkkejä pitkälle faksipaperille, joten elokuvan estetiikan kolahtaminen uudelleen ei ollut ihan hirmuinen yllätys. En voi kieltää, etteikö suurin syy elokuvan nauhoitukselle olisi tainnut olla arvosteluissa mainostettu alaston Ewan McGregor, mutta elokuva toimi silti kätevästi porttihuumeena muihin Greenawayn teoksiin ja rohkaisi katsomaan kokeellisempia elokuvia.

Ohjaajan tuotannossa The Pillow Book on jossain keskitason paikkeilla (olisinkohan kävellyt seiniä päin, jos ensimmäinen näkemäni Greenaway olisi ollut huikea Kokki, vaimo, varas ja rakastaja?), nykyisin katsottuna se näyttää järkyttävän ysäriltä, niin hyvässä kuin pahassa. En ollut aiemmin nähnyt yhtäkään elokuvaa, jossa kerronta olisi pistetty näin säpäleiksi ja liimattu sutaisten uudelleen kasaan. Melkein jokaisessa kohtauksessa on jotain ekstraa yhden kuvan päällä: viliseviä tekstejä ja ylimääräisiä kuvaruutuja. Myös musiikki vaihtelee vimmatusti tyylilajista ja aikakaudesta toiseen. Ohjaajan Imagessa ollut haastattelu elokuvasta on vieläkin lapsuudenkotini seinällä. Siinä Greenaway kertoo tahtoneensa tehdä elokuvasta klikkailtavan CD-ROM-version, jolta elokuva oikeastaan näyttää jo nytkin. Minulle yhdistelmä kokeellisuutta, aasialaista estetiikkaa, kirjallisuutta ja seksuaalisuutta oli lopullinen tyrkkäys ulos tynnyristä, jossa olin siihen asti pikkukaupungin rauhassa elellyt.


Reetta Järvenpää
: Aladdin (1992)

Aladdinposter

Aladdin. Walt Disney Pictures.

Disneyn piirretyt ovat olleet ensimmäisiä elokuvia, joita olen nähnyt teatterissa. Lapsena pääsin elokuviin ehkä kerran vuodessa, ja useimmiten kankaalla näkyi viimeisin Disneyn animaatioelokuva. En ihan tarkkaan osaa sanoa, mikä tekee juuri Aladdinista niin legendaarisen, mutta mielestäni se on edelleen Disneyn paras elokuva. Jotenkin kaikki osuu siinä nappiin suomenkielistä ääninäyttelyä myöten. Lapselle se oli juuri sopivan jännittävä ja juuri sopivan hauska. Alun taikamattolento Ihmeiden onkalosta ulos tuntui mahanpohjassa ilman 3d-efektejäkin. Toisin kuin muutamat muut Disney-piirretyt Aladdin kestää myös aikuisen feministin kriittistä tarkastelua, minkä lisäksi sen huumori toimii edelleen – ainakin minulle. Monet elokuvan repliikit ovat jääneet elämään osaksi päivittäistä kielenkäyttöäni.

Lisäksi Jafar on uskomattoman siisti pahis.

 


Hanna T
: Inception (2010)

Inception_ver3

Inception. Warner Bros.

Olen aika kranttu elokuvissa kävijä: en käytännössä kestä hirveämmin kauhua tai väkivaltaa ja elokuvan on annettava riittävästi pohdittavaa sen näkemisen jälkeenkin, jotten tunne oloani kovin huijatuksi. Odottelenkin usein pitkään suosituksia, ennen kuin saan aikaiseksi katsoa jonkin elokuvan. Vaikka Cristopher Nolanin Inception oli jo mainosten perusteella vaikuttanut lupaavan visuaaliselta, vaati tärkeän opiskelutoverin suosituksen, ennen kuin sain vuokrattua ja katsottua sen kotiläppärin edessä. Ystävä vähän ihmetteli, kun ylistin olleeni pää pilvissä kaksi päivää leffan katsottuani!

Elokuva vilisee kauniita poikia, joihin samaistua: lapsuuden Leonardo DiCaprio, tästä elokuvasta ensimmäistä kertaa bongaamani Joseph Gordon-Levitt ja kosteasilmäinen, naisellisissa kasvonpiirteissään kuitenkin niin miehekäs Cillian Murphy. Ja hei, kukapa elämänmakuisista naishahmoista tykkäävä ei Junon jälkeen kiinnostuisi elokuvasta, jossa Ellen Page on naispäähenkilönä? Se estetiikka, joka elokuvassa kuitenkin ensisijaisesti nörttisydämeeni kävi, oli nykyaikaisten tehosteiden voimin väännelty unimaailma. Huikeimmat jutut on itseisarvoisesti nostettu trailereihin ja muuhun elokuvan esittelyyn, joten niitä on turha tässä kuvailla. Katsokaa itse.

Vaihtoehtoinen todellisuus on herkkyyden kannalta toimiva juttu. Väkivaltaa kavahtavalle sopii erinomaisen hyvin se, etteivät unimaailmassa ammutut ihmiset oikeasti kuole… vastaavasti kuin Matrixissa oli aikoinaan helpompi hyväksyä aseidenkalistelun ihannointi eri maailman eri pelisääntöjen vuoksi, Inceptionissa arjesta tuttu ilmiö siitä, ettei unissaan kuole, on otettu nerokkaasti osaksi unimaailman sääntöjä.

Totta kai parantumattomana kriitikkona ruodin heti elokuvan perään joka ikisen epäjohdonmukaisuuden ja tiettyjen juonikuvioiden psykologisen epäuskottavuuden. Inception herättää kuitenkin ison rahan kaupalliseksi elokuvaksi erinomaisen hyvin ajatuksia vielä pitkään sen katsomisen jälkeenkin, mikä on aika poikkeuksellista. Varhaisnuoruuden parhaisiin fantasia- ja scifilukukokemuksiin vertautuen elokuvassa käsitellään vaihtoehtoista maailmaa, jonka säännöillä koko elokuva pelaa ja joka jää kutkuttamaan. Nyt muutaman vuoden takaista kokemusta pohtiessa muistan ensisijaisesti elokuvan jännittävät puolet, ja kuinka juoni eteni miellyttävän yllätyksellisesti ensimmäisellä katsomiskerralla.

Tajusin myös nyt tätä kirjoittaessani, että sivuhuomautuksella tuolloin mennyt, elokuvan kannalta sinänsä olennainen pohdinta unimaailman houkuttavuudesta todellisuuspakona on askarruttanut paljonkin jälkikäteen. Olenpa joskus saanut itseni kiinni pohtimasta, kestäisikö selkäni kaiken sen makaamisen, jos elokuvan unimaailma joskus saatavilla olisi ja siihen päättäisin viikoiksi uppoutua! Rinnastus elokuvan unimaailmaan uppoutumisen ja tosielämän todellisuuspakoisten addiktioiden välillä toimii. Jo pelkkänä katsomiskokemuksena Inception saa aivot raksuttamaan todellisuudesta irrottaen ihanaa “mitä jos” -ketjua, kuten fiktion parhaimmillaan kuuluukin. Muistijälki tästä ihanuudesta on aika vahva.


Salla Hietanen
: Heathers (1988)

Heathersposter89

Heathers. New World Pictures.

Olin teini-ikäinen 90-luvun puolivälissä, kun sain käsiini Heathersin. Välittömästi se teki suuren vaikutuksen kyynisyydellään ja mahtavalla dialogillaan, sillä olin onnellisesti angstisessa ja maailmantuskaisessa kasvuvaiheessa. Christian Slater ja Winona Ryder murhaamassa ikätovereitaan ja sitten naamioimassa ne itsemurhiksi herätti loputonta hilpeyttä mustan huumorin rakastajassa. Kolmen Heatherin valtataistelu ja “vallan donitsi”, mineraaliveden päivänselvä piilomerkitys, itsemurhaviestin opiskelu koulussa… Heathersin kaltaista elokuvaa ei tulla uudestaan tekemään, ja hyvä niin. Alkuperäinen on legenda.

 

Anitta Kiviranta: Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004)

Eternal_sunshine_of_the_spotless_mind_ver3

Eternal Sunshine of the Spotless Mind. Focus Features.

Monet elokuvat ovat vaikuttaneet elämääni vahvasti. Siinä missä toiset ihmiset hahmottavat elämäänsä sen mukaan, mitä musiikkia ovat missäkin elämäntilanteessa kuunnelleet, minulla on taipumus jäsentää muistikuviani sen mukaan, minkä elokuvan vaikutuksen alaisena olen kulloinkin elänyt. Vaikka katson monia suosikkielokuviani säännöllisin väliajoin uudelleen, useimmat elokuvat assosioituvat mielessäni vahvasti siihen ajankohtaan, jolloin näin ne ensimmäisen kerran; niihin ihmisiin, joiden seurassa kävin tuolloin elokuvateatterissa, niihin keskusteluihin, joita kävin ja tunteisiin, joita koin välittömästi elokuvan jälkeen.

Charlie Kaufmanin ja Michel Gondryn Eternal Sunshine of the Spotless Mind on tässä suhteessa poikkeus. Olen katsonut Spotlessin niin monta kertaa ja se on vaikuttanut minuun vahvasti niin erilaisissa elämäntilanteissa, etten itse asiassa enää oikein saa kiinni siitä ihan ensimmäisestä kerrasta, jolloin näin sen elokuvissa. Spotless yhdistyy mielessäni erinäisiin sohviin ja olohuoneisiin, parisuhteiden toivosta rikkaisiin alkuaikoihin, itkuisiin erofiiliksiin ja harmaan arjen nakertamiin iltoihin, jolloin olen halunnut katsoa sen elokuvan jälleen kerran muistuttaakseni itseäni siitä, mikä pointti tässä kaikessa taas olikaan.

Eternal Sunshine of the Spotless Mind on oodi muistoille ja kyvylle muistaa. Scifistisessä rakkaustarinassa Joel Barish (Jim Carrey) saa tietää tyttöystävänsä Clementine Kruczynskin (Kate Winslet) deletoineen muiston hänestä ja heidän parisuhteestaan mielestään sensaatiomaisen uuden lääketieteellisen toimenpiteen avulla. Suutuksissaan Joel Barish hakeutuu tohtori Howard Mierzwiakin pakeille teettämään itselleen samaa operaatiota poistaakseen mielestään kaikki muistot Clementinesta.

Valtaosa elokuvan tapahtumista sijoittuu Joel Barishin mieleen ja muistoihin. Tämä tekee tarinasta erityisen mielenkiintoisen ja elokuvallisen. Muistojentuhoamisprosessin etenee käänteisesti Joelin ja Clementainin suhteen viimeisimmistä vaiheista varhaisimpiin, jolloin sekä katsoja että Joel ymmärtävät tapahtumien edetessä, miksi Joel ja Clementine alkujaan rakastuivatkaan toisiinsa. Prosessin myötä Joel ymmärtää, ettei haluakaan menettää viimeistäkin muistoaan Clementinesta, ja pyrkii mielessään sabotoimaan muistojen tuhoamista. Käynnistyy kiihkeä takaa-ajotrilleri – Joelin muistoissa. Michel Gondry taikoo katsojan silmien eteen unenomaisia, limittyviä visioita ja outoja siirtymiä paikasta ja ajasta toiseen. Visuaaliset efektit on toteutettu suurelta osalta perinteisen trikkikuvauksen avulla, minkä ansiosta elokuva on mielestäni kestänyt (ja tulee uskoakseni kestämään) visuaalisesti huomattavasti paremmin aikaa kuin, jos tehosteet olisi toteutettu puhtaasti CGI:nä.

Feministisenä katsojana rakastan Spotlessia myös sen vahvojen naishahmojen vuoksi. Jim Carrey tekee ehkä miespääroolissa ehkä uransa vaikuttavimman roolin, joka lunasti lopullisesti alkujaan kuminaamakoomikkona tunnetuksi tulleen Carreyn paikan vakavasti otettavana draamanäyttelijänä. Elokuvan sielu on kuitenkin Kate Winsletin upeasti tulkitsema, räiskyvä ja inhimillinen Clementine. Päähenkilön rakkausintressiopponenttina Clementine on teknisesti tarinan Manic Pixie Dream Girlin paikalla, mutta kieltäytyy aktiivisesti tästä roolista koko ilmiön summaavassa lentäväksi lauseeksi muodostuneessa repliikissään: “Too many guys think I’m a concept or I complete them or I’m going to make them alive, but I’m just a fucked up girl who is looking for my own peace of mind. Don’t assign me yours.”  Elokuvassa Clementine nähdään pääosin Joelin muistojen kautta, mutta silti moniulotteisena ja aktiivisena henkilöhahmona. Tohtori Howard Mierzwiakin metodi onnistuu tuhoamaan Clementinen Joelin muistoista lähes täysin, mutta viime henkäyksenään ennen katoamistaan Joelin mielestä Clementine tarjoaa hänelle kiintopisteen, eräänlaisen turvasanan, jonka kautta Joel ja Clementine löytävät epätodennäköisen yhteyden “seuraavassa elämässään”.

Elokuvan toista aktiivista naissivuosaa näyttelee tohtori Howard Mierzwiakin assistentti Maryn roolissa Kirsten Dunst. Parikymppinen Mary on ihastunut itseään monta kymmentä vuotta vanhempaan ja naimisissa olevaan tohtori Mierzwiakiin. Elokuvan aikana käykin ilmi, että Maryllä ja Mierzwiakilla on ollut suhde, jonka muistot Mary on Mierzwiakin avustuksella tuhonnut mielestään. Kun asia ilmenee Marylle, hän ymmärtää tulleensa hyväksikäytetyksi ja olleensa sortumassa uudelleen samaan virheeseen, jonka hän tietämättään oli jo kertaalleen tehnyt. Lopulta juuri Mary tekee elokuvan isoimman ja käänteentekevimmän moraalisen valinnan, jonka seurauksena myös Joel ja Clementine saavat sittenkin yllättävän yhteyden menettämiinsä muistoihin.

Eternal Sunshine of the Spotless Mindin sanoma on, että muistot – kipeätkin – ovat tärkeitä. Muistaminen on ainoa välineemme oppimiseen ja itsemme ymmärtämiseen. Joskus tuntuu, että tekisi mieli unohtaa kaikki muistamansa ja aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä. Kaufman ja Gondry osoittavat, että tosiasiassa muistojensa, edes yhden elämänsä vaiheen, menettäminen on ihmiselle tragedia. Jos ei muista, mistä on tulossa, ei voi tietää, mihin on menossa. “Everybody’s gotta learn sometime”, kuten Beck coveroi elokuvan oivaltavasti valitussa haikean kauniissa tunnuskappaleessa.

Sen tanssin myös häissäni.