Olipa kerran poika, jonka elämä vaikuttaa olevan kunnossa. Hänellä on työpaikka, haaveita ja hyvä sosiaalinen piiri. Kuitenkin hän tuntee elämänsä kovin tyhjäksi. Kaikki muuttuu, kun sattuma johdattaa hänen tielleen tytön. Tyttö on sinut itsensä kanssa. Hän on kaunis. Hänen hiuksensa ovat sellaista sävyä, jota ei tavata missään luonnostaan. Kulturellikin hän on, ja maku on kallellaan indierockiin sekä maailmankirjallisuuden klassikoihin. Tytön mieliharrastuksia ovat miedon kansalaistottelemattomuuden harrastaminen ja sisäisen lapsen päästäminen vapaaksi. Tyttö on kovin kiinnostunut maailmasta ja sen tapahtumista. Hänen ainoa ongelmansa on, että hän laittaa liian usein toiset itsensä edelle. Tyttö tuntee olonsa usein kovin ohueksi, paperinukkemaiseksi. Myös tytön sosiaaliset suhteet ovat vähintään erikoisia: hänen tielleen sataa elämälleen suuntaa hakevia herkkiä nuoria miehiä. Mutta ei hätää, sankarittaremme tietää mitä tehdä. Yksi toisensa jälkeen hän pelastaa nämä poloiset huonoilta valinnoilta, mitäänsanomattomalta populaarikulttuurilta ja elämänmittaiselta kaiherrukselta soittamalla heille the Smithsia, syöttämällä aasialaista ruokaa ja keinumalla rengaskeinuissa.
Ja nyt hän on tullut tämän pojan elämään viedäkseen tämän hurjiin seikkailuihin!
Yhtä mixtapea, jäähilejuomaa ja suljettuun huvipuistoon suuntautunutta yöllistä retkeä myöhemmin poika alkaa reagoida muutokseen. Hän päättää unohtaa tylsän päivätyönsä paperinpyörittelyn parissa ja suuntautua kohti teini-ikänsä haavetta taiteilijan/kirjailijan/tiedemiehen urasta. Poika kaasuttaa kohti unelmiensa auringonlaskua. Tyttö on haikea, mutta hän tietää työn olevan tehty, kun mies vaihtaa kauluspaidat bändipaitoihin ja alkaa haaveilla muustakin kuin eläkevirasta. Nyt on tullut aika päästää hoivattu olento vapauteen.
Mutta mitä tytölle sitten tapahtuu, sitä emme saa tietää.
Kenties tyttö jää odottamaan käsikirjoittajaa, joka antaisi hänelle persoonallisuuden, menneisyyden, päämääriä ja mielipiteitä.
Manic Pixie Dream Girl on yksi amerikkalaisen elokuvan arkkityypeistä: nuori nainen jonka tarkoitus on toimia miespuolisen päähenkilön katalyyttina muutokseen. Nimitystä hahmotyypistä käytti ensimmäisen kerran elokuvakriitikko Nathan Rabin analysoidessaan Cameron Crowen elokuvaa ”Elizabethtown” (2005) ja sen naispäähenkilöä, eloisaa lentoemäntähahmoa (Kirsten Dunst). Hahmoille on ominaista ulospäinsuuntautunut luonteenlaatu, mieltymys valtavirrasta poikkeavaan kulttuuriin ja eksentriset tavat. Merkillepantavaa on kuitenkin se, miten heistä puuttuvat ne seikat, jotka tekisivät heistä moniulotteisia. Toisin kuin miespuolisen päähenkilön kohdalla, katsojalle kerrotaan hyvin harvoin, jos koskaan, mitään hahmojen sosiaalisista suhteista, heihin vaikuttaneista elämäntapahtumista tai päämääristä. MPDG:n voidaan katsoa jäävän ikuisesti elämään nykyistä elämänvaihettaan, hänelle ei anneta tarinassa lupausta muunlaisen elämän mahdollisuudesta. Kun MPDG on täyttänyt tehtävänsä, jää epäselväksi, mitä hänelle oikeastaan tapahtuu tai mitä häneltä voidaan odottaa.
Manic Pixie Dream Girl-hahmoiksi on katsottu mm. seuraavat hahmot:
Maude (Ruth Gordon), Harold & Maude (Hal Ashby, 1971), Penny Lane (Kate Hudson), Melkein julkkis (Cameron Crowe, 2001) ja Sam (Natalie Portman), Garden State (Zack Braff, 2004), Ramona Flowers (Mary Elizabeth Winstead) Scott Pilgrim vs. maailma (Edgar Wright, 2010).
Merkillepantavaa on se, miten miespuoliset hahmot tapaavat rakastua MPDG-hahmoihin välittömästi ilman, että ovat oikeastaan tietoisia heidän sisäisestä maailmastaan. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii elokuva Scott Pilgrim vs. maailma (2010), jossa nimihenkilö näkee Ramona Flowers-nimisen tytön unessaan, ja on tästä huumaantunut tietämättä edes tytön nimeä tai sitä, mitä hän tekee. Lopulta Scott on valmis kirjaimellisesti taistelemaan saadakseen tytön, joka on sekä hänelle itselleen että yleisölle mysteeri. Emme saa koko elokuvan aikana oikeastaan tietää, mikä tekee Ramonasta rakastettavan Scottin silmissä.
MPDG:t ovat useimmiten lähtöisin nuorten miespuolisten käsikirjoittajien mielikuvituksesta. He ovat kuin alustoja, joihin liittää viehättäviä ominaisuuksia. Mieltymyskokoelmia.
Vaikka hahmot esitetään useimmiten vaihtoehtoisuuteen taipuvaisina, kyse on kuitenkin pohjimmiltaan perinteisestä asetelmasta. Naispuolinen hahmo kuvataan hoivaajana, joka toiminnallaan elvyttää miespuolisen hahmon kohti uudestisyntymisen hetkeä. Draamavetoisen elokuvakerronnan suurena ongelmana on pidetty sitä, että sankarihahmot ovat useimmiten miehiä naisten ollessa passiivisempina sivurooleissa. MPDG:n tapauksessa kyseessä on aktiivinen hahmo, jonka aktiivisuuden motiivit eivät kuitenkaan ole omista tarpeista lähtöisin, vaan kaikki toiminta tähtää miespuolisen hahmon muutoksen aikaansaamiseen. MPDG antaa miehille rohkeutta vaalia niitä ominaisuuksia itsessään, joita nämä eivät ympäristön paineelta ja sisäisiltä ristiriidoilta ole voineet vaalia.
Luodessaan termin Manic Pixie Dream Girl, Rabin ei ainoastaan nimennyt ilmiötä, vaan asetti tarkastelun alle kaikki tietyt ominaisuudet täyttävät nuoret naishahmot. Nykyisellään kaikkia hiuksensa kirkkailla väreillä värjääviä runotyttöhahmoja analysoidaan tiettyä mallia vasten. Tämä on tehnyt kirjoittamisen vaikeaksi. Ruby Sparks-elokuvan käsikirjoittaja-näyttelijä Zoe Kazan kertoi Vulture-lehdelle antamassaan haastattelussa pitävänsä vähättelevänä ja naisvihamielisenä tapaa, jolla kaikki eloisat, individualistiset nuoret naishahmot pyritään liittämään samaan nippuun. Michel Gondryn elokuvassa ”Tahraton mieli” Kate Winsletin esittämä naispäähenkilö Clementine määrittelee itsensä sanoen olevansa ”sekaisin oleva tyttö, joka hakee itselleen mielenrauhaa, joten älä oleta, että voisit laittaa omasi minun hoidettavakseni”. Tuntuu kohtuuttomalta ajatella, että joka ikinen runotyttöhahmo joutuisi vakuuttelemaan itseään MPDG-leiman pelossa.
Ilmiön ongelma eivät kuitenkaan ole vain ohuet naishahmot, vaan niiden välittämä viesti. Kun olin lapsi, luin paljon juonivetoista kirjallisuutta. Sormuksen ritareissa ei ollut yhtäkään naista. Viisikon miespuoliset jäsenet toppuuttelivat tyttöjen osallistumista seikkailuihin, koska he katsoivat tyttöjen tarvitsevan suojelua. Jos joukossa oli tätä asetelmaa vastaan kapinoivia tyttöhahmoja tai inhoamani termin mukaisia poikatyttöjä, heitä pidettiin kummajaisina. Vasta viime vuosina Nälkäpelin kaltaiset sarjat ovat tuoneet mukaan aktiivisia ja moniulotteisia naissankareita, mutta he ovat edelleen vähemmistössä.
Lapset ja teinit ottavat väistämättä vaikutteita kirjallisuudesta ja elokuvista, ja peilaavat niiden tapaa esittää omanikäisiään tai muuten kiinnostavia henkilöitä. Näkemämme representaatiot vaikuttavat käsitykseen itsestämme ja siihen, mitä toivomme ja odotamme esimerkiksi puolisoiltamme. Valtavirtaelokuvan tarjoavat tavat olla nuori nainen ovat joko naisellisuudessaan äärimmäinen ja siksi avuttomana esitetty pakkaus, tai hieman outona pidetty, ”nörttimäinen” tyttö. Minä, kuten varmasti monet muut kaltaiseni tytöt, jotka ovat haaveellisia, rakastavat kirjoja ja uskovat musiikin parantavan maailmaa, ottivat esikuvikseen jälkimmäiset henkilöt vain huomatakseen myöhemmin, että he eivät juuri koskaan ole keskeisiä henkilöitä niissä tarinoissa, joissa heistä kerrotaan. Ja tosielämän tytöt joutuvat perustelemaan itseään, koska heidän katsotaan olevan vain ”samanlaisia outoja tyttöjä kuin elokuvissa”.
Elokuvien hahmot koostuvat tekijöidensä omista kokemuksista, havainnoista ja haaveista. Ruby Sparksissa miespäähenkilö, turhautunut nuori mieskäsikirjoittaja, päättää luoda kirjoittamalla itselleen unelmien tyttöystävän. Kun tämä ei sitten käyttäydykään juuri siten kuin mies ajatteli, hän puuskahtaa: ”olet kirjoitettu hahmo, et todellinen henkilö”.
Käsikirjoittaja Zoe Kazan kertoi halunneensa elokuvallaan sanoa, että jos ajatellaan unelmien kumppanin kirjoittamista, ja tästä halutaan tehdä rakastettava musiikkimaun ja pukeutumistyylin kautta, kyseessä on todella pinnallinen tapa esittää nainen. Kazanin mukaan kaikkien tavoitteena on kirjoittaa kokonaisia henkilöitä, mutta jotkut ovat vain rajoittuneita käsityksissään.
Ehkä kaikki sitten todella onkin kiinni vain käsikirjoittajien omista rajoituksista? Scott Neustadterin käsikirjoittamassa elokuvassa (500) Days of Summer, päähenkilö Tom (Joseph Gordon-Levitt) ihastuu Summer-nimiseen tyttöön (Zooey Deschanel), jonka ajattelee olevan ”se oikea”. Kuitenkin kaikki ominaisuudet, jotka Tom tähän liittää ovat ulkoisia. Kun Summer sitten ryhtyy kylmäksi ja lopulta päättää suhteensa Tomiin, Tom romahtaa. Vaikka Summerilla voidaan nähdä olevan kaikki ne ominaisuudet, jotka MPDG-hahmoihin tyypillisesti liitetään, ja hän saa Tomin tarkastelemaan elämäänsä uudelleen (ryhtyvän taas harjoittamaan arkkitehdin ammattia), (500) Days of Summerin ei kuitenkaan voida nähdä olevan klassinen ”tyttö muuttaa pojan”-elokuva, vaan se on elokuva Tomista, joka saa nenilleen uskoessaan voivansa lokeroida Summerin ja tämän olevan hänen kontrolloitavissaan. Internet vilisee blogeja, joissa Summerin sanotaan olevan narttu, mutta niin oikeat tytöt nyt joskus ovat.
Natural Disastronautsin näkemys MPDG:istä:
Lue lisää:
Hugo Schwyzer : The Real-World Concequences of the Manic Pixie Dream Girl Cliché (the Atlantic, 9.7.2013) http://www.theatlantic.com/sexes/archive/2013/07/the-real-world-consequences-of-the-manic-pixie-dream-girl-clich-233/277645/
Zoe Kazanin haastattelu, The Huffigton Post, 23.4.2013: http://www.huffingtonpost.com/2013/04/23/zoe-kazan-the-pretty-one_n_3135487.html
Erinomainen analyysi aiheesta, Emmi! Ramona Flowersin puolustukseksi on sanottava, että hahmosta tuli Manic Pixie Dream Girl vasta elokuvaversiossa, sillä Bryan Lee O’Malleyn alkuperäisteoksissa Ramona saa olemukseensa paljon enemmän ulottuvuuksia. Vaikka pidänkin kovasti myös Wrightin elokuvaversiosta, on Ramona siinä kieltämättä typistetty melko selkeään MPDG-muottiin. (Se, millä tavalla Scott Ramonaan rakastuu tulee aina olemaan pinnallista, mutta sellainenhan Scott onkin…)
Esimerkkielokuvissa mainittu Harold & Maude ei mielestäni täytä MPDG-määritelmää, vaikka Maude onkin selvästi kuvailtu “unelmatyttönä” ja eksentrisenä. Elokuvan loppu ei meinaan täytä tuota “Kun MPDG on täyttänyt tehtävänsä, jää epäselväksi, mitä hänelle oikeastaan tapahtuu tai mitä häneltä voidaan odottaa.” -määritelmää koska Mauden menneisyys tulee esille ja sokerinen “kuorrute” rapisee hahmon päältä pois. (spoilaus? Ehkä vähän, sori!)
Tuo, että luodaan joku negatiivinen määritelmä tietylle naishahmolle, johon sitten luokitellaan helposti kaikki vähänkään sitä muistuttavat naiset, tuntuu olevan fiktiivisten naishahmojen osalta iso ongelma. Fanficin lukijana on tullut vastaan sekä fanficissä että originaalifiktiossa tällä hetkellä vallitseva ongelma, että lähes ketä tahansa originaalia naishahmoa voidaan väittää Mary Sueksi. Tämä tekee kirjoittajille vaikeaksi luoda ylipäätään minkäänlaista naishahmoa, koska se tyypitetään helposti johonkin tällaiseen epätoivottuun hahmotyyppiin. Pahinta mielestäni on, että nämä syytökset tulevat usein naisten taholta, jotka tällä tavoin tehokkaasti vaikuttavat siihen että merkittävien fiktiivisten naishahmojen luomisesta tulee aina vain vaikeampaa ja vaikeampaa.
Kirsi, sulla on ihan pointti tuossa. Tästä aiheesta on kirjoitettu Jezebeliin hyvä artikkelikin. http://jezebel.com/manic-pixie-dream-girl-has-lost-all-meaning-482903198
Tulin tänne domainnimen perusteella, koska ajattelin että täällä olisi jotain mielenkiintoista. [Pinkit ilmapallot! <3], perus naisen pitämä feministiblogi jossa itketään kuinka elokuvissa on asiat pelkkää fantasiaa ja [pörröisiä kisuleita]. Ei siinä mitään, tottahan tämä artikkeli on, ja jostain syystä MPDG tyyppi viehättää ainakin tiettyjä miehiä (onhan Zooey aika söpö).
Mutta asiaan: mikä on tämä naisten "geek" villitys, jossa esitetään että oltaisiin vähän niinkun "one of the guys", tietokoneet niinku kiinnostaa ja tykkään niinku pelailla kaikkee? Sitä on myös televisiossa (NCIS:ssä ainakin on joku "kovisnörttityttö"), mutta se on havaittavissa kyllä ihan oikeassakin elämässä tällaisten "geekgirls" tyyppien perusteella.
Suurin kunniani menee yhdelle harvoista tietämistäni nörttitytöistä, joka ei tosiaankaan esitä mitään, vaan hakkeroi tosiaankin niinkuin "one of the guys".
Oona Räisänen: http://www.windytan.com/2013/11/broadcast-messages-on-darc-side.html
Jos naiset käyttäisivät valittamiseen kuluvan aikansa tekemiseen, ei naisen euro olisi 70 senttiä, eikä tarvitsisi huolehtia siitä, että elokuvat eivät anna realistista kuvaa elämästä.
[Mä rakastan teitä kaikkia! <3 <3 <3].
[Viestiä on muokattu söpöfiltterillä. T: Nörttitytöt]
Tätä problematiikkaa on käsitelty jo blogin perustamisilmoituksen keskustelussakin. Käsittääkseni “naisten ‘geek’ villitys” on syntynyt täysin samaan aikaan, kuin miestenkin geek-villitys, siis kun valtavirrasta hieman poikkeavasti intoilevat huomasivat, etteivät olekaan täysin kummajaisia ja yksin. Suomen sana nörtteily sisältää sekä perinteisen koodarinörttiyden että tämän uudemman geek-nörtteilyn. Minusta on ihan kiinnostavaa, että vaikka miehetkin saavat outolinnun giikkinörtin maineen esim. ropettamalla innostuneesti vaikkeivät osaisi koodata tippaakaan, skenen sisällä vain naisten intoilun katsotaan olevan “vähän niinkun”. Tätäkin on toki käsitelty jo blogissa pariinkin otteeseen.
Suurimman palveluksen teet esim. jokaiselle tätä lukevalle yläasteikäiselle pikku-Oonalle, kun keskityt hypettämään Oonaa etkä marisemaan siitä, miten me muut emme ole oikeasti innostuneita emmekä tosissamme kiinnostuksen kohteidemme kanssa. Kukaan ei tarvitse tuplaulkopuolisuutta – ja silti sitä totisesti on nörttiskenessä tarjolla jokaiselle naiselle, joka ei ole yksi niistä äärinörttijätkistä vaan “vain” yksi niistä tavallisista nörttijätkistä.
Mur.
Olen ehdottomasti yhtä mieltä siitä, että Oona Räisänen on todellinen nörttityttö ja lisäksi mahtava tyyppi. <3
Oona on kirjoittanut Nörttitytöihin muun muassa wikipedistien sukupuolisesta epäsuhdasta ja osallistunut tapahtumiimme. Oonan kirjoitukset Nörttitytöt-blogista löytyvät täältä: https://geekgirls.fi/wp/author/windytan/
Toivottavasti saamme lukea Oonalta vielä lisääkin juttuja Nörttitytöissä, pitääpä esittää toivomus.
Osittain MPDG-“ongelma” syntyy draaman mekaniikasta; MPDG:t ovat mentorihahmoja, joiden tehtävä on johdattaa päähenkilö seikkailuun, osoittaa päähenkilöön kätkeytyvä potentiaali ja tuupata hänet sitten selviämään seikkailun ratkaisevasta taistelusta omin avuin. MPDG:t toteuttavat siis samaa käsikirjoituksellista funktiota kuin vaikkapa Gandalf, Dumbledore ja Yoda. Mentorihahmon kuuluukin jäädä jossain määrin salaperäiseksi ja perimmäiseltä olemukseltaan tavoittamattomaksi, jotta mentorin katoaminen/jääminen taka-alalle ratkaisun hetkellä olisi luontevaa.
Päähenkilön mentorihahmon ja romanttisen intressin yhdistäminen modernissa ihmissuhdedraamassa on houkuttelevaa. Se luo tarinaan mukavasti dynamiikkaa. Eettinen ongelma romanttisissa mentoreissa on, että niiden myötä tarinaan muodostuu epätasa-arvoinen rakkaussuhdemalli. MPDG-mentori johdattaa päähenkilöpoikaa melkein kuin lasta osoittaen hänelle, mikä elämässä on (nimenomaan päähenkilölle itselleen) tärkeää ja merkityksellistä – ja jättäen hänet sitten jatkamaan siitä. MPDG-hahmot siis vahvistavat ylentämällä alentavaa kulttuuriväittämää, jonka mukaan naiset ovat “emotionaalisesti viisaita”, “omaavat salaperäistä syvällistä tietoa” ja ovat ylipäätään maailmassa ohjaillakseen henkisesti lapsellisempia ja temperamenttisempia miehiä hellän äidillisesti oikeaan suuntaan.
MPDG-ongelmaa lieventäisi jo se, jos elokuvissa ylipäätään olisi enemmän (heteroseksuaalisisa) naispäähenkilöitä. Jos romanttisen mentorin roolissa nähtäisiin enemmän Manic Pixie Dream Boy -hahmoja, roolistereotypia ei olisi niin yksioikoisesti sukupuolittunut. Myös naispäähenkilöllä pitäisi olla oikeus olla se vähän hukassa oleva ja syvällisen elämän suunnan kadottanut tytönnyhväke, jonka kaikilta ominaisuuksiltaan erinomainen ja ihana unelmapoju opastaa ennennäkemättömiin seikkailuihin, joissa tyttö saa kasvaa sankariksi.
Seuraava askel olisi sitten kehittää romanttisen elokuvan malli, jossa esimerkiksi sekä päähenkilö, että rakkausintressi ovat elämästä jokseenkin yhtä pihalla, mutta löytävät oikean suunnan yhteistyön voimalla. Eiku… sehän on Eternal Sunshine of the Spotless Mind.
Esim Titanicin Jackia voisi sanoa manic pixie dream boy-hahmoksi.
Hieno kirjoitus, ja hyvä kommentti Anitralta.
Suhteutuisiko Pretty Woman konseptiin kummin päin vai kumminkaan?
Itsekin mietin tätä, mutta päädyin siihen, että ei sovi seuraavista syistä:
-Edward ei ole ainut, joka läpikäy muutoksen (naisen avulla). Myös Vivian muuttuu, ja alkuperäisteos huomioiden se on jopa elokuvan keskeinen teema.
-Vivianilla on oma elämä ja omia juonilinjoja.
-Vivian on enemmän fish out of water kuin satupixie.
Lisäksi jotakin voisi ehkä sanoa siitä, että Edward maksaa Vivianille tämän seurasta, eikä Vivianin elämäntehtävä ole juosta muuttamassa miesten elämää paremmaksi 🙂
Oikeasti tuommoinen Pixiehän olisi ihan hiton pelottava. Varsinkin romantiikalla markkinoidut elokuvat vilisevät ihan ihmeellisiä tyyppejä.
Kiitos mielenkiintoisista kommenteista ja keskustelusta!
Luin Ramona Flowersin hahmon olevan elokuvassa ohuempi kuin sarjakuvassa, mutta koska en ole itse toistaiseksi sarjakuvaan kovin syvällisesti perehtynyt, päätin keskittyä elokuvaan ja olla kommentoimatta sen ja sarjakuvan välisiä eroja. Koska kirjan/sarjakuvan ja siihen perustuvan elokuvan tulisi toimia aina myös itsenäisinä teoksina, eikä siten että kokonaisuuden hahmottuminen ja nautittava kokemus vaativat molempien haltuunottoa, olin hieman pettynyt luettuani hahmojen erilaisuudesta versioiden välillä. Sinänsä kun Scott Pilgrim vs. maailma oli minusta lajityypissään viihdyttävä elokuva siitäkin huolimatta että käsikirjoitus oli monin paikoin visuaalista puolta heikompi.
Otin Mauden listaan, koska useammassa lähteessä hänet mainittiin tässä yhteydessä. Maude on myös selkeästi ollut monen myöhemmän MPDG-hahmon esikuva, joten hänen mukanaolonsa tuntui sitä kautta perustellulta. Hahmo täyttää toiminnallisessa mielessä MPDG-kriteerit, vaikka elokuvan perusasetelma tekeekin hänestä monessa mielessä arkkityypistä poikkeavan. Spoilaamatta elokuvaa voisi sanoa, että Mauden nostaa muiden MPDG-hahmojen yläpuolelle se yksi kuva, jolla kerrotaan hänen menneisyydestään ja siten valaistaan suuri osa hänen olemisen tapansa syistä. Elokuva on yksi suosikeistani, ja on todella harmittavaa miten vähän sitä on Suomessa nähty. Muistelisin että se on näytetty suomalaisessa TV:ssä kokonaiset kaksi kertaa historiansa aikana.
Olen huomannut omalta osaltani parhaaksi etten anna arvoa millekään missä käytetään ilmausta “one of the guys” tai jotain sen muotoa. Minä en ryhdy mihinkään pyrkiäkseni olemaan kuin yksi pojista, vaan siksi koska itse haluan. Haluan että kaikkea mitä teen arvotetaan sen oman arvon mukaan ilman “nais-“suodatinta. Ja jos nörttiys tarkoittaa sitä että suhtautuu intohimoisesti omiin kiinnostuksenkohteisiin, en näe miten naissukupuoli estäisi tämän.
MPDG:n suurimpia ongelmia on nimen omaan opashahmon ja rakkauden kohteen yhdistyminen. Esimerkiksi fantasia- ja scifielokuvissa mentorihahmojen haipuminen taustalle ei häiritse, sillä he ovat selkeästi opettajan asemassa päähenkilöön nähden.Typistetysti voisi sanoa, että opas antaa päähenkilölle tietoja ja taitoja joiden avulla selvitä eteenpäin, mutta romanttisen kiinnostuksen kohde myös jotain sellaista, jonka vuoksi hänen häivyttämisensä ei ole samalla tavalla perusteltua. Opettajahahmon statuksen perusteluksi myös riittävät melko lailla ulkoiset attribuutit kuten se, että henkilö on esimerkiksi vanha ja maailmaa nähnyt, asiantuntija kamppailulajeissa tai loistava muusikko, mutta siltä, miksi jostakusta tulee rakkauden kohde, vaatii paljon enemmän.
Elämässään hukassa olevat naishahmot ovat toden totta harvinaisia ilmestyksiä. Johtuuko tämä perinteisestä käsityksestä siitä, että naisten tulee olla järjestelmällisiä, äidillisiä ja ylipäätään hillitä ja hallita itsensä ja asiansa, kun taas pojat saavat olla poikia joille pieni harhailu sallitaan? Pikaisella mietinnällä kaikki naishahmot jotka ovat “hukassa” on tehty jollain tavalla vastenmielisiksi ja oudoiksi “crazy cat lady”-tyyppisiksi tai sellaisiksi “joita kukaan ei halua deittailla”. Sympaattiset,eksyneet, pelastettavat tyttöhahmot loistavat poissaolollaan.
Ja mieleeni tuli, onko John Keating (Robin Williams) “Kuolleiden runoilijoiden seurassa” manic pixie dream boy (vaikkakin pojille)?
Olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa siitä, ettei opettajan ja MPDG:n asemaa voi rinnastaa toisiinsa. Vaikka henkilön suhde opettajaan on tai olisi aina enemmän tai vähemmän ilmiselvän biseksuaalittoman* rakkauden sävyttämä, on suhde MPDG:hen olennaisesti toista laatua. Toinen (myös lacanilaisessa mielessä) nähdään vastauksena, sinä-joka-puuttuu eli kohteena, jota halutaan ja joka tarjoaa vastauksen. Eroa kyllä on pelkkään seksuaalikohteeseen (vrt. Don Johnsonin kohteet, lukuunottamatta viimeistä), mutta se, että toinen koetaan viehättävänä ja haluttavana, on olennaista. Tällaista ei ole mielestäni nähtävissä opettaja-suhteissa (vaikkapa Luke ja Yoda), ei ainakaan samalla tavoin: tuolloin toisen viehättävyys perustuu jonkin taidon tai tiedon hallitsemiseen sekä lapsi-vanhempi suhteen toistoon isällisessä tai äidillisessä opastamissuhteessa.
Minusta MPDG on tietty unelma-inkarnaatio niistä ominaisuuksista, mitä henkilö katsoo haluttavaksi toisen sukupuolen edustajassa. Ja nämä ominaisuudet eivät ole millään tavalla sisäsyntyisiä, vaan ne ovat nimenomaan omaksuttuja – ja siis annettuja jostakin. Tarkoitan tällä, että samalla tavoin kuin nainen voi omaksua ihannemiehensä ominaisuuksiksi “pitkä, komea, vakavarainen, huumorintajuinen, seurallinen, karismaattinen” tms. omaksuu osa miehistä unelmanaisekseen MPDG:n piirteitä kuvaavat ominaisuudet.
Miksi näin käy? Minun arvaukseni on, että on tullut kasvettua telkkarin äärellä (ehkä myös fantsukirjojen) ja omaksuttua sieltä enemmän kuin muista mahdollisista lähteistä – esim. vanhemmilta, sisaruksista, kavereilta, yleisestä sosiaalisesta kuvastosta jne. MPDG on yksi vaihtoehto muiden joukossa. Sillä erityisominaisuudella, että tällaiseen naishenkilöön liitetään vapautumisen lupaus. MPDG:n kohtaava mies voi vapautua ainakin I) liiallisesta estyneisyydestään (~”elä!” tai “elä hetkessä!” tai “älä ajattele – elä!” tai “tunne!”), II) sosiaalisesta konformisuudesta (~”tee sitä mitä rakastat, älä sitä mitä sinun oletetaan/käsketään tehdä”) sekä tietenkin III) tyhjyyden tunnosta (joka tosin ei taida saada muuta vastausta kuin rakastumiseksi kutsutun olotilan hetkellinen helpotus).
MPDG ei taida näyttäytyä tyhjyyttä kokevana henkilönä vaan yksilönä, jolla on jotain kokoajan (kuin sisällään?) joka ajaa häntä, ja josta mieshahmo toivoo saavansa osansa. Jos nainen näyttäytyy elokuvissa tyhjänä (viittaan III-kohtaan eli ihmiselle tyypilliseen tunteeseen sukupuolesta riippumatta), hän voi etsiä ‘rakkautta’ vastauksena kokemaansa tyhjään oloon. Mies etsii puolestaan MPDG:n.
Jos MPDG:n ja mieshahmon asetelmat kääntää toisinpäin ja analysoi tätä pintaa syvemmältä, saadaan minusta se aivan tavallinen tilanne (sarjoissa/elokuvissa) missä nainen etsii tietyt ominaisuudet omaavaa miestä, joka olisi hänelle ‘se oikea’. Ja tästähän on tarinoita vaikka kuinka. MPDG on ehkä vain uusi hahmo lukuisten muiden mahdollisten (edeltäneiden ja nykyisten) ideaalikohteiden joukkoon: joitakin se viehättää. Toisia ei.
Joitakin naisia voi viehättää urheilullisesti pukeutuva ja treenatun kropan omaava mies(hahmo), toista voi viehättää boheemisti pukeutuvan muusikon hahmo, kolmatta businesslookkiin istuva arvostusta herättävä hahmo, neljättä se tavanomainen naapurinpoika-hahmo jolle on annettu syvät ja piilossa pidetyt herkät tunteet.
Ja niin, viimeisimpänä ja oleellisimpana tekijänä esim. Ruby Sparksissa on se, että kyse on näiden omien ihannoitujen ominaisuuksien hakemisesta toisessa huomaamatta ja ymmärtämättä (ts. ei olla vielä ‘kasvettu’ siihen pisteeseen asti), että kaiken pinnan ja habituksen takana on kuitenkin omanlaisensa yksilö. Se, että MPDG näyttää olevan vain pintaa kertoo siitä, että tällainen hahmo/henkilö on tosiaan omaksunut sen ideaalin itsekseen – että hän on sitä, hänen täytyy olla sitä. Vastaavanlaisen karikatyyrisen miehisyyden ilmentymän voi nähdä vaikkapa FiftyCentin leffassa: on samaistuttu siihen ideaaliin “millainen pitäisi olla” ja pinnan alla ei sitten olekaan mitään (tai se on syvällä piilossa). MPDG on ääripää. Ja kun 500 Days Summerissa mieshenkilö pääsee irti ihastumisestaan ideaaliin (joka siis murtuu kun pinnan alta alkaa paljastua yhä enemmän henkilöä itseään – kuten käy aina suhteessa toiseen ihmiseen – eikä se enää olekaan niin miellyttävä miltä kuva aluksi näytti) hän on saanut jotain, mitä MPDG:ltä itseltä puuttuu: kyky (tai mahdollisuus) irtaantua tuosta ideaalista, sen ihannoimisesta, sen tavoittelemisesta. MPDG yrittää olla ideaalinen, ihanne tyttö-nainen / femiiniyden ilmentymä, mutta sehän on vain pintaa (persoona-persona-naamio). Jos 500 Daysissa mieshenkilö oppii tämän, voi hän siirtyä etsimään, katsomaan tai näkemään jotain muuta. Jos ei (ts. ‘kehitystä’ tai transformaatiota ei tapahdu), siirtyisi hän etsimään uutta MPDG:tä.
MPDG:n ultimaalinen opetus on se, että MPDG on kiva kohde, mutta ei muuta. Siksi hän jää lopussa yksin. Ihmisen tarttis olla muutakin kuin pintaa.
* kohteen sukupuolella ei ole väliä, mutta seksuaalisuus seksuaaliseen yhteyteen tai suhteeseen pyrkimisenä ei määrittele suhdetta tai ole edes sen tavoite – se on korkeintaan taustalla kuten esim. Terapiassa-sarjan ykköstuotantokauden naisanalysandilla
Olen jokseenkin samoilla linjoilla edellisen kommentoijan kanssa. En ymmärrä, miten tämäntyyppinen keijukaistyttö eroaa jonkinlaisesta miespuolisesta ihannetyypistä.
Ja miksi kirjoittajan nimeämä “crazy cat lady” ei voisi olla sympaattinen tai eksynyt? Etenkin, jos tällainen hahmo on luotu sellaiseksi, joka käy jonkinlaisen muutoksen läpi?
Ja mikäli puhutaan romantiikasta, niin voi kai lainata Picardia Star Trekistä. Picard toteaa Rikerille, että ennen kuin rakastutaan naiseen, niin ensin rakastutaan ideaan naisesta.