Nörttitytöt

500 Days of Summer 2_0

(500) Days of Summer (Fox Searchlight Pictures, 2009)

 

Olipa kerran poika, jonka elämä vaikuttaa olevan kunnossa. Hänellä on työpaikka, haaveita ja hyvä sosiaalinen piiri. Kuitenkin hän tuntee elämänsä kovin tyhjäksi. Kaikki muuttuu, kun sattuma johdattaa hänen tielleen tytön. Tyttö on sinut itsensä kanssa. Hän on kaunis. Hänen hiuksensa ovat sellaista sävyä, jota ei tavata missään luonnostaan. Kulturellikin hän on, ja maku on kallellaan indierockiin sekä maailmankirjallisuuden klassikoihin. Tytön mieliharrastuksia ovat miedon kansalaistottelemattomuuden harrastaminen ja sisäisen lapsen päästäminen vapaaksi. Tyttö on kovin kiinnostunut maailmasta ja sen tapahtumista. Hänen ainoa ongelmansa on, että hän laittaa liian usein toiset itsensä edelle. Tyttö tuntee olonsa usein kovin ohueksi, paperinukkemaiseksi. Myös tytön sosiaaliset suhteet ovat vähintään erikoisia: hänen tielleen sataa elämälleen suuntaa hakevia herkkiä nuoria miehiä. Mutta ei hätää, sankarittaremme tietää mitä tehdä. Yksi toisensa jälkeen hän pelastaa nämä poloiset huonoilta valinnoilta, mitäänsanomattomalta populaarikulttuurilta ja elämänmittaiselta kaiherrukselta soittamalla heille the Smithsia, syöttämällä aasialaista ruokaa ja keinumalla rengaskeinuissa.

Ja nyt hän on tullut tämän pojan elämään viedäkseen tämän hurjiin seikkailuihin!

Yhtä mixtapea, jäähilejuomaa ja suljettuun huvipuistoon suuntautunutta yöllistä retkeä myöhemmin poika alkaa reagoida muutokseen. Hän päättää unohtaa tylsän päivätyönsä paperinpyörittelyn parissa ja suuntautua kohti teini-ikänsä haavetta taiteilijan/kirjailijan/tiedemiehen urasta. Poika kaasuttaa kohti unelmiensa auringonlaskua. Tyttö on haikea, mutta hän tietää työn olevan tehty, kun mies vaihtaa kauluspaidat bändipaitoihin ja alkaa haaveilla muustakin kuin eläkevirasta. Nyt on tullut aika päästää hoivattu olento vapauteen.

Mutta mitä tytölle sitten tapahtuu, sitä emme saa tietää.

Kenties tyttö jää odottamaan käsikirjoittajaa, joka antaisi hänelle persoonallisuuden, menneisyyden, päämääriä ja mielipiteitä.

Manic Pixie Dream Girl on yksi amerikkalaisen elokuvan arkkityypeistä: nuori nainen jonka tarkoitus on toimia miespuolisen päähenkilön katalyyttina muutokseen. Nimitystä hahmotyypistä käytti ensimmäisen kerran elokuvakriitikko Nathan Rabin analysoidessaan Cameron Crowen elokuvaa ”Elizabethtown” (2005) ja sen naispäähenkilöä, eloisaa lentoemäntähahmoa (Kirsten Dunst). Hahmoille on ominaista ulospäinsuuntautunut luonteenlaatu, mieltymys valtavirrasta poikkeavaan kulttuuriin ja eksentriset tavat. Merkillepantavaa on kuitenkin se, miten heistä puuttuvat ne seikat, jotka tekisivät heistä moniulotteisia. Toisin kuin miespuolisen päähenkilön kohdalla, katsojalle kerrotaan hyvin harvoin, jos koskaan, mitään hahmojen sosiaalisista suhteista, heihin vaikuttaneista elämäntapahtumista tai päämääristä. MPDG:n voidaan katsoa jäävän ikuisesti elämään nykyistä elämänvaihettaan, hänelle ei anneta tarinassa lupausta muunlaisen elämän mahdollisuudesta. Kun MPDG on täyttänyt tehtävänsä, jää epäselväksi, mitä hänelle oikeastaan tapahtuu tai mitä häneltä voidaan odottaa.

Manic Pixie Dream Girl-hahmoiksi on katsottu mm. seuraavat hahmot:

Maude (Ruth Gordon), Harold & Maude  (Hal Ashby,  1971), Penny Lane (Kate Hudson), Melkein julkkis (Cameron Crowe, 2001) ja Sam (Natalie Portman), Garden State (Zack Braff, 2004), Ramona Flowers (Mary Elizabeth Winstead) Scott Pilgrim vs. maailma (Edgar Wright, 2010).

Merkillepantavaa on se, miten miespuoliset hahmot tapaavat rakastua MPDG-hahmoihin välittömästi ilman, että ovat oikeastaan tietoisia heidän sisäisestä maailmastaan. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii elokuva Scott Pilgrim vs. maailma (2010), jossa nimihenkilö näkee Ramona Flowers-nimisen tytön unessaan, ja on tästä huumaantunut tietämättä edes tytön nimeä tai sitä, mitä hän tekee. Lopulta Scott on valmis kirjaimellisesti taistelemaan saadakseen tytön, joka on sekä hänelle itselleen että yleisölle mysteeri. Emme saa koko elokuvan aikana oikeastaan tietää, mikä tekee Ramonasta rakastettavan Scottin silmissä.

MPDG:t ovat useimmiten lähtöisin nuorten miespuolisten käsikirjoittajien mielikuvituksesta. He ovat kuin alustoja, joihin liittää viehättäviä ominaisuuksia. Mieltymyskokoelmia.

Vaikka hahmot esitetään useimmiten vaihtoehtoisuuteen taipuvaisina, kyse on kuitenkin pohjimmiltaan perinteisestä asetelmasta. Naispuolinen hahmo kuvataan hoivaajana, joka toiminnallaan elvyttää miespuolisen hahmon kohti uudestisyntymisen hetkeä. Draamavetoisen elokuvakerronnan suurena ongelmana on pidetty sitä, että sankarihahmot ovat useimmiten miehiä naisten ollessa passiivisempina sivurooleissa. MPDG:n tapauksessa kyseessä on aktiivinen hahmo, jonka aktiivisuuden motiivit eivät kuitenkaan ole omista tarpeista lähtöisin, vaan kaikki toiminta tähtää miespuolisen hahmon muutoksen aikaansaamiseen. MPDG antaa miehille rohkeutta vaalia niitä ominaisuuksia itsessään, joita nämä eivät ympäristön paineelta ja sisäisiltä ristiriidoilta ole voineet vaalia.

Luodessaan termin Manic Pixie Dream Girl, Rabin ei ainoastaan nimennyt ilmiötä, vaan asetti tarkastelun alle kaikki tietyt ominaisuudet täyttävät nuoret naishahmot. Nykyisellään kaikkia hiuksensa kirkkailla väreillä värjääviä runotyttöhahmoja analysoidaan tiettyä mallia vasten. Tämä on tehnyt kirjoittamisen vaikeaksi. Ruby Sparks-elokuvan käsikirjoittaja-näyttelijä Zoe Kazan kertoi Vulture-lehdelle antamassaan haastattelussa pitävänsä vähättelevänä ja naisvihamielisenä tapaa, jolla kaikki eloisat, individualistiset nuoret naishahmot pyritään liittämään samaan nippuun. Michel Gondryn elokuvassa ”Tahraton mieli” Kate Winsletin esittämä naispäähenkilö Clementine määrittelee itsensä sanoen olevansa ”sekaisin oleva tyttö, joka hakee itselleen mielenrauhaa, joten älä oleta, että voisit laittaa omasi minun hoidettavakseni”. Tuntuu kohtuuttomalta ajatella, että joka ikinen runotyttöhahmo joutuisi vakuuttelemaan itseään MPDG-leiman pelossa.

Ilmiön ongelma eivät kuitenkaan ole vain ohuet naishahmot, vaan niiden välittämä viesti. Kun olin lapsi, luin paljon juonivetoista kirjallisuutta. Sormuksen ritareissa ei ollut yhtäkään naista. Viisikon miespuoliset jäsenet toppuuttelivat tyttöjen osallistumista seikkailuihin, koska he katsoivat tyttöjen tarvitsevan suojelua. Jos joukossa oli tätä asetelmaa vastaan kapinoivia tyttöhahmoja tai inhoamani termin mukaisia poikatyttöjä, heitä pidettiin kummajaisina. Vasta viime vuosina Nälkäpelin kaltaiset sarjat ovat tuoneet mukaan aktiivisia ja moniulotteisia naissankareita, mutta he ovat edelleen vähemmistössä.

Lapset ja teinit ottavat väistämättä vaikutteita kirjallisuudesta ja elokuvista, ja peilaavat niiden tapaa esittää omanikäisiään tai muuten kiinnostavia henkilöitä. Näkemämme representaatiot vaikuttavat käsitykseen itsestämme ja siihen, mitä toivomme ja odotamme esimerkiksi puolisoiltamme. Valtavirtaelokuvan tarjoavat tavat olla nuori nainen ovat joko naisellisuudessaan äärimmäinen ja siksi avuttomana esitetty pakkaus, tai hieman outona pidetty, ”nörttimäinen” tyttö. Minä, kuten varmasti monet muut kaltaiseni tytöt, jotka ovat haaveellisia, rakastavat kirjoja ja uskovat musiikin parantavan maailmaa, ottivat esikuvikseen jälkimmäiset henkilöt vain huomatakseen myöhemmin, että he eivät juuri koskaan ole keskeisiä henkilöitä niissä tarinoissa, joissa heistä kerrotaan. Ja tosielämän tytöt joutuvat perustelemaan itseään, koska heidän katsotaan olevan vain ”samanlaisia outoja tyttöjä kuin elokuvissa”.

Elokuvien hahmot koostuvat tekijöidensä omista kokemuksista, havainnoista ja haaveista. Ruby Sparksissa miespäähenkilö, turhautunut nuori mieskäsikirjoittaja, päättää luoda kirjoittamalla itselleen unelmien tyttöystävän. Kun tämä ei sitten käyttäydykään juuri siten kuin mies ajatteli, hän puuskahtaa: ”olet kirjoitettu hahmo, et todellinen henkilö”.

Käsikirjoittaja Zoe Kazan kertoi halunneensa elokuvallaan sanoa, että jos ajatellaan unelmien kumppanin kirjoittamista, ja tästä halutaan tehdä rakastettava musiikkimaun ja pukeutumistyylin kautta, kyseessä on todella pinnallinen tapa esittää nainen. Kazanin mukaan kaikkien tavoitteena on kirjoittaa kokonaisia henkilöitä, mutta jotkut ovat vain rajoittuneita käsityksissään.

Ehkä kaikki sitten todella onkin kiinni vain käsikirjoittajien omista rajoituksista? Scott Neustadterin käsikirjoittamassa elokuvassa (500) Days of Summer, päähenkilö Tom (Joseph Gordon-Levitt) ihastuu Summer-nimiseen tyttöön (Zooey Deschanel), jonka ajattelee olevan ”se oikea”. Kuitenkin kaikki ominaisuudet, jotka Tom tähän liittää ovat ulkoisia. Kun Summer sitten ryhtyy kylmäksi ja lopulta päättää suhteensa Tomiin, Tom romahtaa. Vaikka Summerilla voidaan nähdä olevan kaikki ne ominaisuudet, jotka MPDG-hahmoihin tyypillisesti liitetään, ja hän saa Tomin tarkastelemaan elämäänsä uudelleen (ryhtyvän taas harjoittamaan arkkitehdin ammattia), (500) Days of Summerin ei kuitenkaan voida nähdä olevan klassinen ”tyttö muuttaa pojan”-elokuva, vaan se on elokuva Tomista, joka saa nenilleen uskoessaan voivansa lokeroida Summerin ja tämän olevan hänen kontrolloitavissaan. Internet vilisee blogeja, joissa Summerin sanotaan olevan narttu, mutta niin oikeat tytöt nyt joskus ovat.

Natural Disastronautsin näkemys MPDG:istä:

Lue lisää:

Hugo Schwyzer : The Real-World Concequences of the Manic Pixie Dream Girl Cliché (the Atlantic, 9.7.2013) http://www.theatlantic.com/sexes/archive/2013/07/the-real-world-consequences-of-the-manic-pixie-dream-girl-clich-233/277645/

Zoe Kazanin haastattelu, The Huffigton Post, 23.4.2013: http://www.huffingtonpost.com/2013/04/23/zoe-kazan-the-pretty-one_n_3135487.html