Miehet ja naiset lajitellaan eri kategorioihin jo syntymästä lähtien. Osa jaoista syntyy ihan oikeasta syystä, kuten fysiologisista eroista, kun taas osa on yhteiskunnan luomia jaotteluja. Yksi tällainen jaottelu tapahtuu pienestä pitäen, kun lapsia kannustetaan liikunnan pariin ja tytöt laitetaan balettitunneille ja pojat jalkapallotreeneihin. Onko tälle jaottelulle jotain syvällisempää perustetta ja voiko urheilulla olla sukupuoli?
Fysiologia vai perinteet?
Jos nyt katsotaan vain miesten ja naisten fysiologisia eroja, ovat miehet keskimäärin pidempiä ja voimakkaampia kuin naiset. Tämä on kuitenkin vain keskiarvo ja tästä poikkeamista pidetään edelleen omituisena. Fysiologiset erot alkavat erottua kunnolla noin 12-14 vuotiaina. Naisten kehon tiheys on alempi eli se sisältää luonnostaan enemmän rasvaa.
Naisten yläraajat ovat 40-60 % ja alaraajat 25-30 % heikommat kuin miesten. Tämä tarkoittaa sitä, että naisilla on vähemmän lihasvoimaa. Naisilla myös suhteellisesti alaraajat ovat vahvemmat kuin miehellä. Oikeastaan kaikki muut erot perustuvat miesten suurempaan kokoon. Miehillä on suurempi sydän, joka pystyy pumppaamaan verta tehokkaammin eli suuremmalla tilavuudella, sekä isommat keuhkot, jolloin hengitystilavuus on suurempi. Nämä vaikuttavat paljon hapenottokykyyn sekä sitä kautta urheilusuoritukseen. Tässä ovat vain keskeisimmät erot, mutta jos keskittyisimme niihin, koko kirjoitus käsittelisi ainoastaan fysiologiaa.
No, fysiologian tuomia eroja on naisten ja miesten välillä. Tämä on kuitenkin edelleen keskimääräisessä henkilössä ja huippu-urheilija jo itsessään on poikkeus tästä keskiarvosta. Huippu-urheilijan ei myöskään tarvitse olla itse täydellinen, vaan kaikenlaisia kehotyyppejä löytyy sekä miehistä että naisista. Loppupeleissä yksilökohtaiset erot tuntuvat suuremmilta kuin sukupuolten väliset erot.
Poikien balettikoulu. Kuvan lähde.
Miksi siis esimerkiksi urheilusaleilla nähdään edelleen tietynlainen jako eri sukupuolten suosimien lajien välillä? Molemmat sukupuolet ovat kuntosalin puolella, mutta tanssitunneilla edelleen naiset ovat reippaana enemmistönä ja painonnostossa miehet. Naisten väitetään monissa paikoissa olevan luontevampia tanssitunneilla tätä kuitenkaan mitenkään perustelematta.
”Esimerkiksi naisille tanssilliset tunnit ovat luontaisempia, kun taas miehille rankat ryhmäliikuntatunnit.”
Mitä on tämä luonnollisuus, josta kaikkialla puhutaan? Mistä alkaen tanssitunnit ovat naisille luontaisempia? Tapahtuuko se jo yksivuotiaana vai vasta yläkoulussa, jossa tyttöjen ja poikien liikuntatunnit ovat erillisiä? Miten paljon koululiikunta oikeastaan vaikuttaa omiin liikuntamieltymyksiin?
Mitä koulussa opetetaan
Liikunnan suhteen jaottelu alkaa jo hyvin pienenä. Ala-asteella liikuntatunnit voivat sentään olla vielä yhdessä, mutta yläkoulusta alkaen tytöillä ja pojilla on eri liikuntatunnit. Koska tuntien sisältökin poikkeaa usein toisistaan, itse uskoisin kivemmaksi jaotteluksi sen, että kukin saisi itse päättää tuntien sisällön mukaan kumpaan ryhmään haluaa kuulua. Tytöillä on enemmän rytmitajua ja notkeutta vaativaa liikuntaa, kun taas pojilla joukkuepelejä.
Esimerkki 7-9 luokkalaisten liikunnan opetussuunnitelmasta: opetussuunnitelmassa on pitkä pätkä yhteistä liikuntaa, joka on molemmille samaa, mutta osa siitä on erikseen tytöille ja pojille. Missään ei kuitenkaan selitetä, miksi näin on ja miksi lajittelu tehdään sukupuolen mukaan, eikä vaikka oman kiinnostuksen mukaan. Näin esimerkiksi luistelusta sanotaan opetusohjelmassa:
Pojat: Jääpelit ja luistelu
Yleistavoitteena on sujuva, vauhdikas ja turvallinen luistelu. Korostuu toisten huomioiminen ja pelistä nauttiminen.
Tytöt: Luistelu
Oppilaat valitsevat joko taitoluistelu- tai pelipainotteisen sisällön. Yleistavoitteet: oppilaan tasapaino, kyky joustaa polvista ja sijoittaa paino tarkoituksenmukaisesti kehittyy. Opetusta eriytetään taitotason mukaan.
Eli periaatteessa tytöille tarjotaan valinnanvaraa valita taitoluistelun ja jääpelien väliltä, kun pojille taas ainoa vaihtoehto on pelien pelaaminen. Mikä tekee pojista jotenkin automaattisesti ainoastaan pallopelejä haluavia? Tai oikeastaan, eihän kukaan kysy heidän mielipidettään. Luulisi, että kaikkein motivoivinta olisi antaa lapsen tai nuoren itse valita itselleen sopivan urhelumuodon, joka kannustaisi liikuntaan.
”Ainakin tytötkin pelasivat pesistä, jääpalloa ja jalkapalloa siinä missä pojatkin, ja ihan samoilla säännöillä. Sisällä tosin pelattiin lähes aina koripalloa. Sähly oli kielletty, koska kaikilla ei ollut kenkiä. Siitä en sitten tiedä, oliko pojilla koskaan esimerkiksi aerobiciä tai tanssia, mutta luulen vähän, että ei ollut. Kerran yksi poika päätti, että haluaa mieluummin tyttöjen kanssa tanssitunnille kuin pelata poikien kanssa koripalloa. En muista, että tähän olisi liittynyt mitään sen kummempaa hämminkiä tai kiusaamista, joskin sitä alkuun hieman ihmeteltiin.”
Myös liikunnan opettajalla voi olla valtava vaikutus nuorten suhtautumiseen toista sukupuolta kohtaan eri lajien parissa. Useissa paikoissa leikillä heitetyt kommentit voivat kuitenkin tuntua pahemmalta kuin oli tarkoitus ja aiheuttaa tarpeettomia stereotypioita.
“Luokkatoverini tuli kerran järkyttyneenä kertomaan, kuinka opettaja oli kommentoinut pelaamistani sanoen minun olevan “aika hyvä pelaamaan sulkapalloa – noin tytöksi””
Ehkei siihen olekaan mitään muuta syytä kuin murrosikä. Pojat voivat kasvaa nopeasti, eivätkä tunne omia rajojaan ja voimiaan. Tyttöjen voi olla helpompi urheilla piireissä, joissa ei tarvitse pelätä liian kovaa runnoutumista. Urheillessa tyttöjen ulkonäköpaineetkin voidaan saada katoamaan ja saada tytöt nauttimaan itse liikunnasta. Tämä ei ehkä kaikilta poikien seurassa onnistu.
”En tiedä, mikä perustelu oli sille, että tyttöjen ja poikien tunnit olivat enimmäkseen erikseen. Ehkä niin oli vain aina tehty. Minua se ei haitannut, ja varsinkin yläasteella ja lukiossa ilman poikia urheilu oli rennompaa ja mukavampaa, kun kenenkään ei tarvinnut esittää mitään tai yrittää näyttää hyvältä. ”
Onko tyttöjen helpompi osallistua kaikkiin lajeihin?
Kuitenkin monissa lajeissa on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana suurta kehitystä, mutta se on jäänyt koskemaan pitkälti vain toista sukupuolta. Tässä tapauksessa pojat ovatkin jääneet syrjityksi osapuoleksi. Tyttöjen tuntuu olevan helpompi harrastaa poikien lajeiksi miellettyjä lajeja kuin toisin päin. Esimerkiksi moni tyttö hyväksytään helpommin taistelulajien pariin kuin poika balettitunnille.
“Taistelulajitreeneissä viihdyin ainoana naisena siihen asti, että erosin poikaystävästäni. Olin ollut treeneissä yksi jätkistä, mutta kun tieto erostamme levisi treeniporukkaan minusta tuli Nainen. Seuran sinkkumiehet rupesivat katsomaan ja koskettamaan eri tavalla kuin ennen. Periaatteessa kaikki käyttäytyivät hyvin, eikä mitään varsinaista ahdistelua tapahtunut, mutta kyllä ne katseet perseessä tunsi.”
Miesten taitouintijoukkue.
Mediallakin on oma roolinsa lajien välisessä sukupuolierottelussa. Olympialaisissa on ollut vain yksi laji jossa miehet eivät saa kilpailla ja se on taitouinti. Alun perin taitouintikin on ollut 1800-luvulla vain miesten laji, ja jossain vaiheessa se on kääntynyt naisten hallitsemaksi. Tätä korjatessa eräs miesjoukkue saikin paljon medianäkyvyyttä, kun yritti tuoda lajin olympialaisiin.
Vaikka mediakin asiaan tarttui, on ilmassa tietynlaista uutisten loppukevennyshenkeä, eli asiaa ei oteta turhan vakavasti. Monet sketsit ovat myös ottaneet taitouinnin silmätikukseen ja siitä tehdään selkeästi pilaa. Jos leffat, sarjat ja mediakin vahvistavat ennakkoluuloja lajin sukupuolittuneisuudesta, niin kai sen täytyy olla silloin totuus? Tällöin epävarman nuoren on vaikea lähteä kokeilemaan uutta lajia, koska pelko kiusatuksi tulemisesta on suuri.
”Joskus koulussa voi olla vaikeaa poiketa normaalista ja pienemmät ja hiljaisemmat pojat voisivat nauttiakin urheilusta enemmän tyttöjen liikunnassa. Poikamaiset tytöt ovat vain aina poikatyttöjä, tyttömäiset pojat leimataan heti homoiksi.”
Eteenkin tyttöjen on kuitenkin nykyään helpompi harrastaa vanhoja, poikien lajeiksi miellettyjä lajeja. Monien lajien alkeiskurssilla on yhtälailla tyttöjä ja poikia ja vasta vaativammalle tasolle mentäessä tyttöjen määrä tippuu pieneksi.
Myös esimerkiksi wanhojen tansseissa näkee paljon enemmän tyttöjä, jotka ovat pukeutuneet pojiksi, kun taas toisin päin tapahtuva pukeutuminen loistaa poissaolollaan. Syyksi tähän on todettu se, että kun halukkaita poikia tanssimaan on vähemmän, niin tyttöjen pitää tanssia keskenään. On myös selkeästi sosiaalisesti hyväksyttävää, että tyttö pukeutuu pojaksi, kun taas iltapuvussa oleva poika herättää heti epätoivottua huomiota.
(Tässä vaiheessa olen kiitollinen omasta harrastuksestani eli historiallisesta tanssista, jossa sukupuoliroolit eivät tunnu painavan yhtä voimakkaasti kuin muissa tanssilajeissa. Monesti harjoituksissa on enemmän miehiä kuin naisia ja tällöin miehet vain tanssivat keskenään. Tanssimisen ilo on se tärkein asia.)
Ammattiurheilu
Hiukan yli sata vuotta sitten 1912 ensimmäiset suomalaiset naiset pääsivät mukaan olympiakisoihin. He osallistuivat silloin uintiin. Naisten sarjoja ei ole vieläkään kaikissa nykyisissä olympialajeissa, vaikka viime vuosina on tehty paljon töitä sen eteen.
Monet lajit onkin hyväksytty naisille vasta 2000-luvulla olympialajeiksi. Esimerkiksi mäkihyppy on ensi kertaa mukana myös naisten lajina 2014. Yhdistetyssä ei ole vieläkään naisten sarjaa. Myös kesäolympialajeista puuttuu naisten sarja esimerkiksi baseballista. Ainoastaan yksi laji on sellainen, jossa on sekakilpailuja (eli naiset ja miehet kilpailevat yhdessä) ja se on ratsastus.
Naisten urheilu on siis ollut kovassa nousussa jo vuosia ja naisten asema myös huippu-urheilijoina on parantunut. Kuitenkaan naisten urheilu ei saa samanlaista huomiota mediassa kuin miesten urheilu.
”Tiedotusvälineissä on vedottu siihen, että miesten urheilu kiinnostaa yleisöä enemmän kuin naisten, koska naisten urheilun taso on heikompi kuin miesten.”
Naisurheilijat joutuvat myös sosiaalisessa mediassa älyttömän kritiikin kohteeksi. Naisten ulkonäköä arvioidaan paljon enemmän kuin miesten. Ainahan sitä on netissä huudeltu, mutta myös ammattilaiset sortuvat kritisoimaan voittajien ulkonäköä. Myös sosiaalinen media hyökkäsi samassa tapauksessa Marion Bartolia vastaan, joka oli juuri voittanut tenniksen Wimbledonin. Tärkeämpää tuntui olevan voittajan ulkonäkö kuin taidot tenniksessä.
Kesälläkään ei vältytty median kritiikistä naisurheilijoita kohtaan vaan pohjat veti uutinen maailman nopeimman naisen takapuolessa olevasta “ylimääräisestä“. Ei siis ihmekään jos naisten urheilua ei arvosteta samalla tavalla, kun maailman huipulla olevista urheilijanaisista nähdään ensisijaisesti vain ulkonäkö.
Naisten ammattiurheilu ansaitsisi isomman paikan oikeastaan kaikessa mediassa. Esimerkiksi jääkiekkoa fanitetaan sukupuolesta riippumatta, mutta taitoluistelu tuntuu olevan vain naisten suosima laji. Suomi on maailmanhuippuja muodostelmaluistelussa ja usein kilpailuista ensi kertaa kuulee vasta Tulosruudussa, muutaman sekunnin katsauksessa. Onneksi osa kanavista kuitenkin näyttää vielä muutakin kuin supersuuria mainostuloja tuovia kilpailuja. Suomi on kuitenkin voittanut 17 mitalia 2000-luvun aikana muodostelmaluistelun MM-kisoissa, ja on Ruotsin kanssa ylivoimaisesti eniten mitaleja saanut maa.
Myös naisten jääkiekon MM-kisoissa Suomi on menestynyt ja voittanut pronssia 10 kertaa 90- ja 2000-lukujen aikana. Silti naisten jääkiekon saama huomio on vain murto-osa siitä huomiosta, mikä pyörii miesten jääkiekon ympärillä.
Naisten jääkiekon suurin erottava tekijä näyttää olevan pinkit pelipaidat. Kuva: Wikimedia commons: Sam Posnick.
Urheilukasvatus uusiksi?
Onko sillä oikeastaan mitään väliä, jos poika harrastaa balettia tai tyttö nyrkkeilyä? Jos on, niin kertokaa mitä! Uskon, että moni nuori ja lapsi kärsii kiusaamisesta tehdessään sitä, mistä tykkää, ja kiusaaja on taas altistettu tietyille malleille, joiden mukaan mallista poikkeavia saa siitä kiusata. Rohkaisenkin kaikkia puhumaan myös lapsilleen siitä, että tärkeintä on se, että pitää siitä, mitä tekee. Liikunta on muuttumassa tietokoneen ääressä vietetyiksi tunneiksi ja kaikki liikunta, joka vain kiinnostaa lasta ja nuorta on hyvä asia, joten siihen tulee kannustaa.
Ehkä joskus tulevaisuudessa 15 000 ihmisen stadionit täyttyvät faneista, jotka ovat tulleet katsomaan naisten jalkapalloa, ja tanssitunnit kuhisevat miehistä. Tämä kuitenkin tuntuu vielä melko kaukaiselta ajatukselta, mutta toivon, että se päivä tulee vielä vastaan!
Tällä kirjoituksella toivonkin, että kaikki valmentajat, ohjaajat, opettajat, joukkuekaverit, vanhemmat ja tietenkin urheilijat unohtaisivat ennakkoluulonsa sukupuolten välisestä urheilujaottelusta ja toivottaisivat kaikki tervetulleeksi kaikkien lajien pariin sukupuolesta riippumatta.
Nautitaan kaikki liikunnasta jatkossakin!
Jutussa esiintyvät sitaatit ovat Nörttitytöiltä kerättyjä kommentteja liittyen urheiluun ja sukupuolirooleihin.
Ringette on puhtaasti naisten laji ja vieläpä sellainen, jossa Suomi on aidosti maailman huippu (Suomella 5 kultaa, lajin kehittäjämaalla Kanadalla yhteensä 3). Harvemmin silti kuulee ylistystä Suomen ringettejoukkueen menestyksestä.
Erittäin hyvä kirjoitus! Olen itse aloittanut urheilun pienenä ratsastuksen ja tanssin parissa, mutta nyt olen viimeisen parin vuoden ajan kilpaillut nyrkkeilyssä ja painonnostossa. Olen myös valmentaja, joten tiedän todellakin nyrkkeilyn kaltaisen ‘miehisen’ lajin valmentamiseen ja harjoittamiseen liittyvät ongelmat.
Olen itse ‘poikatyttö’ eikä rajut leikit tai poikien kanssa kisaaminen ole ikinä haitannut, mutta meidän kaikkien pitää huomioida myös tytöt (ja pojat), joilta se ei suju. Otit tämän hyvin esille tekstissä, mm. että sukupuolierottelu liikkatunneilla on ihan hyvä juttu, kunhan kaikille annetaan mahdollisuus harrastaa samoja lajeja (tietenkin vielä parempi olisi, jos kaikki voisivat harrastaa itselle mieluisia lajeja, ja mitkään lajit eivät olisi pakollisia, koska mielestäni se on suurin tekijä urheiluun/liikuntaan kohdistuvan vastenmielisyyden kehityksessä lapsuudessa/teini-iässä).
Ja tuollaiset sivukommentit kuten se sulkapallon peluusta ovat mielestäni pahimpia. Tuollaista arkista ja jokapäiväistö seksismiä on vaikeinta juuri haastaa.
Naisten urheilun medianäkyvyys on vain kauhea noidankehä; pelejä ei näytetä tai niistä uutisoida tarpeeksi, joten ihmiset eivät tiedä milloin edes kuka pelas mitä, ja sitten sanotaan, että voi kun ei kukaan halua katsoa naisten urheilua ja eihän siitä tarvitse kirjottaa/puhua/näyttää mitään.
Olen poikien jutuista kiinnostunut tyttö. Inhoan tanssimista, “tyttöjen jumppia” ja whatnot hipsuttelua, se ei vaan ole minua varten. Valitettavasti pakko myöntää, että vaikka minusta jokaisella on oikeus harrastaa mitä huvittaa, en esim.voisi olla kiinnostunut tanssivasta miehestä. Mies balettitrikoissa? Miksi ei, mutta valitettavasti minun viisarini kääntyvät pakkaselle. Hihitys kuplii rinnassa kun ajattelenkin miestä jossain hassuissa latinotanssivetimissä tms.
Siksi en voi sanoa, etteikö olisi väliä. On väliä, mutta vain yksilönä minun seksuaalisen kiinnostumiseni kannalta. Onneksi jokainen saa harrastaa mitä haluaa ja läähättää ketä haluaa.
Ja onneksi on kuntosali ja kamppailu-urheilu 🙂
Toisaalta, onhan paljon miehiäkin joiden mielestä kaltaiseni machomimmi on ihan kauhistus 😀
Moikka!
Hyvä teksti, mutta mun mielestä toi poikatyttö juttu ei pidä paikkaansa. Mä oon ollut aina kova pelailemaan (harrastanut koripalloa yli 10v, pelannut lätkää poikien kanssa…), eikä mua pidetä enkä itse pidä itseäni poikatyttönä. Vaan olen tyttö, jonka intohimona on joukkueurheilu. Ehkä poikatyttö leimaaminen tulee enemmän pukeutumisesta.
Meillä oli onneksi yläasteella mahdollisuus päästä poikien liikkaan, koska tyttöjen liikasta ei saanut tarpeeksi haastetta. Pelaillaan ilman sukkia myös sählyä ja puolet luokasta ei ole kiinnostunut muusta kuin juoruilusta. Muistan, kun ala-asteella jouduttiin harjoittelemaan pelkkää luistelua ja kateellisena katselin kentän toiselle puolelle, missä pojat pelasivat. Edelliseen kommentiin, että “pakollisuus” vähän niinkuin kuuluu siihen, koska on yksi opettaja ja on helppoa, kun kaikki tekee samaa. Myös jos lapsia/nuoria ei “pakota” johonkin lajiin, he eivät välttämättä vielä tiedä, mistä jää paitsi. Olisihan se ihailtavaa, jos koulussa otetaan huomioon jokainen yksilönä, mutta se on mahdottomuus koulumaailmassa. Ainut miinus on nämä pakolliset cooperit ja testit, ne pitäisi kitkeä kokonaan pois koululiikunnasta, jossa on tärkeintä saada hikeä ja pitää hauskaa.
Ja pakko myöntää, etten tykkää yhtään katso telkkarista naisten joukkueurheilu. En ole käynyt katsomassa koskaan naisten sm-liiga korista, pelkästään miesten. Ei vaan kiinnosta. Ja ymmärrän kyllä miksei sitä tule telkkarista, enkä kyllä sitä haluakkaan. Mutta ongelmallista on kyllä se kritiikki naisurheiluun. Esimerkiksi beach volley pelaajien minimini asut. Naisten urheilu on yhtä arvokasta kuin miesten! Ja lapsille pitäisi opettaa, että liikkuminen lahja ja ihana asia, ihan sama mikä laji on kyseessä.
Tätä on pakko kommentoida erityisesti tuon ammattilaisurheilun ja median osalta: syy, miksi naisurheilua ei arvosteta ja näytetä niin paljoa, on yksinkertaisesti taso. Ajatellaan esim. yleisurheilua: siellä miesten kymmenottelijat eli henkilöt, jotka harjoittavat kymmentä eri lajia, kilpailisivat tasapäisesti eri lajeissa naisten yhden lajin osaajien kanssa. Tässäpä se syy on. Toki tähänkin on poikkeuksia, jos urheilijalla on hyvä persoona: esimerkiksi Elena Isibajevan korkeushyppyä katsoi miellään ja erityisesti muistan jännittäneeni hänen maailmanennätysyrityksiään.
Mitä taas tulee koululiikuntaan, niin nähdäkseni pääasiallinen syy erotella poikien ja tyttöjen liikunta on keskimääräinen taso; eli laittamalla tytöt samaan ja pelaamaan yhdessä joukkuepelejä eivät he pärjäisi ja meno olisi ihan liian raisua. Muistan itse, kun joskus kokeilimme pelata yläasteella sählyä sekaporukalla, niin lopputulos oli se, että suurin osa tytöistä nojaili mailoihinsa ja väistelivät ja suorastaan pelkäsivät palloa. Ainoat, jotka osallistuivat aktiivisevsti ja pärjäsivät hyvin, olivat kaksi tyttöä, jotka harrastivat muutenkin kilpauhreilua.
Siitäkin olen samaa mieltä, että liikunnanopettajat kaipaisivat hyvinkin voimakasta asennekasvatusta, sillä monesti on yksi asia, jota opettaja rakastaa ja antaa sillä numerot. Omalla yläasteajoillani tämä oli cooperin testi. Muisten erään pojan, joka työnsi kuulaa nuorten kansallisella tasolla ihan kilpailumielessä ja voitti jopa joitakin kansallisia kilpailuja, mutta silti hänellä oli yläasteella liikunta 6, koska ei jaksanut juosta cooperia hyvin. Tuskin Arsi Harjukaan olisi kovin hyvä cooperin juoksija.