Se [melankolia] on synnyttänyt enemmän tekstejä, tulkintoja ja kuvakonventioita kuin yksikään toinen tunne, ehkä rakkautta ja rakastumista lukuun ottamatta. -Karin Johannisson (1)

Joka vuosi noin 5% Suomen väestöstä on masentunut, ja viidennes väestöstä sairastaa vähintään yhden masennusjakson elämänsä aikana. Yksilölle masennus voi olla elämää määrittävä koettelemus, ja mielenterveysongelmana masennus koettelee paitsi sairastunutta, myös tämän sosiaalisia suhteita. Eipä ihme, että masennus on paljon taiteissa ja mediassa käsitelty aihe. Sarjakuvat eivät ole mikään poikkeus.

Omaa masennustaan käsittelevä sarjakuvataiteilija istuu hyvin klassiseen käsitykseen tuskasta luomisvoimansa ammentavasta melankolisesta taitelijasta(2). Masennus on kuitenkin määritelmällisesti lamauttavaa ja käsitteenä melankoliaa kapeampi. Historian esimerkit ailahtelevista tunteista sopivatkin paremmin nykykäsitykseen kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kuin yksisuuntaisesta masennuksesta. Tutkimustietokaan ei tue käsitystä masennuksen luovuttaa edistävästä luonteesta – lähinnä kaksisuuntainen mielialahäiriö vauhtijaksoineen on yhteydessä luovuuteen. Jos masentuneisuus ei siis lisää luovuutta ja aja näin sarjakuvataiteilijoita piirtämään aiheesta, miksi siitä löytyy niin paljon hienoa sarjakuvaa?

Piirtäminen on terapiaa

Omista tuntemuksista kertominen tuottaa ihmiselle mielihyvää ja saattaa selittää kaikenlaisten terapioiden tehoa masennuksessa. Kirjoittaminen on klassinen itseterapian muoto(3). Joskus perinteisissä terapioissa tarvittu sanallinen ilmaisu on vaikeaa, jolloin masentunut voidaan ohjata kuvataide- tai musiikkiterapiaan. Oman masennuksen käsitteleminen tarinallisen taiteen muodossa, sarjakuvana, yhdistää nämä kaksi terapeuttista lähestymistapaa.

Sarjakuvablogeissa merkinnät pohjaavat useimmiten piirtäjien omiin kokemuksiin, ja blogeissa käsitellään hyvinkin henkilökohtaisia asioita. Oli blogipäivitys sitten tiedotus päälle kaatuvasta kaamosmasennuksesta kuten kuva Sähköjänis-blogin Ninni Aallosta jedinä tai toipumisen jälkeen julkaistu katsaus aiempiin tapahtumiin kuten Harmaan pupun päiväkirjaa pitävän Heta Happosen tuokiokuvasto, masennuksen saattaminen sarjakuvamuotoon auttaa järjestelemään ajatuksia ja tekemään myllerryksestä ymmärrettävämmän. Joskus on tarpeen piirtää hartioita kiristävät vaikeudet pörröisiksi mutta todella raivostuttaviksi pikkuotuksiksi kuten Ninni Aalto sympaattisessa stripissään.

Syysväsymys, masennus ja työpaineet söpöimmillään

Syysväsymys, masennus ja työpaineet söpöimmillään.
(C) Ninni Aalto

Suureen suosioon nousseissa omaelämänkerrallisissa masennussarjakuvissa vaikuttaa olevan yhteistä se, että niissä masennukseen pystytään ottamaan etäisyyttä suhtautumalla siihen pehmeällä huumorilla. Esimerkiksi Hyperbole and a half -blogia pitävän Allie Broshin tekstiä ja sarjakuvaa yhdistävässä klassikossa masennuksen ääni eriytetään siihen reagoivasta piirtäjästä ja kerrotaan menneessä aikamuodossa sairauden tuottamasta absurdista käytöksestä. Tämä yhdistettynä tarkoituksellisen kömpelöön mutta ilmaisuvoimaiseen piirrosjälkeen tekee sinänsä sisällöltään vakavan ja kaunistelemattoman blogipäivityksen helposti lähestyttäväksi ja lukijalle antoisaksi.

Terapeuttinen työskentely on luonteeltaan usein hyvin herkkää ja perustuu aina vuorovaikutukseen. Taideterapioissa kuvan tekeminen on itsetarkoituksen sijaan väline. Kenties huumorin suoma etäisyys suojaa niin itsensä alttiiksi asettanutta taiteilijaa kuin lukijaakin liialta vereslihalta. Masennussarjakuvia lukeakseen ei siis tarvitse ryhtyä terapeutiksi piirtäjälle.

Lukemisesta saa vertaistukea

Masennusta on ollut aina ja ihmiset joutuneet keksimään hoidon puutteessa siitä pakenemiseen tai sen hoitamiseen lukuisia keinoja. Alkoholi tai muut turruttavat päihteet ovat tarjonneet monelle pakopaikkaa omista ikävistä tunteista, mutta niillä on haittapuolena kehon vaurioitumisen lisäksi masennuksen syveneminen. Toisen, vähemmän vaurioittavan pakopaikan tarjoavat tarinat. Loputtomiin tunteiltaan ei voi kuitenkaan paeta, vaan välttelykäytös johtaa lopulta ongelmiin. Sarjakuvien lukemisen ei onneksi tarvitse olla vain pakopaikka, vaan ne voivat myös tarjota terapeuttista vertaistukea vaikeiden tunteiden käsittelyyn.

Pääasiassa kaksisuuntaisen mielialahäiriön laukaisemaa anoreksiaa ja muuta itsensä vahingoittamista käsittelevää tunnustusta I Do Not Have An Eating Disorder piirtävä Khale McHurst ansaitsee tulla mainituksi tässä yhteydessä. Välillä kivuliaankin rehellisen sarjakuvan julkaisemisen ohella hän on vastaillut lukijoiden kysymyksiin masennuksesta ja muista mielenterveyden ongelmista niin uskomattoman lempeästi, kärsivällisesti ja viisaasti, että suosio sai hänet perustamaan lopulta erillisen blogin kysymyksiä varten.

Toisten auttaminen parantaa mielialaa, auttaa tuomaan tunnetta tarpeellisuudesta ja helpottaa vaikeiden asioiden käsittelyä, mutta auttamiseen voi myös uupua. Moni masennuksesta toipunut haluaa kuitenkin hyödyntää kokemuksiaan muiden auttamiseksi. Esimerkiksi Max Weberin tiedetään varoitelleen, että ylirasittumisesta seuraa väistämättä unettomuutta(4). Hän siis yleisti oman kokemuksensa koskemaan kaikkia. Vertaistukihenkilöiltä ei voikaan edellyttää tuen asiallisuutta tai jatkuvuutta kuten ammattilaisilta.

Mielenterveysongelmista kärsivien läheiset joutuvat tukihenkilöiksi ilman omaa valintaansa. Jo ellerbismejään piirtämästä lakannut Marc Ellerby kuvaa muutamassa stripissään läheisen avuttomuutta rakkaan ihmisen itsetuhoisuuden ääressä.

Kun Johann Wolfgang von Goethen teos Nuoren Wertherin kärsimykset laukaisi 1700-luvun lopulla nuorten itsemurhaepidemian, opittiin, että liian samaistuttavat masennuskuvaukset voivat olla vaarallisia(5). Itsekriittinen negatiivisissa ajatuksissa piehtaroiminen ei edistä toipumista. Monet masennusta käsittelevät piirtäjät ovat alusta pitäen tai lukijoiden aloitteesta alkaneet leimata mahdollisesti vaarallista käytöstä laukaisevat strippinsä ”trigger warning”-merkinnällä. Aivan kaikki masennusta käsittelevät sarjakuvat eivät siis ole tarkoitettu ensisijaisesti samassa tilanteessa olevien silmille.

Jakaminen viestintänä

Voi olla vaikea löytää sopivat sanat sairaudesta kertomiseen.

Voi olla vaikea löytää sopivat sanat sairaudesta kertomiseen.
(C) Winston Rowntree

Ensimmäistä kertaa masennukseen sairastuvalta saattaa viedä pitkään, ennen kuin hän tajuaa hakea apua. Usein voi tuntua mahdottomalta kertoa kuopan pohjalta toisille, että tuntuu pahalta, tai keho tuntuu yksinkertaisesti niin raskaalta, ettei omasta kotiovesta pääse ulos. Aloitekyvyttömyys on yksi masennuksen oireista, eikä se helpota avun hakemista ja hoitoon pääsemistä kulttuurissa, jossa yksilön edellytetään pystyvän hoitamaan omat asiansa joka tilanteessa. Myös jo hoidossa olevan masennuspotilaan voi olla vaikea kohdata muiden ihmettely ja löytää sopivat sanat sairaudestaan kertomiseen.

Parhaimmillaan masennussarjakuvilla voi viestiä ymmärrettävästi ja tiiviisti siitä, miltä tuntuu. Allie Broshin vanhempi ja uudempi henkilökohtainen kuvaus eivät ole ainoita tästä kiiteltyjä sarjakuvia. Brian Patrick rinnastaa yhdessä Akimbo comicsin stripissään mielen ja ruumiin vammat ja käsittelee läheisten suhtautumista niihin niin mieleenpainuvasti, että sarjakuva on kiertänyt sosiaalisessa mediassa itsenäisenä kuvana irrotettuna piirtäjän muusta tuotannosta. Subnormality! eli ”sarjakuva, jossa on liian paljon sanoja” on nimimerkillä Winston Rowntree esiintyvän piirtäjän hienoja oivalluksia ja ymmärtävää suhtautumista myös epävarmuutta ja keskeneräisyyttä kohtaan. Erityisen osuva on toiveikas sarjakuva mustasta möröstä, joka on räyhäten uhrilleen syytöksiä lateleva masennuksen ääni.

Kokonaisuudessaan tarkoitustaan palvelee depressioncomix, jossa taannoin Sexy Losers- sarjakuvaa piirtänyt, psykologiaakin opiskellut Clay B. pystyy tiivistämään pääaiheestaan masennuksesta tunnelmapaloja muutaman ruudun stripeiksi. Samaistuminen ja omien tuntemusten viestiminen muille strippejä jakamalla on tehty helpoksi: minä-muotoisesta kerronnasta huolimatta sarjakuva ei perustu täysin piirtäjän omiin kokemuksiin, vaan on yleistetympi, ja nimettömiä henkilöhahmoja on useampia.

Sarjakuvien jakaminen ja varsinkin niitä mahdollisesti seuraaviin kysymyksiin vastaaminen vaatii toki rohkeutta. Pelkkä sosiaalisessa mediassa jaettu osuva sarjakuvastrippi ei johda heti avun saamiseen ja välittömään masennuksen väistymiseen. Hyviäkään sarjakuvia jakamalla ei myöskään voi koulia läheisistään joka tilanteessa juuri sopivat sanat valitsevia tukihenkilöitä. Useimmiten toipuminen on pitkä tie, jonka kulkemiseen tarvitaan läheisten tuen lisäksi terapiaa tai lääkkeitä, vakavissa tapauksissa näitä kaikkia. On kuitenkin varmasti hyvä jäsennellä omia tuntemuksia sarjakuvaksi, seurata suhtautumistavaltaan hyvältä tuntuvia sarjakuvia, jakaa osuvia strippejä ja varsinkin keskustella masennusta käsittelevistä sarjakuvista: pienetkin askeleet kohti parempaa oman tai muiden masennuksen ymmärtämistä ovat arvokkaita.

Lähteistä

Linkkien ja viitteiden on tarkoitus ohjata lukija paitsi hyvien sarjakuvien, myös kirjoittajan mielestä mielenkiintoisten tekstien ja tukimusten pariin, ei tutkimuskirjallisuuden kriteerit täyttäen aluperäislähteisiin. Sarjakuvien ja tutkimusten lisäksi kirjoittajan ajatuksiin on vaikuttanut Karin Johannissonin teos Melankolian huoneet – alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme (Suomentanut Ulla Lempinen. Jyväskylä, Atena, 2012.), joka käsittelee melankolian historiaa ja tunneilmaisujen muuttumista yhteiskunnan mukana. Numeroviitteet tekstissä kirjaan viitaten:
1) MH s. 32
2) esim. MH s. 50
3) MH s. 269
4) MH s. 177
5) MH s. 137