Lähes jokainen on tuntenut jossakin vaiheessa elämäänsä jonkun naapurikorttelin Mirva-Perttiinan, jolla on lemmikkinään häkkilintu. Yleisimmin kyseessä on ollut kaikille tuttu undulaatti (Melopsittacus undulatus) tai neitokakadu (Nymphicus hollandicus), joka aiemmin tunnettiin nimellä nymfipapukaija. Jokseenkin suurella todennäköisyydellä nämä linnut ovat lähinnä kököttäneet häkissään tai touhunneet muutoin omiaan. ”Se on tyhmä. Ei se osaa yhtään mitään.”

Ei-harrastajien keskuudessa tuntuukin yhä vallitsevan käsitys, että papukaijat – jollainen myös undulaatti on – eivät ole järin älykkäitä matkimistaitojaan lukuunottamatta ja että niiden funktio on lähinnä toimia olohuoneen nurkkakoristeena. Tämä on äärimmäisen kaukana todellisuudesta.

Puna-ara lennossa

Puna-ara Lawrence lentää pyydettyyn paikkaan omistajansa pyynnöstä.
Kuva: Mia Niemi / Netta Nikkanen

Papukaija on älykäs eläin

Papukaijoja, kuten lintuja ylipäänsä, pidettiin muinoin nisäkkäitä huomattavasti vähäisempinä älyllisten lahjojen suhteen. Käsitys johti muun muassa sanontoihin kana- tai linnunaivoisuudesta. Sanonnat ovat jokseenkin virheellisiä, sillä pään kokoon suhteutettuna linnuilla on itse asiassa hyvin suuret aivot. Erityisesti papukaijalinnuilla ja varislinnuilla on kookkaat etuaivot, mikä mahdollistaa laajemman kognitiivisen ajattelun.

Älykkyyden käsitteeseen liittyy kykeneväisyys uusien asioiden oppimiseen, johtopäätösten tekemiseen, ongelmanratkaisuun ja abstraktien asioiden tiedostamiseen. Ihminen katsoo herkästi, että mitä lähempänä eläimen toiminta on ihmisen toimintaa, sitä älykkäämpi eläin on. Älykkyyttä on kuitenkin erilaista ja näin on kehitetty myös erilaisia älykkyysteorioita. Esimerkiksi Howard Gardnerin moniälykkyysteoria jakaa älykkyyden jopa seitsemään eri osa-alueeseen: kielelliseen, matemaattis-loogiseen, musiikilliseen, avaruudelliseen ja visuaaliseen, liikunnalliseen, intrapsyykkiseen ja interpsyykkiseen, eli sosiaaliseen älykkyyteen. Myöhemmin Gardner lisäsi teoriaansa kahdeksanneksi luonnon ymmärtämisen kyvyn.

Vilkutus

Keltaotsa-amatsoni Vikiä on opetettu vilkuttamaan.
Kuva: Mia Niemi / Netta Nikkanen

Yleistäen voidaan sanoa, että älykkäimmästä päästä lajeja ovat harmaapapukaijat (Psittacus erithacus), keat (Nestor notabilis), suuret kakadut (Cacatuidae) ja esimerkiksi amatsonit (Amazonica). Myös suurin osa pienemmistä papukaijoista on kykeneväisiä paljolti samoihin asioihin kuin kookkaammat sukulaisensa. Lajien välisiä eroja on jonkin verran, minkä lisäksi älykkyyden painottuviin osa-alueisiin vaikuttaa se, millaiseen elinympäristöön lintu on tarkoitettu ja millainen fysiikka sillä on. Sirojalkainen lintu ei esimerkiksi voisi oppia tekemään kieppiä sormen ympäri, sillä sen jalat eivät jaksa kannatella kehon painoa. Ei voida siis olettaa, että lintu tekee jotakin, mihin se ei rakenteellisesti ole kykeneväinen. Frisbeen heittäminen undulaatille voisi olla melko katastrofaalista.

Undulaatit, neitokakadut, rosellat ja muut vastaavat solakkamalliset pitkäpyrstöiset pienet papukaijat kulkevat yhteisnimellä parakiitti. Yleistä parakiiteille on se, ettei niiden käytös ole samalla tavalla ihmisen kaltaista kuin muutamilla suuremmilla papukaijalajeilla. Näin ollen niiden on vaikeampaa oppia tulkitsemaan ihmistä – ja ihmisten niitä. Parakiittien liikekieli on nopeaa ja nykivää, kun taas esimerkiksi harmaapapukaijan likkeen rauhallinen laatu muistuttaa enemmän ihmisten liikkeen laatua, joten lajin eleisiin on helpompi samastua. Lajin omaa kieltä puhumalla voidaan kuitenkin myös undulaattia kouluttaa oikein sujuvasti:

Lajikohtaisten eroavaisuuksien vuoksi älykkyyden testaamisessa ja tulkitsemisessa on siis aina osattava ottaa huomioon tutkittavan lajin erityisominaisuudet, elinympäristö, anatomia ja käyttäytyminen. Siinä vaiheessa, kun vaistonvaraisen käytöksen lisäksi voidaan oppia ja omaksua jotakin lajin luontaiseen käytösvalikoimaan kuulumatonta, voidaan viimeistään puhua jonkinasteisesta älykkyydestä, sillä oppiminen on yksi älykkyyden avaintekijöistä.

”Se vaan matkii”

Jos kysyn tuttaviltani, mikä tekee papukaijasta älykkään, kuulen useimmiten vastauksena: “Koska se voi oppia matkimaan”. Matkimistaito on kuitenkin laji- ja yksilökohtaista, eikä puhekyvyt ja älykkyys aina kulje käsi kädessä. Esimerkiksi valkovatsa-aratit (Pionites) ovat melko kehnoja oppimaan sanoja, mutta sen sijaan niiden taito oppia temppuja on huikea! Osittain tämä johtuu myös valkovatsa-arattien fysiikasta. Laji on papukaijamaailman koira, joka rakastaa kiipeilyä, hyppimistä, pomppimista, kierimistä ja selälleen heittäytymistä. Niiden luontainen elekieli on omiaan mahdollistamaan laajan temppuskaalan oppimisen. Tai ainakin se helpottaa; oppiminen on prosessi, joka vaatii aina älykkyyttä. Matkiminen ei ole siis suinkaan ainoa asia, jonka avulla älykkyyttä voidaan mitata. Alla video senegalinkaijasta, joka suorittaa lyhyessä ajassa useita temppuja:

Kun pohditaan älykkyyden ja matkimisen yhteyttä, avainsana lie se, ymmärtääkö lintu ylipäänsä sanomansa merkityksen. Pitää toki paikkansa, että suurelta osin papukaijat lähinnä matkivat, eli toistavat kuulemaansa tietämättä sen suuremmin sanotun asian merkitystä. Merkityksiä on kuitenkin mahdollista opettaa, jolloin papukaija saattaa kyetä esimerkiksi yhdistämään sanan tilanteisiin, tarpeisiin, esineisiin, tuntemuksiin, tapahtumiin ja vastaaviin asioihin. Pähkinän haluava lintu voi todellakin pyytää ”Saanko pähkinän?”, mikäli pyyntö on opetettu sille.

Kuuluisin tapaus lienee nyt jo edesmennyt harmaapapukaija (Psittacus erithacus) Alex. Tohtori Irene Pepperbergin kouluttama Alex mullisti käsitykset ihmisen suhteesta eläimiin ja rikkoi kielimuurin lajien välillä. Alex kykeni nimeämään noin sata objektia, tunnisti 5 muotoa, seitsemän väriä ja kykeni pieniin laskutoimituksiin. Kyseinen harmaapapukaija osasi myös vertailla sanoin eroavaisuuksia esineiden välillä esimerkiksi termein ”suurempi”, ”pienempi”, ”samanlainen” tai ”erilainen”. Näiden Lisäksi Alex oppi ”ei mitään” –käsitteen. Tällaisen abstraktin asian hahmottamista pidetään merkkinä hyvin suuresta älykkyydestä. Alexin avulla voitiin ensimmäistä kertaa todistaa, että papukaija kykenee muuhunkin kuin merkityksettömään matkimiseen. Kaukana ollaan siitä, että voitaisiin puhua todellisesta kielen omaksumisesta tai täydellisestä ymmärryksestä, mutta jokin muuri on selvästi rikottu.

Matemaattis-looginen älykkyys ja työkalut

Matemaattis-loogisella älykkyydellä tarkoitetaan laskemisen lisäksi myös päättely- ja ongelmanratkaisukykyä. Merkkejä laskutaidoista tai edellytyksistä siihen on löydetty selkeästi. Aiemmin mainitun Alexin todistettiin voivan laskea ainakin kahdeksaan. Lisäksi se kykeni suorittamaan pieniä yhteenlaskuja, kunhan summa oli vähemmän tai yhtä paljon kuin kuusi. Papukaijan arjessa laskutaito voi näkyä esimerkiksi kykynä laskea pöntössä olevat munat. Jos otan kasvatuslintujeni pöntöstä pois munan tai useamman melko aikaisessa vaiheessa haudontaa, emo saattaa munia puuttuvan määrän tilalle.

Papukaijojen päättelykyvystä kertoo puolestaan ongelmanratkaisutaito, ja kykeneväisyys ehdollistumiseen – esimerkiksi naksuttimen ääneen – on sekin hyödyllinen apu. Ongelmanratkaisu näkyy esimerkiksi makupalojen saamisena vaikeista paikoista. Papukaijoille onkin olemassa paljon älyleluja, joissa erilaisia luukkuja tai vipuja kääntämällä makupala tulee ulos lelusta. Tämä virikkeellistäminen on erittäin tärkeä osa lintuharrastajan tarjoamasta hoidosta. Mielenkiintoisesti ongelmanratkaisu näyttäisi olevan osittain opittua: Jos poikanen ei saa tarpeeksi virikkeitä pienenä, se ei välttämättä osaa käyttää niitä aikuisena yhtä hyvin kuin lintu, jota on poikasena virikkeellistetty paljon.

Työkaluja

Neitokakadu käyttää oksaa hellittääkseen sulkasadosta johtuvaa kutinaa.
Kuva: Ida-Emilia Kaukonen

Monet papukaijoista osaavat myös käyttää erilaisia työkaluja saadakseen haluamansa. Jalassa pidetty teelusikka käy hyvin niskan rapsutteluun tai ohut tikku häkin salvan avaamiseen. Munkkiarattini Roki on erittäin kiintynyt neitokakadutyttö Seriin. Seri pesii kuitenkin oman sulhasensa kanssa suuressa pesityshäkissä, jonka ovi on pidettävä pesinnän aikana kiinni, jotteivät muut linnuistani menisi häiritsemään. Munkkiaratit tiedetään itsepäisyydestään ja monimutkaiseen pesäntekoprosessiin liittyvästä näpertelytaidoistaan, eikä Roki ole poikkeus. Se oppi hyvin nopeasti avaamaan häkin oven koukkulukon ja ymmärsi myös, että koukusta vetämällä ovi aukeaa. Oveen on laitettu klipsejä, ketjuja ja nauhoja, mutta Roki on purkanut toistaiseksi niistä jokaisen. Kun Roki vasta opetteli lukon avaamista, se kokeili muun muassa tökkiä koukkua tikuilla. Tikut ovat munkkiarattien ase numero yksi, sillä laji on mestarillinen rakentamaan pesiä erilaisista tikuista ja korsista. Lopulta oma nokka osoittautui voimakkaammaksi työvälineeksi, joten Roki lopetti yritelmät työkalujen kanssa.

Päättelykyky on oikeastaan juuri se asia, jonka vuoksi papukaijat eivät ole järin helppoja lemmikkejä pitää. Kun vahva nokka, ketterät jalat ja leikkisyys yhdistetään ongelmanratkaisuun ja työkalujen käyttämiseen, saattaa omistaja joutua toden teolla suojaamaan esimerkiksi kodin kiellettyjä paikkoja innokkaalta papukaijalta. Roki osaa avata häkin ulkopuolelta, muttei ole lainkaan tavatonta, että papukaija oppii pääsemään häkistään pois avaamalla lukon myös sisäkautta.

Esinepysyvyys

Harmaapapukaijat ovat älykkäitä, mutta haastavia ja pitkäikäisiä lemmikkejä. Kuvassa 87-syntynyt kirjoittaja ja ensimmäinen papukaijansa, jonka hän sai 7-vuotiaana. Yhteinen taival jatkuu yhä.

Tohtori Irene M. Pepperberg tutki Mildred S. Funkin kanssa lintujen esinepysyvyyttä sekä matkimiskyvyn vaikutusta esinepysyvyyteen. Esinepysyvyydellä tarkoitetaan ymmärrystä siitä, että mikäli jokin esine katoaa näkyvistä, esine ei silti lakkaa olemasta. Esinepysyvyyttä pidetään yhtenä selkeimpänä kognitiivisen tietoisuuden merkkinä. Tutkittavia lajeja olivat harmaapapukaija (Psittacus erithacus), brasilianara (Primolius maracana, . Ara maracana) neitokakadu (Nymphicus hollandicus) ja undulaatti (Melopsittacus undulatus). Näiden lajien tuloksia verrattiin Alexiin, jolle oli opetettu kielellistä kommunikaatiota. Testin tuloksena oli, ettei ihmisen puheen opettelulla ole vaikutusta esinepysyvyyden hahmottamiseen. Kaikki mukana olleet lajit suorittivat tehtävät helposti.

Esinepysyvyyttä on tutkittu myös jälkeenpäin. Wienin yliopistossa tutkimusta tehnyt Sandra Mikolasch havaitsi harmaapapukaija Awisan käyttävän päättelykykyä ratkaistakseen, minne ruoka oli kätketty. Voidaan puhua ns. ”päättelystä poissulkemisen avulla”. Awisan läpäisemä testi on sellainen, jonka ihmislapsi kykenee ratkaisemaan noin neljän vuoden iässä. Harmaapapukaijojen ja ihmisten lisäksi vastaavan testin ovat aiemmin kyenneet ratkaisemaan vain kädelliset ihmisapinat.

Sosiaalinen älykkyys

” Kenties vihamiehet ovat papukaijoille hyväksi. Niiden ansiosta parven keskinäinen solidaarisuus saattaa kasvaa, lajien väliset risteymät jäädä harvinaisiksi ja parisidos lujittua, tai ne saattavat palvella muita tärkeitä tehtäviä.”

-Jeffrey Moussaief Masson,  Kun Norsut itkevät, 1995

Sosiaalisella käyttäytymisellä tarkoitetaan käyttäytymistä, jossa eläimet reagoivat toisiinsa ja toistensa signaaleihin. Voidaan puhua vuorovaikutustaidoista. Papukaijat solmivat ystävyyssuhteita, kiistelevät sekä kommunikoivat niin äänellä kuin elekielellään. Tätä varten niiden on kyettävä tunnistamaan erilaisia yksilöitä. Tunnistaminen ei rajoitu vain muihin lajitovereihin, vaan myös toisiin lintuihin, ihmisiin tai vaikka muihin eläimiin. Ystäväni jauhoamatsoni (Amazona farinosa), Rapa, on korviaan myöten lääpällään toisen ystäväni pieneen helmiaratti (Pyrrhura lepida) Fedoriin. Muutaman kerran vuodessa lintuharrastajien tapaamisissa nähdessään Rapa haluaa ehdottomasti olla Fedorin lähellä. Sääli vain, että helmiaratti painaa noin 50 g – ja lähes 40 cm pitkä jauhoamatsoni voi painaa lähemmäs 750 g. Tulisi melkoisen musertava rakkaustarina. Kirjaimellisesti.

Kakadut

“Ystävät ovat kivoja.”

"Niiltä saa rapsutuksia."

“Niiltä saa rapsutuksia.”

Kakadut

“Ja niihin voi muhjoa itsensä piiloon.”
Kuvissa lähdekakadu ja valkokakadu.
Kuvat: Mia Niemi / Netta Nikkanen

Yksilötunnistamisen johdosta linnut oppivat nopeasti muistamaan, ketkä ovat ne epämukavat tyypit ja keiden luokse kannattaa hakeutua. Papukaijoilla on myös hyvä muisti. Jos niille antaa mukavia kokemuksia, niiden suhtautuminen on positiivisempi. Jos ne taas joutuvat mielestään epämiellyttäviin tilanteisiin, ne muistavat sen jatkossa ja suhtautuvat varauksellisemmin. Onkin tärkeää muistaa, että se, mitä ihminen kokee harmittomaksi, voi linnun mielestä olla kauhistuttavaa. Jos lintu ei siis kesyynny haluttaessa, on vika todennäköisemmin kouluttajassa kuin papukaijan älyllisissä lahjoissa. Tai vaihtoehtoisesti taustalla on paljon negatiivisia kokemuksia ihmisistä yleisesti. Tavallinen virhe kesyttäessä on tunkea käsi papukaijan eteen ja töniä sitä rintakehästä. “Astu kädelle! Astu nyt!” Kun papukaija ei opi, se leimataan vähemmän älykkääksi yksilöksi. Jos joku itseäsi moninkertaisesti isompi tulisi tökkimään sinua rintamukseen ja soheltaisi outoa kieltä, mitä sitä tekisit?

Sosiaalisuus näkyy myös siinä, että papukaijat ymmärtävät, jos lajitoverilla on jokin hätänä. Joskus lintu saattaa jopa auttaa toista yksilöä. Tästä esimerkkinä on sokeus. Ei ole erityisen poikkeavaa, että kun yksi parvesta sokeutuu, toinen lintu toimii sen oppaana. Opaslintu kulkee edellä ja esimerkiksi ääntelee useammin, jolloin sokeutunut yksilö seuraa ääntä. Jos sokea pysähtyy, opas pysähtyy ja odottaa, että perässä tuleva ehtii taas mukaan. Johdattaminen voi tapahtua myös kosketuksen kautta.

Joskus ihminen kuvittelee linnun olevan tyhmä, koska se ei ole kesy. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että villiin lintuun on vaikeampi saada kontaktia ja sille on vaikeampi opettaa tekoja tai temppuja. Osittain kyse on siitä, ettei villiä lintua pääse niin lähelle sekä siitä, että ei-kesyillä linnuilla ei vain ole tarvetta kommunikoida niille luonnottomin tavoin. Myös kesyttämättömiä lintuja voi kuitenkin kouluttaa – kunhan tietää, mikä juuri kyseistä lintua voisi motivoida ja mitä siltä voidaan odottaa. Jos mikään ei motivoi papukaijaa ottamaan kontaktia ihmiseen, lintu ei näin myöskään tee. Jos motivaatiota kuitenkin on, papukaija ryhtyy tekemään jotakin saadakseen uteliaisuutensa tai muun vastaavan tarpeen tyydytettyä. Lempi-ihmisen huomion saadakseen papukaija on valmis kirjaimellisesti vaikka heittämään kuperkeikkaa, jos moisen tempun suinkin osaa.

Kuvan käsiruokittu lintu tietää saavansa pian rapsutuksia.Kuva: Ida-Emilia Kaukonen

Kuvan käsiruokittu lintu tietää saavansa pian rapsutuksia.
Kuva: Ida-Emilia Kaukonen

On tapauksia, joissa papukaijanpoikanen saatetaan kasvattaa aikuiseksi ihmisen toimesta emojen sijaan. Suomessa tätä niin kutsuttua käsiruokintaa tehdään nykyisin lähinnä silloin, jos poikasen henki vaatii sitä. Yhdysvalloissa käsiruokinta on yleinen tapa siksi, että ihmisen kasvattama lintu on automaattisesti täysin kesy. Käsiruokittu papukaija voi tuntua ihmisestä tavanomaista älykkäämmältä, mikä oman näkemykseni mukaan johtuu siitä, että poikanen oppii kasvattajaltaan sosiaalisia tapoja ja signaaleita. Lintu, joka oppii vetämään kasvojensa höyhenet asentoon, joka saa sen suupielet näkymään tavanomaista paremmin, näyttää hymyilevän. Jos lintu vielä oppii yhdistämään eleen positiivisiin tilanteisiin, voidaan miltei puhua hymyilevästä papukaijasta. Valitettavasti käsiruokinnan seurauksena papukaija voi leimautua seksuaalisesti väärin, minkä lisäksi siltä jää oppimatta tietyt lajityypilliset käytöstavat ja signaalit. Ihminen voi opettaa linnulleen toki joitakin liikahduksia ja ääniäkin, mutta ei esimerkiksi töyhdön kohottamista tai pupillien nopeatempoista laajenemisliikettä. Näin ollen käsiruokinta voi saada aikaan puutteellisuutta linnun sosiaalisissa taidoissa ja aiheuttaa hallaa papukaijan ymmärrykselle siitä, ketkä sen todellisia lajikumppaneita taas olivatkaan. Nämä vaikeudet puolestaan voivat hankaloittaa pariutumista sekä aiheuttaa erilaisia käytöshäiriöitä. Esimerkiksi papukaija, joka ei ole oppinut antamaan varoitussignaalia epämiellyttävässä tilanteessa, saattaa suoraan purra.

Toisaalta käsiruokinnan vaikutukset todistavat sen, että kaikki käyttäytyminen ei ole vaistonvaraista, vaan osa käytöksestä opitaan. Käyttäytymismuodot voivat olla geeneissä, mutta niitä on mahdollista muokata. Tätä tukee esimerkiksi se, että siementen nokkiminen alkaa vaistonvaraisesti niin käsiruokituilla kuin emojen kasvattamillakin linnuilla, mutta vasta harjoittelun myötä siemenet opitaan poimimaan ja kuorimaan. Käsiruokitut oppivat tämän usein myöhemmin kuin emojen kasvatit, joten voidaan olettaa, että poikaset saavat emoiltaan mallia tämän toiminnan opettelemiseen. Opettelemista kannustaa palkkio, joka seuraa onnistumista siemenen käsittelyssä. Tämä on luonnollista ehdollistumista.

Kiintymystä

Munkkiaratti ja neitokakadu

Munkkiarattikoiras Roki (oik) ihastuksensa Seri-neitokakadun (vas) lähellä. Kuva: Ida-Emilia Kaukonen

Papukaijat ovat kuuluisia menetetyn kumppaninsa perään suremisesta. Kaijaset (Agapornis) ovatkin saaneet puhekielessä nimityksen “rakkauspapukaija”. Legendaarista suruun kuolemista tuskin tapahtuu todellisuudessa, vaan yleensä kyseessä on ollut sairaus, joka on tarttunut kumppaniinkin. Sen sijaan alakuloisuus on monissa tapauksissa hyvin selkeästi ja aidosti havaittavissa. Masentuneet linnut käyttäytyvät jokseenkin samalla tavalla kuin sairaat yksilöt. Erona sairauden ja mielentilan välillä on kuitenkin lopputulos ja kesto: lintu ei kuole apatiaan, mutta tila voi kestää useita kuukausiakin.

Neitokakadunaaraani Vaulderie sairastui ruoansulatukselliseen ongelmaan, eikä alueella ollut lääkäriä, joka olisi osannut tyhjentää tukoksen. Vaulderieta yritettiin pelastaa usean päivän ajan, jolloin se oli sairashäkissä. Sen kumppani, lähes sokea koiras nimeltä Peach, huusi ja kirkui Vaulderien perään koko sen ajan. Viimeisenä yönä Vaulderien tila oli heikentynyt pahasti, eikä se kyennyt enää kuin makaamaan. Tiesin, että loppu saattaisi olla lähellä, joten valvoin linnun lähellä. Sallin Peachin tulla kumppaninsa vierelle.

Kun Peach tunsi kumppaninsa vieressään alustalla, se lopetti huudot ja alkoi päästää tervehdysääniä. Vaulderie ei vastannut, vaan hengitti raskaasti silmät kiinni. Peach tönäisi sitä hellästi, kopauttikin kerran turhautuneena. Se tuuppi kumppaniaan, otti muutaman hermostuneen askeleen, kunnes siirtyi Vaulderien vierelle ja suki sitä hellästi pitkään. Sitten Peach laskeutui itsekin makuulle ja painautui Vaulderieta vasten ja jäi makaamaan hiljaa vierelle. Neitokakadulle ei ole tyypillistä käydä makuuasentoon lattialle kuin pesiessä tai sairaana. Vaulderie kuoli pian tämän jälkeen. Peach oli viikkoja aivan hiljaa, poissaoleva ja epäaktiivinen. Tällainen leskeksi jäänyt neitokakadu saattaa syrjäytyä muusta parvesta, syödä harvemmin, lopettaa laulamisen tai kirkua puolisonsa perään. Pitkäkestoinen suruaika viittaa myös erityisen pitkään muistiin.

Inhimillistäminen on aina vaarallista ja voi saada aikaiseksi paljon hallaa minkä tahansa eläimen kohdalla. Kun tulee kyse kumppanin menettämisestä, herää kuitenkin kysymys: Mikä saa linnun sysäämään perimmäisen lisääntymisvaiston syrjään suruajaksi? Sureminen tai masentuminen ei palvele eloonjäämistä, vaan pikemminkin uhkaa sitä, joten käytöksen puhdas vaistonvaraisuus tuskin tulee kuuloon.

”Kun näen papukaijapariskunnan sukivan toisiaan hellästi ja kärsivällisesti, mieleeni ei tule ensimmäisenä, että ne vain pyrkivät varmistamaan geeniensä jatkumisen. Se on harhaanjohtavaa puhetta, sillä sukiminen tapahtuu preesensissä, nykyhetkessä, kun taas evoluutioselitykset voivat viitata vain menneeseen.”

Kädellisten tutkija Frans de Waal, Kun Norsut itkevät – Jeffrey Moussaief Masson & Susan McCarthy, 1995

Matkiminen on vain murto-osa papukaijojen älykkyydestä. Puhekyvyn lisäksi papukaijat pystyvät ongelmanratkaisuun ja laskutoimituksiin, käyttävät työkaluja, muistavat pitkään, oppivat asiayhteyksiä, solmivat kiinteitä sosiaalisia suhteita ja kykenevät omaksumaan vieraan lajin elekieltä ja verbaalisia ilmaisuja. Älykkyys luo toisaalta myös haasteita. Papukaija ei ole helppo lemmikki, ja ihmisen virheet voivat kostautua ikävästi sekä linnulle että omistajalle itselleen. Se, mitä kaikkea linnulleen voi opettaa, riippuu lajista, yksilöstä, ympäristöstä ja lähtökohdista, mutta kaikkein eniten omistajasta itsestään. Kumpi olikaan siis se “bird brain“: Undulaatti, joka ei oppinut temppua ihmiseltä – vaiko ihminen, joka ei osannut opettaa undulaattia?

Kirjoittaja ja yksi linnuistaan. Tutustu muuhun parveen osoitteessa www.neitokakadut.com

Linkkejä


Papukaijakoulutusta.net

Lemmikkilinnut Kaijuli ry
Neitokakadut – Variaatioiden Aikakausi
Good Bird Inc
The Alex Foundation

Muut kuin tekstissä linkitetyt lähteet:

http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/21697165
http://www.scientificamerican.com/article.cfm?id=experts-parrots-mimic
http://www.livescience.com/14708-parrots-logical-thinking.html
http://parrotshow.biz/intelligence_parrot.html